Kun luin Sara Ahmedin The Promise of Happinessia jokin aika sitten, tajusin jotakin oleellista. Tajusin olevani affect alien, ihminen, jonka vankkaa ja varmaa tunnekokemusta seuraa aika usein ympäristön lievä tai vakavampi tyrmistys: miten tuossa kohdassa voi tuntea noin. (Toki niin, että valikoin seuraani ihmisiä, jotka eivät jaksa tyrmistyä kovinkaan kivuliaasti: on ikävä tuottaa levottomuutta, jonka ei usko poikivan mitään hedelmällistä säällisissä ajanjaksoissa. Ehkä minulla on huono kuva omista vaikuttamismahdollisuuksistani tai sitten en halua olla kansanvalistusseuran näkymätön agentti vapaa-ajallakin. Tiedä tuosta.) Minun oli helppoa identifioitua queerteoriaa hyödyntäväksi mainittuun Ahmediin; itse asiassa kai jonkinlaisena normaalina elämänkulkuna ja tunnetaloutena hänen esittämänsä kuvio hämmensi minut kovin: ai näinkö tää menee jollain, meneekö, tosissaanko, senkö takia ihmiset käyttäytyvät niin kummin tavoin. Ajattelevat, että naimisiin jee, lapsia vau, isompi talo ja auto ja kalliimmat vaatteet, hieno juttu.
Yksi ajatuksista, joita on noussut Ahmedin luettuani, liittyy läheissuhdeonnellisuuteen. Olen jo aiemminkin havainnoinut ja hämmästellyt valtavaa kirjoa suhtautumisessa lähisuhteisiin ja siihen, mikä ne tekee arvokkaiksi tai mitkä niissä koetaan tärkeimmiksi puoliksi. Osittain asia kiinnostaa siksikin, että huomaan oman läheissuhdekuvastoni osittain muuttuneen, osittain pysyneen, ja välillä olleen niin täynnä ristiriitoja, että ihme, kun olen ylipäänsä jotain suhteissani tajunnut ja jotenkin niissä luovinut eteenpäin.
Ahmed kirjoittaa onnellisuuden tulevaisuuspingottuneisuudesta, päämääräisyydestä ja päämäärän ja keinojen jyrkästä erottelusta, jossa keinot saavat arvonsa vain päämäärän edistämisen nojalla. Mitä tämä tarkoittaa: Onnellisuus on haamuraja, jota kohti juostaan. Minkä hyvänsä halun voi perustella sanoen, että sen toteutuminen tekisi itsestä onnellisen. Toisaalta käsityksemme ovat kulttuurisesti siten indoktrinoidut, että kulttuureissa (ja ala- ja vastakulttuureissa) vallitsee melko etabloituneita käsityksiä siitä, mitkä halut tai niiden täyttymykset takaavat paitsi onnellisuuden saavuttamisen, myös sen pysymisen itsellä paremmin kuin toiset. (Tästä tulee mieleen sanonta: kell' onni on, se onnen kätkeköön; en ole ihan kauheasti koskaan ymmärtänyt tätä. Ehkä koska olen affect alien?) Ahmed kirjoittaa myös siitä, miten keino lainaa gloriaa päämäärältä: yleisesti arvokkaiksi onnellisuuden edistäjiksi mielletyt keinot ikään kuin säteilevät jo itsessään päämäärän lupausta ja auraa.
Mitä tämä tarkoittaa läheissuhdeonnellisuuden kannalta? Tarkastelen uteliaasti tulevaisuusodotuksia ja sitä, miten niitä painotetaan ja arvotetaan suhteessa toisenlaisiin onnellisuuksiin. (Niin, minusta on monenlaisia onnellisuuksia, tässäkin taivun pluralistiksi. Yleiskäsitteet, jotka nielevät alleen vaikka mitä, tuntuvat kauheilta ja epäselviltä. Kuten vaikka kulttuuri. Tai "olla". Käytän niitä tuon tuosta, mutta luimussa korvin ja toisinaan mieluiten kai vaikenisin tyystin.) Tunnistan, miten tulevaisuusodotukset luovat tarkasteluhorisonttia ja auttavat suhteuttamaan seikkoja isompaan kokonaisuuteen. Mutta huomaan myös, miten oma levottomuuteni näyttää tekevän mahdottomaksi semmoisen tulevaisuushorisontin, joka näyttää taas olevan monen muun toimintakyvylle jos ei välttämätön, niin ainakin suotuisa. Mietin, miksi itse selviän ilman enempiä tulevaisuusodotuksia. Siksikö, että mietin ison osan lapsuudesta päivieni päättämisen metodia ja totuin elämään ilman sellaista jatkuvuutta painottavaa horisonttia? (Muistan sen järkytyksen, kun blogien kautta minulle selvisi, että taitaa tosissaan olla ihmisiä, jotka eivät ole missään vaiheessa vakavasti harkinneet elämänsä omaehtoista lopettamista. Tuntui hetken, että elän joidenkin avaruusolentojen kanssa. Kunnes sitten muistutin itseäni siitä, että olin tullut heidän kanssaan toimeen aiemminkin, autuaan tietämättömänä heidän omituisuudestaan. Miksi yhdessä toimimiseen liittymättömän lisätiedon pitäisi muuttaa sitä, mikä toimii? Koska ihminen on kokonaisuus? Mutta onhan eriyttäminen ja sulkeistaminenkin keksitty.) Koska en ole tottunut tulevaisuusodotuksiin? Mutta ei sekään pidä paikkaansa - on ollut pitkiä kausia, jolloin totuin tulevaisuusodotuksiin ja tein ratkaisuja paitsi niihin nojaten, myös niiden painottamiseen nojaten. Kuulostaapa hämärältä.
Koetan kirjoittaa tämän vielä selkeämmin auki: Läheissuhteessa on jokin vaikea asia, jokin yhteensopimattomuus, intressiristiriita, jumi, joka hiertää. Tiedän, että on mahdollista, että kyse on vain vaikeasta kaudesta. Joskus vaikeat kaudet voivat kestää vuosikausia ja silti on mahdollista, että ne lopulta ratkeavat parhain päin. (Mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta suhtaudun hyväntahtoisesti ajatukseen parhainpäisyydestä.) Tulevaisuushorisonttiin nojaamisella tarkoitan juuri tätä kohtaa: suhteutan koetut epämiellyttävät asiat siihen, että ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, joka ei kokonaisuudessaan ole epämiellyttävä. (Vähän sama juttu kuin että oppiminen ei kokonaisuutena tunnu epämiellyttävältä, mutta hetkelliset mitäänymmärtämättömyyden, paukapäisyyden ja voi ei, kaikki aiemmin ymmärtämäni on ollut ihan paskaa -kohtaukset kyllä tuntuvat aika karmivilta.) Tämä suhteuttaminen ja mahdollisen tulevaisuuden muutoksiin nojautuminen ei kuitenkaan vielä tunnu itsessään pitävän sisällään ratkaisua siitä, että tuo mahdollinen hyväksi kääntyminen riittää perusteeksi sietää kriisiä. Joskus mahdollisuuden pystyy hyvinkin kuvittelemaan ja sitä voi pitää todennäköisenäkin, ja silti päättää tehdä toisin. Vaikka epämiellyttävyys olisi pientä ja totuttua ja mahdollisuus asioiden jotenkin kohentumisesta tuntuisi todennäköiseltä. Tämän takia hahmotan itse, että kyseessä on kaksi erillistä tapahtumaa: nykyisen epämiellyttävyyden tulevaan suhteuttaminen ja sitten toisaalta päätös siitä, kumpi painaa kupissa enemmän, nykyinen epämiellyttävyys vai tulevaisuuden horisontti.
Itselläni ja melkein kaikilla kanssani suhteissa olleilla on ollut hupsu taipumus painottaa tulevaisuushorisontin merkitystä silloinkin, kun horisontti on todella pelkkä epämääräinen suhru, hyvin epätodennäköisesti parhainpäinen, ja nykyhetki suorastaan sietämätön.
Ymmärrän sen muiden kohdalla paremmin kuin omallani. Heillä on usein muutenkin ollut enemmän tulevaisuuteen kiinnitettyjä merkityksiä. Tavoitteita, päämääriä, sen sellaisia.
En ole halunnut lapsia, avioliittoa, mitään sellaista. Joskus kyllä halusin elinikäistä kumppanuutta, mutta silloinkin sanallistin sen niin, että tässä ja nyt ja tänään haluan näin ja minusta tuntuu kuin voisin haluta tätä vaikka kuinka pitkään mutta en voi mennä siitä takuuseen. (Ja hyvä etten mennyt, koska tuli sekin päivä, kun viittasin kintaalla tulevaisuushorisontille.) Mikä sitten on se, mitä haluat, kysyy ystävä. Enkä ole ollenkaan varma, mitä vastaisin.
Haluanko mitään? Vai onko kyse vaan tavasta elää jotenkin?
Haluan pysyä hereillä tässä hetkessä, sitä voin sanoa haluavani. Ja luulen, tällä erää, että se on tulevaisuuteen suhteuttamisen tai tulevaisuushorisontin korostamista hedelmällisempää. On kohtia, joissa koen onnellisuutta, hupsuja pieniä kohtia. Ja kohtia, joissa koen epätoivoa. En halua vähätellä epätoivoani. Haluan että sen voi sanoa ääneen, että sitä voidaan käsitellä myös ilman tulevaisuushorisonttia.
Joitain aikoja sitten ajattelin vielä, että tärkeimpiin suhdehaasteisiini kuuluu tyylikäs eroaminen, sitä kun en ole vielä onnistunut tekemään. Nykyään en oikein jaksa innostua ajatuksesta, koska sekin on tulevaisuusprojektio. En halua käsitellä epätoivoani suhteessa siihen, miten eroaisin tyylikkäästi ja ketään satuttamatta. Tai minimaalisesti satuttaen.
Ei: haluan tarkastella epätoivojani ja kysyä, miksi ne tuntuvat niin pahoilta. Mitkä onnellisuudet ne tekevät mahdottomiksi tietyllä hetkellä?
Yksi ajatuksista, joita on noussut Ahmedin luettuani, liittyy läheissuhdeonnellisuuteen. Olen jo aiemminkin havainnoinut ja hämmästellyt valtavaa kirjoa suhtautumisessa lähisuhteisiin ja siihen, mikä ne tekee arvokkaiksi tai mitkä niissä koetaan tärkeimmiksi puoliksi. Osittain asia kiinnostaa siksikin, että huomaan oman läheissuhdekuvastoni osittain muuttuneen, osittain pysyneen, ja välillä olleen niin täynnä ristiriitoja, että ihme, kun olen ylipäänsä jotain suhteissani tajunnut ja jotenkin niissä luovinut eteenpäin.
Ahmed kirjoittaa onnellisuuden tulevaisuuspingottuneisuudesta, päämääräisyydestä ja päämäärän ja keinojen jyrkästä erottelusta, jossa keinot saavat arvonsa vain päämäärän edistämisen nojalla. Mitä tämä tarkoittaa: Onnellisuus on haamuraja, jota kohti juostaan. Minkä hyvänsä halun voi perustella sanoen, että sen toteutuminen tekisi itsestä onnellisen. Toisaalta käsityksemme ovat kulttuurisesti siten indoktrinoidut, että kulttuureissa (ja ala- ja vastakulttuureissa) vallitsee melko etabloituneita käsityksiä siitä, mitkä halut tai niiden täyttymykset takaavat paitsi onnellisuuden saavuttamisen, myös sen pysymisen itsellä paremmin kuin toiset. (Tästä tulee mieleen sanonta: kell' onni on, se onnen kätkeköön; en ole ihan kauheasti koskaan ymmärtänyt tätä. Ehkä koska olen affect alien?) Ahmed kirjoittaa myös siitä, miten keino lainaa gloriaa päämäärältä: yleisesti arvokkaiksi onnellisuuden edistäjiksi mielletyt keinot ikään kuin säteilevät jo itsessään päämäärän lupausta ja auraa.
Mitä tämä tarkoittaa läheissuhdeonnellisuuden kannalta? Tarkastelen uteliaasti tulevaisuusodotuksia ja sitä, miten niitä painotetaan ja arvotetaan suhteessa toisenlaisiin onnellisuuksiin. (Niin, minusta on monenlaisia onnellisuuksia, tässäkin taivun pluralistiksi. Yleiskäsitteet, jotka nielevät alleen vaikka mitä, tuntuvat kauheilta ja epäselviltä. Kuten vaikka kulttuuri. Tai "olla". Käytän niitä tuon tuosta, mutta luimussa korvin ja toisinaan mieluiten kai vaikenisin tyystin.) Tunnistan, miten tulevaisuusodotukset luovat tarkasteluhorisonttia ja auttavat suhteuttamaan seikkoja isompaan kokonaisuuteen. Mutta huomaan myös, miten oma levottomuuteni näyttää tekevän mahdottomaksi semmoisen tulevaisuushorisontin, joka näyttää taas olevan monen muun toimintakyvylle jos ei välttämätön, niin ainakin suotuisa. Mietin, miksi itse selviän ilman enempiä tulevaisuusodotuksia. Siksikö, että mietin ison osan lapsuudesta päivieni päättämisen metodia ja totuin elämään ilman sellaista jatkuvuutta painottavaa horisonttia? (Muistan sen järkytyksen, kun blogien kautta minulle selvisi, että taitaa tosissaan olla ihmisiä, jotka eivät ole missään vaiheessa vakavasti harkinneet elämänsä omaehtoista lopettamista. Tuntui hetken, että elän joidenkin avaruusolentojen kanssa. Kunnes sitten muistutin itseäni siitä, että olin tullut heidän kanssaan toimeen aiemminkin, autuaan tietämättömänä heidän omituisuudestaan. Miksi yhdessä toimimiseen liittymättömän lisätiedon pitäisi muuttaa sitä, mikä toimii? Koska ihminen on kokonaisuus? Mutta onhan eriyttäminen ja sulkeistaminenkin keksitty.) Koska en ole tottunut tulevaisuusodotuksiin? Mutta ei sekään pidä paikkaansa - on ollut pitkiä kausia, jolloin totuin tulevaisuusodotuksiin ja tein ratkaisuja paitsi niihin nojaten, myös niiden painottamiseen nojaten. Kuulostaapa hämärältä.
Koetan kirjoittaa tämän vielä selkeämmin auki: Läheissuhteessa on jokin vaikea asia, jokin yhteensopimattomuus, intressiristiriita, jumi, joka hiertää. Tiedän, että on mahdollista, että kyse on vain vaikeasta kaudesta. Joskus vaikeat kaudet voivat kestää vuosikausia ja silti on mahdollista, että ne lopulta ratkeavat parhain päin. (Mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta suhtaudun hyväntahtoisesti ajatukseen parhainpäisyydestä.) Tulevaisuushorisonttiin nojaamisella tarkoitan juuri tätä kohtaa: suhteutan koetut epämiellyttävät asiat siihen, että ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, joka ei kokonaisuudessaan ole epämiellyttävä. (Vähän sama juttu kuin että oppiminen ei kokonaisuutena tunnu epämiellyttävältä, mutta hetkelliset mitäänymmärtämättömyyden, paukapäisyyden ja voi ei, kaikki aiemmin ymmärtämäni on ollut ihan paskaa -kohtaukset kyllä tuntuvat aika karmivilta.) Tämä suhteuttaminen ja mahdollisen tulevaisuuden muutoksiin nojautuminen ei kuitenkaan vielä tunnu itsessään pitävän sisällään ratkaisua siitä, että tuo mahdollinen hyväksi kääntyminen riittää perusteeksi sietää kriisiä. Joskus mahdollisuuden pystyy hyvinkin kuvittelemaan ja sitä voi pitää todennäköisenäkin, ja silti päättää tehdä toisin. Vaikka epämiellyttävyys olisi pientä ja totuttua ja mahdollisuus asioiden jotenkin kohentumisesta tuntuisi todennäköiseltä. Tämän takia hahmotan itse, että kyseessä on kaksi erillistä tapahtumaa: nykyisen epämiellyttävyyden tulevaan suhteuttaminen ja sitten toisaalta päätös siitä, kumpi painaa kupissa enemmän, nykyinen epämiellyttävyys vai tulevaisuuden horisontti.
Itselläni ja melkein kaikilla kanssani suhteissa olleilla on ollut hupsu taipumus painottaa tulevaisuushorisontin merkitystä silloinkin, kun horisontti on todella pelkkä epämääräinen suhru, hyvin epätodennäköisesti parhainpäinen, ja nykyhetki suorastaan sietämätön.
Ymmärrän sen muiden kohdalla paremmin kuin omallani. Heillä on usein muutenkin ollut enemmän tulevaisuuteen kiinnitettyjä merkityksiä. Tavoitteita, päämääriä, sen sellaisia.
En ole halunnut lapsia, avioliittoa, mitään sellaista. Joskus kyllä halusin elinikäistä kumppanuutta, mutta silloinkin sanallistin sen niin, että tässä ja nyt ja tänään haluan näin ja minusta tuntuu kuin voisin haluta tätä vaikka kuinka pitkään mutta en voi mennä siitä takuuseen. (Ja hyvä etten mennyt, koska tuli sekin päivä, kun viittasin kintaalla tulevaisuushorisontille.) Mikä sitten on se, mitä haluat, kysyy ystävä. Enkä ole ollenkaan varma, mitä vastaisin.
Haluanko mitään? Vai onko kyse vaan tavasta elää jotenkin?
Haluan pysyä hereillä tässä hetkessä, sitä voin sanoa haluavani. Ja luulen, tällä erää, että se on tulevaisuuteen suhteuttamisen tai tulevaisuushorisontin korostamista hedelmällisempää. On kohtia, joissa koen onnellisuutta, hupsuja pieniä kohtia. Ja kohtia, joissa koen epätoivoa. En halua vähätellä epätoivoani. Haluan että sen voi sanoa ääneen, että sitä voidaan käsitellä myös ilman tulevaisuushorisonttia.
Joitain aikoja sitten ajattelin vielä, että tärkeimpiin suhdehaasteisiini kuuluu tyylikäs eroaminen, sitä kun en ole vielä onnistunut tekemään. Nykyään en oikein jaksa innostua ajatuksesta, koska sekin on tulevaisuusprojektio. En halua käsitellä epätoivoani suhteessa siihen, miten eroaisin tyylikkäästi ja ketään satuttamatta. Tai minimaalisesti satuttaen.
Ei: haluan tarkastella epätoivojani ja kysyä, miksi ne tuntuvat niin pahoilta. Mitkä onnellisuudet ne tekevät mahdottomiksi tietyllä hetkellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti