Entinen opettajani

Olen monesti ihmetellyt vuosien varrella, miten 3.-6. luokan opettajani ei puuttunut kiusaamiseen ja ulossulkemiseen, joka taatusti olisi ollut hänenkin nähtävissään ja joka jatkui kroonisena vuodesta toiseen. Kiusaamiseen ei tietysti ole helppoa puuttua, mutta täydellinen sokeus sille tuntuu hämmentävältä sekin. Kyseessä on sama opettaja, jonka tavoista lienen joskus aiemminkin kirjoittanut. Hän halaili meitä, ja yksi suosituista rangaistuskeinoista oli oppilaan laittaminen vankilaan, jos mikään muu ei tepsinyt. Vankila tarkoitti opettajanpöydän alusta, tilaa joka oli varattu opettajan jaloille, ja jossa ainoa avoin sivu oli opettajan kehon tukkima. En koskaan joutunut vankilaan mutta pelkäsin sitä joka ikinen päivä neljän kouluvuoden ajan. Samalla tavalla pelkäsin koko tuon ajan, että opettaja (mies) saalistaa minut kiinni ja tarraa halaukseen. En ollut tottunut silloin siihen, että minua käsitellään niin, kaapataan lupaa kysymättä ja kovakouraisesti, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi totuttautua sellaiseen edelleenkään. Opettaja ei koskaan saanut minua kiinni noiden vuosien aikana. Joitain kertoja hän melkein onnistui, mutta lurahdin aina viime hetkellä karkuun.

Pikkujouluissa meidät pistettiin leikkimään kreisikreisiä, jossa parille (ja aina tyttö-poikapari) nostettiin hatusta kaksi ruuminosan nimeävää lappua, ja sitten nämä ruumiinosat oli läntättävä yhteen ja lappujen oli pysyttävä kontaktissa siinä välissä. Parina vuonna olin niin kauhussa ennen pikkujoulua että oksensin silkkaa hermostuneisuuttani pari päivää kaikki ruoat pihalle enkä sitten "päässyt" pikkujouluihin, mitä vanhemmat kovasti pahoittelivat. Nyt kun olen lukenut kasvatussosiologiaa, osaan melko selvästi piirtää kuvan siitä, mitä noina vuosina koulussa tapahtui. Se innokas lapsi, joka olin ekatokaluokalla, kaveriton mutta sentään koulussa itsensä asiayhteydessä osaavaksi mieltävä, muuttui vastahakoiseksi. Sama vastahakoisuus, vastarinta pysyi vielä aivan filosofian opintojen loppuun saakka osana minua. Vasta nyt se on hälvennyt. Vasta nyt uskallan esimerkiksi luennolla ottaa tilaa kysymyksilleni, jos arvelen niiden todennäköisesti hyödyttävän kaikkia salissa istujia. Se on melkoista muutosta siihen lapseen, joka taisteli koulussa sen suhteen, että sai olla näkymätön ja viittaamatta, vaikka aivan hyvin saattoi ainoana tietää vastauksen joihinkin kysymyksiin. (Yläasteella minulla oli muutama hyvä opettaja jotka yksinkertaisesti ignoroivat viittaamattomuuden ja kysyivät silti minulta asioita silloin kun arvelivat, että saattaisin osata vastata ja muut ehkä eivät. Matematiikassa näin kävi usein enkä pistänyt sitä pahakseni mitenkään, eihän minulla ollut hätää: kyllähän minä tiesin tai ainakin pystyin avustettuna päättelemään ääneen. Jos viittausasiasta sen sijaan tehtiin kuuliaisuustaistelu, menin täysin lukkoon ja pahimmassa tapauksessa aloin lintsata niiltä tunneilta ahdistuskohtausten voimakkuuden takia.) Ala-asteen opettaja sanoi vanhemmille vanhempainillassa, että minulle pitää ostaa deodoranttia. Äiti osti deodoranttia ja pakotti käyttämään sitä hyväntuoksuisuutta koskevien moraalisaarnojen siivittämänä. En sanonut hänelle, että se deodorantti ei viitannut haisemiseeni vaan kontekstoitui opettajan vitsiin, että enkö viittaa kun on jäänyt deodorantti laittamatta.

En ollut oikeastaan niin kauheasti ajatellut opettajani opettamaa piilo-opetussuunnitelmaa ennen kuin tänä aamuna, kun selasin facebookia ja huomasin opettajan (joka ei ole naamastokontaktini) taas kommentoineen bondaavassa hengessä sille tytölle, joka organisoi kiusaamistani vuosien ajan (ja joka on naamastokontaktini). Muistin tämän tapahtuneen useita kertoja: opettaja bondaamassa, hakemassa luokassa ilkeilleiden oppilaiden suosiota. Sitä tapahtui jo silloin, kun hän oli vielä opettajamme. Hän osasi olla rajujen ja alistavien lasten kanssa ja jätti pienet, onnettomat, yksinäiset olennot oman onnensa nojaan. Muistin myös opettajan reaktion luokkakokouksessa kauan sitten, olin silloin ollut yliopistolla tekemässä ensimmäistä tutkintoani muutaman vuoden. Hän kysyi, olinko jonkun tyttöystävä, kun en näyttänyt tutulta. Sanoin, kuka olin. Hän mietti hetken aikaa, ja muisti sitten: "Ai niin, sä olet se jännä, se erilainen lapsi." Pum, ihan päin naamaa taas kerran.

Kun tänään aamulla näin opettajan kommentoineen, jäin miettimään, olikohan hänestä lopulta ihan okei, että minua sillä tavalla mopattiin koulussa. Ehkä se oli hänestä jotakin luonnonlain kaltaista, että osa lapsista on jänniä ja heitä siksi kiusataan. Aiemmin ajattelin, että ehkä hän ei osannut puuttua ja siksi sulki silmänsä. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän hänen oma toimintansa sekään ollut kiusaamiseksi tulkittavista elementeistä vapaata. Ehkä hänestä koko asetelma oli vain luonnollinen ja siksi puuttumisen mahdollisuuksien ulkopuolella. Tai vielä karmivampaa - ehkä asetelma oli jopa sellainen miten asioiden kuului hänestä sujua. Tai sitten hän ajatteli, että kiusaajat ovat vielä suuremmassa vaarassa tipahtaa, mikä on tavallaan ymmärrettävä näkemys sekin. Ja että kiusatut kyllä selviävät kuka mitenkin. Kuten on tietysti käynytkin.

Ei, ei minulla ole mitään näkemystä siitä, miten tilanne olisi pitänyt ratkaista. Mutta tuntuu hurjalta, miten pitkään menee päästä ylitse joistain säikähdyksistä ja kauhuista. Tai ettei niin intensiivisiin pelkoihin mitenkään katsota tarpeelliseksi puuttua. En oikein osaa ajatella, että voisi olla mitenkään kohtuullista, että pienten koululaisten tarvitsee joka aamu olla kauhusta jäykkiä kouluun kulkiessa, koulussa ja sieltä pois kulkiessa, pälyillä jatkuvasti ympärilleen etsien merkkejä siitä, pitääkö lähteä juoksemaan täysiä pakoon. Ja että luokkatoverien kiusaamisen lisäksi tarvitsee pelätä myös opettajan purevaa ivaa ja ylenkatsetta.

Niin että kun luen kasvatussosiologiaa koulun käytännöistä, en osaa närkästyä esitetyistä pointseista yhtä paljon kuin jotkut muut, jotka muistavat aina sanoa opettajien kyllä tekevän parhaansa. Parhaansa, ehkä niin, mutta olen alkanut yhä enemmän pohtia, hämmästyneenä ajatukseni julmuudesta, voisiko olla niin, että jonkun opettajan kaavailema ihannejärjestys (ihannejärjestys reaalimaailmassa, näillä resursseilla ja luonnolliseksi ymmärretyillä puitteilla, ei ihannejärjestys ihannemaailmassa) onkin se sama järjestys, joka saa jonkun vatsan kuralle vuosikausiksi.

Ehkä vielä hieman opintoja ja pontevoidun, merkitsen entisen opettajani kontaktikseni ja kysyn joskus häneltä ohimennen, huomasiko hän koskaan lasten epämukavuuden tunteita, kun pikkujouluissa alettiin leikkiä opettajan riemuisasti ilmoittamaa kreisikreisiä. Tai enpä tiedä. En oikeastaan todellakaan tiedä. Toisaalta arvostan nimittäin kovasti sitäkin, että aikuisena voi valita seuransa. Toisaalta minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ja mitä hän havaitsi ja miksi hän päätyi niihin ratkaisuihin, joihin päätyi. Ehkä en vain hahmota sitä, kuinka rajattua hänen toimijuutensa oli tai on. Enkä sitäkään, kuinka rajattua oma toimijuuteni on. (Silloin se oli rajattu niin pieneen tilaan että hyvä kun mahtui hengittämään.)

Mitä oikein edes tahdon? En tiedä. Kai minä vain tahdon ymmärtää, miten joku pystyy sulkemaan silmänsä kauhulta, joka on niin selvästi hänen edessään.