Kirjoitan esseetä (tai kai sen nimi on oppimisraportti, mutta se kuulostaa kuulusteluhuoneessa tuotetulta, joten hopotan itselleni essee-essee-essee). Kuljen vihellellen, siteeraan vähäsen tärkeäksi kokemiani kohtia ja raportoin lyhyesti joitain tapahtumia. Esseestä näyttää tulevan hyväntuulinen ja pirullisen problematisoimaton. Haluan mukaan jotain muutakin. Haluan vaikeuden, jonka kautta voin kuvata, miten vaikeassakaan kohdassa eteneminen ei välttämättä tunnu ponnistelulta, jos säilyttää katseen muualla kuin jaloissa.
Että voi hymyillä ja vihellellä ja sanoa tämä on testi, tämä on empiirinen koe, minä olen empiristi ja nyt katsomme, kuinka käykään, voihan olla, että olen väärässä, että tämä näin onkin hyvä juttu ja olen vain kuvitellut möröt ja liukkaat kivet.
Kuvaamani vaikeus liittyy kaavion käyttöön pienessä opetustehtävässä, jonka toteutimme ryhmässä. Olimme kokoontuneet muutaman kerran parin viikon aina ja keskustelleet sisällöstä, jonka välittäminen oli opetustuokiomme tehtävänä. Tuon parin viikon aikana aloimme hahmottaa tekstiä uudella tavalla, kysyä siltä kysymyksiä ja pyytää siltä kahden osapuilleen samaa ilmiötä kuvaavan eri mallin suhteuttamista toisiinsa. Piirtelimme kaavioita keskenämme ja lopulta, saatuamme aikaan meitä tyydyttävän häkkyrän, päätimme käyttää tuota kaaviota myös sisällön tiivistämiseen muulle ryhmälle. Tiivistettävä toki olikin - tiivistä tekstiä oli reilut parikymmentä sivua, asiaa laidasta laitaan ja aikaa esitykselle oli suotu 20 minuuttia.
Sovittuamme kaavion käyttämisestä havahduin yksinäni töihin tarpoessa siihen seikkaan, etten itse saa kaavioista yleensä kuin väärinymmärryksiä. Koska olen monesti käsittänyt asiat aivan turkasen huonosti kaavioita tekstintulkinnassa käyttäessäni, olen aikapäiviä sitten oppinut peittämään kaaviot näkyvistä sinne saakka, että olen ensin prosessoinut itse tekstin kunnolla. Voin katsoa kaavioita vasta tässä vaiheessa, esimerkiksi tenttiin viimeisen kerran kerratessa. Välillä olen niiden kanssa eri mieltä perusratkaisuistakin. Tai ainakin ajattelen jonkin varsin olennaisen asian jääneen kuvaamatta.
En ole kuitenkaan miettinyt kaavioita aiemmin kovinkaan tarkasti.
Siitä aloitan kaaviokriisin selostuksen: että on tällainen kumma vastahakoisuus kaavioon, ja että ajattelin, että oolrait, olen empiristi ja tämä on empiirinen testi ja en vahingoita ketään tässä, tralala, esitämme tämän nyt näin ja sitten voin tutkia ja tarkastella, miten kaavio otetaan vastaan ja hämääkö se vai selventääkö se toisista asioita. Koska on kuitenkin hyvin vaikeaa arvata, hahmottavatko toiset edes osapuilleen sisäistettävän aineksen samalla tavalla kuin itse tekee. Todennäköisesti eivät. Ehkä kaavioyökötykseni on vain joku ihan oma juttu, ajattelen. Siispä sitä tärkeämpi testata sitä! Kirjoitan: "Minua pelotti, että kaavio veisi oppimisesta ilon." Mutta se tuntuu väärältä ajatukselta. No, korjaan sitä myöhemmin, lohduttelen itseäni ja etenen. Selostan, miten itse asiassa kaaviotamme kehuttiin tosi selkeäksi ja hyväksi pelkistykseksi ihan asiasta kysymättäkin. Ja sitten kirjoitan, että siihen on vain niin vaikeaa uskoa.
Pysähdyn miettimään, miksi tai miten. Uskon kyllä siihen, että sanojat oikeasti tarkoittivat kaavion tuntuneen selkeältä. Ja että siinä selkeydessä oli adjektiivina jotain uhkaavaa. Se kuulostaa kummalliselta: uhkaavaa? Joten jatkan selityksen kirjoittamista tietoisena siitä, että tekstinkäsittelyohjelmilla voin hyvinkin poistaa tämän kohdan tai lyhentää sitä, tai muokata sitä, ja siten muuntaa raporttia oppimisestani, jos asia alkaa kuulostaa liian kummalliselta tai ajatus tyrehtyy tyystin. Siispä jatkan: Selkeys kuulostaa uhkaavalta, koska en ymmärrä teorioita enkä ideoita selkeinä ja helposti hallittavina enkä halua olla mukana välittämässä niistä käsitystä sellaisina.
Tässä vaiheessa kirjoitustahti kiihtyy. Ne eivät ole mitään viattomia haukkapaloja, kirjoitan. Niitä ei noin vain hallita. Pysähdyn, sitten jatkan. Itse asiassa ne monesti käyttäytyvät toisin kuin oli aluksi kuvitellut ja saattavat ohjata havaitsemista enemmän kuin itse soisi. Niin, hallita: kuka hallitsee ja ketä. Ajattelen kehoja, jotka kivistävät teorioiden pyörittämisen takia. Huokaan syvään ja annan mennä. Itse asiassa kai mieluiten kiinnittäisin jokaiseen teoriaan tai ideaan varoituskyltin: "Äärimmäisen tarttuva virus! Ainoa vastalääke systemaattinen epäily! (Jos sekään.)" Katselen synkeänä tuottamaani tekstiä ja koen selittelyn tarvetta. Kirjoitan: Ei niin, että pitäisin teorioita vastenmielisinä tai hyödyttöminä, päinvastoin. Niillä on vain hintansa. Ja joskus hinta tuntuu liian kovalta, kun ne vaimentavat keskustelua tai estävät näkemästä jotain käytännön pulmaa.
Tuijotan tekstiä. Huomaan ajattelevani teorioita ja ideoita joinakin aika itsellisinä ja melkein elollisina. Vähän kuten virukset, ne ovat sillä rajalla, ovatko ne oikein eliöitä vai eivät. Ne pesiytyvät ja pistävät elimistön tanssimaan pillinsä mukaan. Niiden kuumeessa voi tuntua ihanalta. Teoriaan rakastuminen ei paljon häviä ihmiseen rakastumiselle. Se on hyvin konkreettinen ja todellinen prosessi, vastavuoroinen liitto. Jossain vaiheessa voi alkaa hahmottaa, ettei liitto ehkä toimi kovinkaan hyvin itsen kannalta. Irtisanoutuminen on kuitenkin vaikeaa. Naamaan jää arpia ja kaiken aikaa saa olla varuillaan, ettei jonnekin luuytimiin piiloutunut jälkipesäke puhkea täyteen kukkaan stressitilanteessa.
Haluaisin parahtaa. Asia on nimittäin niin, etten halua myöskään tilaa, jossa koetan ottaa edelleen äänet kiinni kämmenin. (Milloin viimeksi kokeilin? Kuusiviikkoisena?)
Kirjoittamani kappale, se mainittakoon, on timakassa ristiriidassa sitä edeltäviin ja sen jälkeen tuleviin kappaleisiin, joissa mietin kyselevää oppimista ja oppimaan oppimisen mukanaan tuomaa iloa ja keveyttä. Iloa! Keveyttä! Mutta sitten ajattelen: entä jos se ilo ja keveys onkin juuri metakognitiivisen tason huomio teorioiden pöhköydestä ja rajallisuudesta, ja etenkin sen pöhköydestä, joka antaa teorian kuilujen nielaista itsensä, ja teorian raskas pyörrytys ja hirmuvalta on vain kognitiivinen taso? Mutta mitenkä havaitsemisen teoriapitoisuus? Ei kai metakognitio pysty sitä hälventämään täysin, vaikka auttaisikin erottamaan, mikä on johtopäätös ja mikä sen tueksi esitettyä kuvausta? Vai onko oppimisen ilo yksinkertaisesti iloa sen vuoksi, että pääsee irti yhdestä hirmuvaltiaasta päätyäkseen turpa edellä seuraavan syliin? (Tietyssä vaiheessa elämää näyttää käyvän uusien ihastusten ja uusien teoreettisten löytöjen suhteen yhtä varovaiseksi - kuten eräs ystävä sanoi, onhan se ihanaa niin kauan kuin sitä kestää.) (Ja tietysti mietin synkeästi ammoista kirjoitustani siitäkin, miten vanhoissa mustavalkoisissa filmeissä nainen tanssii miehen sylistä toisen syliin kepeästi ja hymyillen eikä kiinnity, ei ei ei.)
Niin: muodostan kysymyksiä, tarkennan niitä, tutkin niitä toisten kanssa. Muodostan työhypoteeseja ja kaavioita. Missä vaiheessa kiinnittäisin varoituskyltin?
Olen niin tyrmistynyt ja hämmentynyt teorian vaarallisuudesta piirtämästäni kuvasta, etten osaa vähään aikaan (vieläkään) jäsentää mitään. Lykkään sen huomiselle. Ehkä pyyhin koko kohdan pois raportista. Jäähän se tänne. Kirjavien huivien laariin. Kelvottomien sutermullukoiden kauhukabinettiin.
Mutta valehtelisin, jos kutsuisin teorioissa rypemistä vain helpoksi ja iloiseksi. Ei se minusta erityisen työlästä tai pusertavaa tai päämäärätietoista kyllä ole, tavoitteellista, mitä näitä rakastettuja sanoja nyt onkaan, mutta karmivaa se on. Nielaisevaa, suistavaa, kauhistuttavaa. Ei yleensä, mutta hetkittäin. Kun miettii niiden voimaa ja kaikkialletunkeutuvuutta. Kun miettii, miten jokin teoria alkaa elää. Vaikkapa teoria, että jotakin voi omistaa. Tai että on luonnostaan lahjakkaita ihmisiä. Eivät ne ole mitään passiivisia käsitelaatikoita, joissa osaset suihkivat toisiinsa nuolia.
Käsitteellinen työkalupakki, niin kai sitten. Vasaralla ruuvi menee seinään vain tietyllä tavalla, sahalla vielä huonommin. Mutta miten kauniisti saha soikaan. Joskus tuntuu siltä, että omassa työkalupakissani on vain koko joukko sahoja ja ehkä pari viilaa. Sekä kenties muutama kylmävahaliuska, joilla ei ole minkään maailman funktiota. Olisi mukavaa, jos käsitteellisessä työkalupakissa tai vielä mieluummin valmiiksi kaiken tämän alle viritettynä olisi myös turvaverkko. Vaikka sellainen jota kutsutaan selväjärkisyydeksi ja strategikseksi oppimistyyliksi.
Vartti sen jälkeen, kun olen nieleksinyt kameleonttimaisesti ja tuijottanut kirjoittamaani tekstiä, tokenen. Tuohan on vain yksi kuvauksen tapa, väitän itselleni vastaan. Vain yksi teoria siitä, miksi kaaviot tuntuvat vastenmielisiltä. Voihan niitä muitakin olla. Kuten että etenen mieluummin anekdooteista kohti periaatetta ja siksi minusta tuntuu vastenmieliseltä nähdä ensin periaate, koska minusta tuntuu, että se kummalla tavalla orjuuttaa anekdootit painollaan, estää niiden riittävän kriittisen silmäilyn ilman teoriamyyntimiehen tietynhenkistä niihin virittämistä. (Mutta tässäkin teoria kuulostaa kumman toimivalta, elävältä, vallanhimoiselta...) En tiedä. Tiedän kyllä sen, että minua kiusaa kaavion tekstistä eroava monitulkintaisuus ja toisaalta sen tekstistä eroava aukottomuus. Puhumattakaan siitä, miten minua kiusaa ajatus, että kaavion on piirtänyt joku muu kuin teorian kehittäjä. Vaikka eihän hänellä mikään yksityisoikeus teoriaan ja sen tulkintaan olekaan. Mitä ihmeen horinaa tämä on? Ja pohdin, miksi ihmeessä ajattelen tekstin antamaa informaatiota luotettavampana. Se etenkin tuntuu umpityhmältä ja todella kummalliselta. Hupsu fasaanikalkkuna, sanon itselleni. Lopeta jo!
Koska en päädy näistä hajatuksista mihinkään, annan asian olla ja pitäydyn päätöksessä olla tekemättä mitään korjauksia esseeseen enää tänä iltana. Pirun essee. Sen takia unohdan työväenopiston rakukurssien ilmoittautumisen tyystin. Esseessä pitäisi osoittaa tietyn alueen lukeneisuus, prosessoida tietoa ja arvioida oppimistaan kurssilla. Minusta tuntuu, että kirjoitan vain peloistani ja siitä, kuinka eksyksissä ja jumissa olen heti kun koetan hahmottaa jotain yleisempää kuvaa siitä, mitä on kulttuurin välittäminen.
(Blogia se ei silti näytä estävän kirjoittamasta. Jostain syystä tässä ja tällä tavalla kirjoittaessani koen, etten ole vaarallinen. Tai etteivät nämä ajatukset olisi vaarallisia. Mutta mitä minä siitä tiedän?)
Että voi hymyillä ja vihellellä ja sanoa tämä on testi, tämä on empiirinen koe, minä olen empiristi ja nyt katsomme, kuinka käykään, voihan olla, että olen väärässä, että tämä näin onkin hyvä juttu ja olen vain kuvitellut möröt ja liukkaat kivet.
Kuvaamani vaikeus liittyy kaavion käyttöön pienessä opetustehtävässä, jonka toteutimme ryhmässä. Olimme kokoontuneet muutaman kerran parin viikon aina ja keskustelleet sisällöstä, jonka välittäminen oli opetustuokiomme tehtävänä. Tuon parin viikon aikana aloimme hahmottaa tekstiä uudella tavalla, kysyä siltä kysymyksiä ja pyytää siltä kahden osapuilleen samaa ilmiötä kuvaavan eri mallin suhteuttamista toisiinsa. Piirtelimme kaavioita keskenämme ja lopulta, saatuamme aikaan meitä tyydyttävän häkkyrän, päätimme käyttää tuota kaaviota myös sisällön tiivistämiseen muulle ryhmälle. Tiivistettävä toki olikin - tiivistä tekstiä oli reilut parikymmentä sivua, asiaa laidasta laitaan ja aikaa esitykselle oli suotu 20 minuuttia.
Sovittuamme kaavion käyttämisestä havahduin yksinäni töihin tarpoessa siihen seikkaan, etten itse saa kaavioista yleensä kuin väärinymmärryksiä. Koska olen monesti käsittänyt asiat aivan turkasen huonosti kaavioita tekstintulkinnassa käyttäessäni, olen aikapäiviä sitten oppinut peittämään kaaviot näkyvistä sinne saakka, että olen ensin prosessoinut itse tekstin kunnolla. Voin katsoa kaavioita vasta tässä vaiheessa, esimerkiksi tenttiin viimeisen kerran kerratessa. Välillä olen niiden kanssa eri mieltä perusratkaisuistakin. Tai ainakin ajattelen jonkin varsin olennaisen asian jääneen kuvaamatta.
En ole kuitenkaan miettinyt kaavioita aiemmin kovinkaan tarkasti.
Siitä aloitan kaaviokriisin selostuksen: että on tällainen kumma vastahakoisuus kaavioon, ja että ajattelin, että oolrait, olen empiristi ja tämä on empiirinen testi ja en vahingoita ketään tässä, tralala, esitämme tämän nyt näin ja sitten voin tutkia ja tarkastella, miten kaavio otetaan vastaan ja hämääkö se vai selventääkö se toisista asioita. Koska on kuitenkin hyvin vaikeaa arvata, hahmottavatko toiset edes osapuilleen sisäistettävän aineksen samalla tavalla kuin itse tekee. Todennäköisesti eivät. Ehkä kaavioyökötykseni on vain joku ihan oma juttu, ajattelen. Siispä sitä tärkeämpi testata sitä! Kirjoitan: "Minua pelotti, että kaavio veisi oppimisesta ilon." Mutta se tuntuu väärältä ajatukselta. No, korjaan sitä myöhemmin, lohduttelen itseäni ja etenen. Selostan, miten itse asiassa kaaviotamme kehuttiin tosi selkeäksi ja hyväksi pelkistykseksi ihan asiasta kysymättäkin. Ja sitten kirjoitan, että siihen on vain niin vaikeaa uskoa.
Pysähdyn miettimään, miksi tai miten. Uskon kyllä siihen, että sanojat oikeasti tarkoittivat kaavion tuntuneen selkeältä. Ja että siinä selkeydessä oli adjektiivina jotain uhkaavaa. Se kuulostaa kummalliselta: uhkaavaa? Joten jatkan selityksen kirjoittamista tietoisena siitä, että tekstinkäsittelyohjelmilla voin hyvinkin poistaa tämän kohdan tai lyhentää sitä, tai muokata sitä, ja siten muuntaa raporttia oppimisestani, jos asia alkaa kuulostaa liian kummalliselta tai ajatus tyrehtyy tyystin. Siispä jatkan: Selkeys kuulostaa uhkaavalta, koska en ymmärrä teorioita enkä ideoita selkeinä ja helposti hallittavina enkä halua olla mukana välittämässä niistä käsitystä sellaisina.
Tässä vaiheessa kirjoitustahti kiihtyy. Ne eivät ole mitään viattomia haukkapaloja, kirjoitan. Niitä ei noin vain hallita. Pysähdyn, sitten jatkan. Itse asiassa ne monesti käyttäytyvät toisin kuin oli aluksi kuvitellut ja saattavat ohjata havaitsemista enemmän kuin itse soisi. Niin, hallita: kuka hallitsee ja ketä. Ajattelen kehoja, jotka kivistävät teorioiden pyörittämisen takia. Huokaan syvään ja annan mennä. Itse asiassa kai mieluiten kiinnittäisin jokaiseen teoriaan tai ideaan varoituskyltin: "Äärimmäisen tarttuva virus! Ainoa vastalääke systemaattinen epäily! (Jos sekään.)" Katselen synkeänä tuottamaani tekstiä ja koen selittelyn tarvetta. Kirjoitan: Ei niin, että pitäisin teorioita vastenmielisinä tai hyödyttöminä, päinvastoin. Niillä on vain hintansa. Ja joskus hinta tuntuu liian kovalta, kun ne vaimentavat keskustelua tai estävät näkemästä jotain käytännön pulmaa.
Tuijotan tekstiä. Huomaan ajattelevani teorioita ja ideoita joinakin aika itsellisinä ja melkein elollisina. Vähän kuten virukset, ne ovat sillä rajalla, ovatko ne oikein eliöitä vai eivät. Ne pesiytyvät ja pistävät elimistön tanssimaan pillinsä mukaan. Niiden kuumeessa voi tuntua ihanalta. Teoriaan rakastuminen ei paljon häviä ihmiseen rakastumiselle. Se on hyvin konkreettinen ja todellinen prosessi, vastavuoroinen liitto. Jossain vaiheessa voi alkaa hahmottaa, ettei liitto ehkä toimi kovinkaan hyvin itsen kannalta. Irtisanoutuminen on kuitenkin vaikeaa. Naamaan jää arpia ja kaiken aikaa saa olla varuillaan, ettei jonnekin luuytimiin piiloutunut jälkipesäke puhkea täyteen kukkaan stressitilanteessa.
Haluaisin parahtaa. Asia on nimittäin niin, etten halua myöskään tilaa, jossa koetan ottaa edelleen äänet kiinni kämmenin. (Milloin viimeksi kokeilin? Kuusiviikkoisena?)
Kirjoittamani kappale, se mainittakoon, on timakassa ristiriidassa sitä edeltäviin ja sen jälkeen tuleviin kappaleisiin, joissa mietin kyselevää oppimista ja oppimaan oppimisen mukanaan tuomaa iloa ja keveyttä. Iloa! Keveyttä! Mutta sitten ajattelen: entä jos se ilo ja keveys onkin juuri metakognitiivisen tason huomio teorioiden pöhköydestä ja rajallisuudesta, ja etenkin sen pöhköydestä, joka antaa teorian kuilujen nielaista itsensä, ja teorian raskas pyörrytys ja hirmuvalta on vain kognitiivinen taso? Mutta mitenkä havaitsemisen teoriapitoisuus? Ei kai metakognitio pysty sitä hälventämään täysin, vaikka auttaisikin erottamaan, mikä on johtopäätös ja mikä sen tueksi esitettyä kuvausta? Vai onko oppimisen ilo yksinkertaisesti iloa sen vuoksi, että pääsee irti yhdestä hirmuvaltiaasta päätyäkseen turpa edellä seuraavan syliin? (Tietyssä vaiheessa elämää näyttää käyvän uusien ihastusten ja uusien teoreettisten löytöjen suhteen yhtä varovaiseksi - kuten eräs ystävä sanoi, onhan se ihanaa niin kauan kuin sitä kestää.) (Ja tietysti mietin synkeästi ammoista kirjoitustani siitäkin, miten vanhoissa mustavalkoisissa filmeissä nainen tanssii miehen sylistä toisen syliin kepeästi ja hymyillen eikä kiinnity, ei ei ei.)
Niin: muodostan kysymyksiä, tarkennan niitä, tutkin niitä toisten kanssa. Muodostan työhypoteeseja ja kaavioita. Missä vaiheessa kiinnittäisin varoituskyltin?
Olen niin tyrmistynyt ja hämmentynyt teorian vaarallisuudesta piirtämästäni kuvasta, etten osaa vähään aikaan (vieläkään) jäsentää mitään. Lykkään sen huomiselle. Ehkä pyyhin koko kohdan pois raportista. Jäähän se tänne. Kirjavien huivien laariin. Kelvottomien sutermullukoiden kauhukabinettiin.
Mutta valehtelisin, jos kutsuisin teorioissa rypemistä vain helpoksi ja iloiseksi. Ei se minusta erityisen työlästä tai pusertavaa tai päämäärätietoista kyllä ole, tavoitteellista, mitä näitä rakastettuja sanoja nyt onkaan, mutta karmivaa se on. Nielaisevaa, suistavaa, kauhistuttavaa. Ei yleensä, mutta hetkittäin. Kun miettii niiden voimaa ja kaikkialletunkeutuvuutta. Kun miettii, miten jokin teoria alkaa elää. Vaikkapa teoria, että jotakin voi omistaa. Tai että on luonnostaan lahjakkaita ihmisiä. Eivät ne ole mitään passiivisia käsitelaatikoita, joissa osaset suihkivat toisiinsa nuolia.
Käsitteellinen työkalupakki, niin kai sitten. Vasaralla ruuvi menee seinään vain tietyllä tavalla, sahalla vielä huonommin. Mutta miten kauniisti saha soikaan. Joskus tuntuu siltä, että omassa työkalupakissani on vain koko joukko sahoja ja ehkä pari viilaa. Sekä kenties muutama kylmävahaliuska, joilla ei ole minkään maailman funktiota. Olisi mukavaa, jos käsitteellisessä työkalupakissa tai vielä mieluummin valmiiksi kaiken tämän alle viritettynä olisi myös turvaverkko. Vaikka sellainen jota kutsutaan selväjärkisyydeksi ja strategikseksi oppimistyyliksi.
Vartti sen jälkeen, kun olen nieleksinyt kameleonttimaisesti ja tuijottanut kirjoittamaani tekstiä, tokenen. Tuohan on vain yksi kuvauksen tapa, väitän itselleni vastaan. Vain yksi teoria siitä, miksi kaaviot tuntuvat vastenmielisiltä. Voihan niitä muitakin olla. Kuten että etenen mieluummin anekdooteista kohti periaatetta ja siksi minusta tuntuu vastenmieliseltä nähdä ensin periaate, koska minusta tuntuu, että se kummalla tavalla orjuuttaa anekdootit painollaan, estää niiden riittävän kriittisen silmäilyn ilman teoriamyyntimiehen tietynhenkistä niihin virittämistä. (Mutta tässäkin teoria kuulostaa kumman toimivalta, elävältä, vallanhimoiselta...) En tiedä. Tiedän kyllä sen, että minua kiusaa kaavion tekstistä eroava monitulkintaisuus ja toisaalta sen tekstistä eroava aukottomuus. Puhumattakaan siitä, miten minua kiusaa ajatus, että kaavion on piirtänyt joku muu kuin teorian kehittäjä. Vaikka eihän hänellä mikään yksityisoikeus teoriaan ja sen tulkintaan olekaan. Mitä ihmeen horinaa tämä on? Ja pohdin, miksi ihmeessä ajattelen tekstin antamaa informaatiota luotettavampana. Se etenkin tuntuu umpityhmältä ja todella kummalliselta. Hupsu fasaanikalkkuna, sanon itselleni. Lopeta jo!
Koska en päädy näistä hajatuksista mihinkään, annan asian olla ja pitäydyn päätöksessä olla tekemättä mitään korjauksia esseeseen enää tänä iltana. Pirun essee. Sen takia unohdan työväenopiston rakukurssien ilmoittautumisen tyystin. Esseessä pitäisi osoittaa tietyn alueen lukeneisuus, prosessoida tietoa ja arvioida oppimistaan kurssilla. Minusta tuntuu, että kirjoitan vain peloistani ja siitä, kuinka eksyksissä ja jumissa olen heti kun koetan hahmottaa jotain yleisempää kuvaa siitä, mitä on kulttuurin välittäminen.
(Blogia se ei silti näytä estävän kirjoittamasta. Jostain syystä tässä ja tällä tavalla kirjoittaessani koen, etten ole vaarallinen. Tai etteivät nämä ajatukset olisi vaarallisia. Mutta mitä minä siitä tiedän?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti