Eilen kanssani heilui raitiovaunussa kohti koteja ranskanbuldoggi. Se seisoi useamman metrin päässä, käänteli päätä tanakan tuskinkaulansa päässä. Katselin sen kehoa ja ajattelin ihmislihan erilaisia variaatioita. Ennen kuin ryhdyin hierojaksi, en voinut käsittää, miksen ala koskaan näyttää aikuiselta. Tai naiselta. Nyt alan vähitellen käsittää. Kudokset voivat tuntua hyvin erilaisilta. Niillä on erilainen pehmeys, kireys, kimmoisuus, erilainen pitoisuus rasvaa ja sidekudosta ja lihasta, turvotusherkkyys. Katselen ranskanbuldoggia. Niin, se ei ole lihava. Vinttikoirastandardissa se vaikuttaisi lihavalta, mutta se ei ole vinttikoira vaan ranskanbuldoggi. Ne tapaavat näyttää Timo Soineilta. Jotkut sanovat niiden kasvoja viisaiksi tai viisaan näköisiksi. (Onkohan joku sanonut Timo Soinin kasvoja viisaan näköisiksi tai viisaiksi?) Kun kerran kysyin hämmentyneenä, mikä juuri tuon koirarodun kasvoista tekee viisaat, sain vastaukseksi "ajatusrypyt". Tajusin näin puhuvan samastavan viisauden ja huolen. Tai jonkin huolentapaisen.
Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.
Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.
Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).
Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.
Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin. No, ehkä huomaisin sen.
Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?
Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.
Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?
Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?
Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.
Vääjäämättä.
Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.
Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.
Koska itse tapaan huolestua vähän turhankin laajasti ja syvästi, en itse tietenkään kykene kytkemään yhteen ajatus- tai pikemminkin huoliryppyjä ja viisautta. Nyt kun istun kirjaston tietokonesaarekkeessa, mietin, pitäisikö minun ehkä muuttaa käsitystäni. Melkein kaikki kurtistavat kulmiaan näyttöruuduille. Ehkä he kehittyvät ongelmanratkaisussa siten.
Eilen lähdin itse lounaan jälkeen ulos, koska aurinko paistoi ja tuntui keväiseltä. Hitot esseestä, sanoin itselleni tai itsekseni. Niistä on aina ennenkin tullut jotain. Jokin sutermullukka. Hittoako minä siitä sen enemmän.
Ehkä tämä on yksi tapa käsitellä sellaista mielenmaisemaa, jossa viisaus ei samastu otsan rypistämiseen. Ottaa takkinsa, kävellä. Tarkistaa, että lumi huputtaa edelleen kaiken mainitsemisen arvoisen (paitsi ei jäniksenjälkiä) (eikä lehtien rahinaa, kuivien lehtien edelleen kiinni oksissa, kaikkien näiden räntien ja tuiskujen ja tuulien jälkeen; miten tuota osaisi pitää kuolleena materiana).
Tänään sitten ajattelin ranskanbuldoggia uudestaan istuessani syömässä. Katselin, miten pikkuriikkisiä annoksia muut naiset syövät. Itse asiassa kellään miehelläkään ei näköpiirissäni ollut lautasella samanlaista kukkurakasaa kuin minulla. Alusta loppuun saakka tunsin nälkää. Itse asiassa olen hieman nälkäinen edelleen, tunti syömisen jälkeenkin, jättiannoksineni. Vaikka välttäisin viisaat kasvot ja pysyisin loppuun saakka enemmän kevytmielisenä, keholtani muistutan elävästi ranskanbuldoggia. Olen hihitellyt viime aikoina erään kuntoilunettipalvelun tavoitteenmäärittelyille. Miehet haluavat kymmenen kiloa lisää massaa ja naiset pudottaa kymmenen kiloa. Molempien resepti on sama: lisää liikuntaa.
Nyt kun jalkani kestää paremmin liikkumisen himojani, ei normaalisti, mutta siedettävästi, olen liikkunutkin paljon. Ja koska en erityisemmin kontrolloi syömistäni, olen syönyt entistä enemmän. Kävin pitkästä aikaa pari kertaa vaa'assakin. Painoni on noussut kuukaudessa yli kilon. Koska mahdun samoihin vaatteisiin kuin aina ennenkin aikuisiällä (paitsi kainaloista ja hauisten luota), lisäys on toivon mukaan lihasmassaa. Tai sitten se on sijoittunut kasvoihin. No, ehkä huomaisin sen.
Ruokaa haarukoidessani tunnen kummallista, kaikennielevää surua tästä kaikesta. Naisista, jotka kokevat huolta silloinkin kun päättävät, ettei jokin asia ole huolen arvoinen. Tai toki monista painoasia onkin huolen arvoinen. Sirousasia. En ymmärrä, miten he jaksavat olla niin kiihkeästi tahtovia. Pystyn kyllä silloin tällöin paastoamaan viikon ja välillä mieli tekeekin juuri tehdä niin. Mutta en ymmärrä, mitä olisi pitää itseään nälässä kroonisesti. Tai kaiken aikaa ajatella, että on syönyt sopimattoman paljon. Syöminenhän on niin ihanan rauhoittavaa ja nautinto jo itsessään. Sen jälkeen on helpompi istua paikallaan tai maata. Ei hermostu eikä menetä malttiaan yhtä helposti. Katselen tarkasti. Ehkä näillä ihmisillä on vain erilainen elämismaailma. Jospa he rauhan sijaan tarvitsevatkin enemmän pontta ja intohimoa? Ja jospa heidän nautintonsa hukkuu johonkin muuhun tuntemukseen? En osaa kuvitella, ihan mahdotonta, millaista sellainen elämä on, miltä se tuntuu?
Kyllä minäkin olen välillä hidas, esimerkiksi portaita kiivetessä liikuntatunnin jälkeen, joku on laskenut raajoista kaiken innon ulos, on pihistävä jäämillä askel kerrallaan, kuunneltava nivelnarinaa, siedettävä tätä tilaa. (Joku toinen tietysti juo kahvin tai teen mutta minusta tämä tuntuu siunaukselta.) Mutta sitten istun hetken ja jonglööraan ideoilla ja sitten maailman imu palautuu. Joudun muistuttamaan, ettei jalkaa tarvitse kävellessä tampata lattian lävitse eikä pään pompahteluun ehkä ole viisasta sijoittaa liikaa puhtia. Mutta elämä tuntuu vain niin värikkäältä ja täydeltä ja innostavalta, että on sanottava itselleen hei, ei niin nopeasti, odota.
Katselen, katselen ruokalaa. Luonnovalosta huolimatta katon loisteputkia ei ole sammutettu. Kirjoitetaan, että tarvitaan asiantuntijoita ja tutkimusta. Täällä siihen koulutetaan. Katselen tarjottimia pienine lautasentäytteineen. Hiuksia, vaatteita, eleitä, seurueita. Mihin tätä tarvitaan? Mitä täällä edes opin? Se tuntuu hauskalta, mutta epäilen, pystynkö auttamaan missään ketään näillä asioilla. (Hieromalla voin toki auttaa ja tiedän joidenkin kokeneen saaneensa tästä blogistakin jotain, mutta eivät ne asiat, joilla joskus kuvittelin auttavani, jollain hiton asiantuntijuudella ja runoilla, tunnu saavan mitään aikaan.) Entä nämä muut. Mitä he haluavat? Mihin he pyrkivät? Haluavatko he viisaat kasvot vai hyvän työpaikan vai mitä?
Eläimet järjestyvät ryhmiin, elehtivät. Olisiko vaikeaa estää kuvitelmaa siitä, että niiden hienomotorinen käsillä tekeminen fasilitoisi puhetta? En tiedä, sillä en edes koeta estää sitä. Annan sen tulvahtaa ylitseni. Kassamyyjä istuu satulatuolilla. Suorittavassa istumatyössä satulatuoli tuntuu olevan normi, älyllisessä istumatyössä ei. Mistä sekin johtuu? Siitäkö, ettei pää sijaitse istuinluiden välittömässä yhteydessä?
Pilvet vyöryvät hitaasti taivaansinistä pitkin.
Vääjäämättä.
Istun ja pureksin falafelpyöryköitä. Kikhernesalaattia. Jääsalaattia. Täysjyväriisiä.
Kaikki tuntuisi loppuvan aina liian pian ellei iltapäivä olisi jo pitkällä, samoin essee, jota kirjoitan silloin kun en ole läsnä enkä katsele, kun katoan sanoihin ja ajatuksiin ja sulkeistan hetkeksi kysymyksen, mitä ihmettä niillä kuvittelen tekeväni. Ellei jokainen hetki olisi niin pakahtumaisen täysi, että sen tietää mahdottomaksi kuvata.
hieno teksti :) Kiva, kun kirjoitit taas.
VastaaPoista