jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.