Matka: matka pään ulkopuolella tai pään sisässä. Koskaan ei tiedä, mitä on tapahtumassa. Jalka vuoroin kantaa ja vuoroin pettää. Lauantaiaamuna Roomassa se on niin kipeä, etten pysty laskemaan päkiää maahan. Istun yksin kadunkulmassa kaivonkannella ja itken tavarat isona kasana vieressäni. Vompsu vielä siivoaa ja pakkaa toisaalla, minun on ollut lähdettävä ulos, koska en olisi oikeastaan saanut olla siellä asunnossa yötä. Niinpä istun kadulla ja itken jalka laukun päälle nostettuna. Kaksi afrikkalaisperäistä miestä tulee huolestuneena selvittämään, onko minulla jokin hätä. Ei ei, odotan vain ystävää, kiitos kysymästä. Oletko varma? Olen. Vaikka tietysti kysyn itseltäni, mikä järki tässä kaikessa on, lähteä jalalla matkaan, ja jalka heti hajalla lennon jälkeen.
Puolisen tuntia myöhemmin istumme Tiburtinan asemalla. Koska jalalla ei voi kävellä ja juna etelään lähtee sieltä, odotamme siinä ne kolme tuntia, jotka vielä on junan lähtöön. Asemarakennus on aivan uusi ja näyttää ulkoapäin jättimäiseltä Oulunkylän K-raudalta. Sisältä se paljastuu ylevämmäksi mutta armottoman keskeneräiseksi. Liiketilat ovat vielä tyhjiä lasikoppeja eikä odotusauloja ole rakennettu. Onneksi ulkopihalla on sentään kuusi penkkiä. Vompsu kantaa molempien laukkuja ja sitten lysähdän helpottuneena penkille. Kysyn jatkuvasti itseltäni: mitä helvettiä minä täällä teen? Miksi elämä kulkee näin? Onko tällä jokin tarkoitus? Edetäänkö tästä kivusta jonnekin? Viereisellä penkillä istuu nainen ja mies, spurguja. He näyttävät kuusikymppisiltä, mutta ulkona asujista on vaikea esittää hyviä arvioita. Mies oksentaa roskasäkkiin halpaa valkoviiniä uskomattoman runsaasti ja hortoilee tiehensä. Noin puolen tunnin kuluttua siitä nainen alkaa tonkia samasta roskasäkistä ruokaa ja löytää puolikkaan paninin. Hän syö sitä oksennuskastikkeesta välittämättä. Sitten hän käy nukkumaan penkille. Jonkin hetken kuluttua haju ja tippuva ääni paljastaa hänen pissaneen housuihinsa unissaan. Joku noutaa vartijat. He alkavat kovistella naista. Ei saa maata, pitää istua, sen minäkin ymmärrän kielimuurin takaa. Nainen vaikertaa kyljellään. Lopulta vartijat saavat houkuteltua naisen istumaan tarjoamalla tälle spaddun. Toinen spurgu vähän kauempaa tulee kaivamaan roskasäkkiä, johon on oksennettu. Hänkin löytää sieltä evästä. Nainen hörppää lisää viinitönikästä, joka on piilotettu muovipussiin.
Juna jyskyttää kovaa tahtia halki maaseudun vehreän. Itkettää ja pelottaa, koska Fauni on ollut niin harvasanainen ja aprikoin, onko hän kyllästynyt tai suivaantunut jollakin tavalla siihen, miten vaikeaa minulla on ollut ja että jalka on edelleen kipeä. On vaikeaa tulkita viestejä, jotka välitetään vain puhelimessa puhuen tai teksteinä. Suurin osa informaatiosta leikkautuu pois ja silloin kun on hätä ja kipu, ei kaipaisi tiraustakaan lisää ambivalenssia. Napolin asemalla kadotamme koko muun matkaseurueen eikä Fauni ja hänen kanssaan viikon matkalla minua sijaistanut ystävätär ole asemalla, kuten he olivat luvanneet. Onnun Vompsun perässä Circumvesuvianan asemalle hämmentyneenä. Vähitellen puhelimitse löydämme toisemme, paitsi Faunin seurueineen. Muut samalla junalla tulleet löytävät Circumvesuvianan asemalle, juna on jäänyt välistä, porukka asemalla lisääntyy. Kun juna viimein tulee paikalle, se ajaa ohitsemme pitkälle, kauemmas. Väkijoukko alkaa rynniä. On vain ontuen pysyttävä heidän tahdissaan. Saan tungettua itseni muiden kanssa yhdestä ovesta sisään. Istumapaikoista ei puhettakaan, ja vain yksi tukijalka. Istun Ilveksen matkalaukun päällä.
Pompeijin kohdalla tilaa on sen verran, että rynnin jalasta huolimatta nopeasti valtaamaan vapautuvan istumapaikan vaunusta. Jalka jyskyttää. Puhelimitse tulee tietoa Faunista ja tämän seurueesta. Siellä on jokin kriisi meneillään eikä ehkä ystävä haluakaan tulla huvilaan kanssamme. Ja joka tapauksessa he ainakin saapuvat paljon myöhemmin. Tai Fauni saapuu. Tai jotain. Olen odottanut ystäväni näkemistä paljon ja olemme puhuneet siitä, miten kivaa on nähdä nyt, joten en enää yhtään ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Koska viestit tulevat välitteisesti, haluan itsekin puhua puhelimessa. Kun soitan Faunille, kuulen ystävän itkevän taustalla huutaen, ja kauhistun: Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Miksi Fauni ei voi sanoa, mikä kriisi siellä on meneillään? Miksi ystävä ei tiedä, tuleeko asumaan kanssamme vai ei? Hänellä on jokin kauhea hätä meneillään, kuulen sen. En voi tehdä mitään, en tiedä mistä on kyse. Tuijotan katkonaisen puhelun jälkeen ulos ikkunasta kaunista maisemaa surullisena ja kauhuissani. En ole edelleenkään pystynyt syömään.
Siinä vaiheessa tapahtuu jotain, jokin liikahtaa, syntyy päätös. Maailmassa on aivan liikaa hätää ja epäselviä asioita. Minun on syötävä. En kestä tätä kaikkea syömättä. Vitut minä siitä, että ruoka kuvottaa ja että tuska ja elämänhaluttomuus on vallata minut täysin. En aio antaa niille periksi, en taatusti. Katselen samaa maisemaa kuin hetki aiemmin. Nyt näen sen tarkemmin. Nimeän kasveja junan vilistäessä eteenpäin.
Sorrentossa syön tomaatinviipaleet capresesta ja maistan vähän puhvelinmozzarellaakin.
Tunnistan taas äiti Amban itsessäni, kerään kauppakassiin asioita marketissa, nauran muiden kanssa bussia odottaessa ja nousen bussiin, joka kiertää vuoristoteitä ja kiitää syvyyksien yllä viritetyllä Amalfin rannikkotiellä. Muut vitsailevat hermostuneesti siitä, mitä tapahtuu, jos kuski saa sydänkohtauksen. Nyt en enää jaksa pelätä mitään. Se on kulunut loppuun taas kerran. Pelkääminen palaa, tiedän sen, aina se palaa, mutta nyt se taatusti on hetken poissa. En osaa välittää, vaikka bussi suistuisi rotkoon tai mitä vaan kamalaa. Jalka tuntuu vähän paremmalta kun olen syönyt vähän ja saan istua. Ehkä matkassa on sittenkin tolkkua.
Hieman myöhemmin seuraamme keski-ikäistä naista mutkittelevia kujia taloomme kauppakasseja ja rinkkoja raahaten. Oven takaa paljastuu tuhatkuusisataaluvun talo korkeine holvikattoineen, värikkäine laattalattioineen. Tilaa on vaikka millä mitalla ja kaikki huonekalut valtavan hienoja ja antiikkisia. Voi apua, sanoo yksi matkaseurueesta, maltetaanko me ikinä lähteä edes kaupungille tästä talosta. Pällistelemme suu auki seuraavan viikon asumusta, nostamme skumppamaljat, pohdimme Faunin ja ystävän kohtaloa ja ovatko he lainkaan tulossa, koska kohta on yö, kuuntelemme merta terassilta. Saan vaihdettua toiset kengät ja pystyn taas seisomaan jalalla. Tulee tekstiviesti, joka selittää kriisin syyn, se on varmasti hankala tilanne, mutta he ovat kuitenkin tulossa, kaikki järjestyy sittenkin. Ystävä on kauhuissaan taloon ja seurueeseen liittymättömistä asioista, ja nekin alkavat vähitellen selvitä. Kaikki huokaisevat talossa helpotuksesta ja alamme valmistaa ateriaa myöhemmin saapuvien tulohetkeksi.
Sitten kaikki ovat äkisti koossa ja istumme terassilla. Meri laulaa alapuolella, jyrkkiin rinteisiin tarrautuneet talot tuikkivat valoa mustassa lämpimässä yössä, ruokakulhot kiertävät pöytää ja lopulta kaikki käyvät nukkumaan.
Aamulla menemme rannalle tarkoituksenamme uida, vaikka on kuinka pilvistä ja holotna. Kun olemme hetken loikoneet siinä, aurinko raivaa pilviin tien ja tarvitsemmekin aurinkolaseja ja -rasvaa. Tyrrhenianmeri nielee sisäänsä kuumottavat vartalot, rannalle noustessa kuivuu hetkessä. Elämä tuntuu valheellisen helpolta. On vaikeaa hahmottaa edellistä päivää. Vompsu löytää merestä meduusan ja kuvaa sitä vedenalaiskameralla. Meduusa polttaa häntä käteen ja kamera lakkaa toimimasta. Kun tarkastelemme sitä huolella, huomaamme akun kaikesta huolimatta saaneen vettä. Vedenkesto kolmeen metriin saakka ei nyt sitten toiminutkaan. Mystisesti myös toinen kamera lakkaa toimimasta, vaikkei käy vettä lähelläkään. Nyt koko kahdeksan hengen seurueella on enää yksi kamera.
Iltapäivällä muut lähtevät vaeltamaan vuorille tai kaupunkiin. Jäämme Faunin kanssa lojumaan sisään lounaanjälkeistä. Vielä yksi itkuisuuden maininki, nyt silkasta helpotuksesta, kun kaikki tuntuu sittenkin järjestyvän ja onnistuvan. (Himoitsemiani vaelluksia lukuun ottamatta: haluan pysyä kivuttomana loman loppuun saakka ja se tarkoittaa rauhassa ottamista. Ei auta kuin tulla tänne toiste uudestaan. Tai siis, kolmannen kerran. Ei kuulosta erityisen epämiellyttävältä sekään. Miksi matkustaa muualle, kun on Positano?) Sitten lähdemme kävelylle. Jaksan kuin jaksankin kivuta yläkaupunkiin. Mikä sen kaiken merkitys nyt sitten on? Ei kai mikään. Mutta jaksan kuitenkin eikä jalkaan satu. Tarvitaanko mitään sen kummempaa? Muut tekevät omiaan: kaksi seurueen jäsentä kihlautuu ja juo sen kunniaksi skumppaa rannalla, neljä vuorille lähtenyttä hukkaavat toisensa ja saapuvat takaisin meren tasolle tipoitellen. Vaeltamisen tapoja on niin erilaisia: toiset reippailevat reitin läpi, toiset haluavat tutustua koiranpentuihin, lintuihin ja kasveihin.
Tilaamme päivällistä varten auton hakemaan meidät vuorilla sijaitsevaan ravintolaan, jonne aikanaan tarvoimme jalan Vompsun kanssa. (Ja etenkin tarvoimme sieltä alas pimeitä polkuja kännissä kuin käet. Siinäpä vasta reissu. Hyvä kun emme pudonneet rotkoihin.) Syödessä tunnelma on iloinen mutta jo aika väsynyt. Koska meidät on luvattu kuljettaa myös kotiin, mutta ravintola ollaan sulkemassa, siirrymme tienposkeen vartomaan samaa pakettiautoa, joka meidät toikin. Katselemme alla kimmeltävää kaupunkia ja hekottelemme viinipäissämme. Ajankuluksemme otamme myös kuvia: niin, poseerataan siinä kaiteen luona, kaupunki ja meri taustan pimeästä tuikkien. Vompsu laittaa ainoan toimivan kameran ajastukselle ja asettelee sen varoen tienlaitaan. Sitten hän tulee mukaan rivistöön. Kamera vilkuttaa valojaan: valmistautukaa räpsäisyyn! Tietä ylös piirtää kaksi valokeilaa ja kuin niiden vetämä pakettiauto, meitä hakemaan tuleva auto. Ei, auto tulee kuvaan eteen, on ensimmäinen, kiukustunut ajatus. Ei nyt, jarruta, senkin typerys. Tai ehkä kamera ehtii sittenkin. Hymyillään kameralle, vilkuillaan autoa, sen kaiken täytyy tapahtua nopeasti, mutta se tuntuu hitaalta.
Auto lähestyy, kameran valosignaali tihentuu, salamavalo leimahtaa ja sitten auto kurvaakin tielle jäämisen sijaan parkkiin ravintolan pihaan. Kuuluu rusentumisen ääni, kun sen suuri rengan pyörii vääjäämättä kameran päältä. Kamera ei edes sinkoa mihinkään: siitä tulee metallisilppu. Nousemme autoon hiljaisina.
Tunnelma muuttuu niin nopeasti, että päivät tuntuvat vuosikymmenien pituisilta. Suunnitelmat käpristyvät puolitiehen, seuraavaa hetkeä ei osaa kuvitella.
Sitä kai ihmiset usein toivovatkin, että loma vain kestäisi ja kestäisi. Mutta he toivovat sitä toisella tavalla: jonakin arvattavampana.
Tänään on mentävä ostamaan uusi kamera.
Puolisen tuntia myöhemmin istumme Tiburtinan asemalla. Koska jalalla ei voi kävellä ja juna etelään lähtee sieltä, odotamme siinä ne kolme tuntia, jotka vielä on junan lähtöön. Asemarakennus on aivan uusi ja näyttää ulkoapäin jättimäiseltä Oulunkylän K-raudalta. Sisältä se paljastuu ylevämmäksi mutta armottoman keskeneräiseksi. Liiketilat ovat vielä tyhjiä lasikoppeja eikä odotusauloja ole rakennettu. Onneksi ulkopihalla on sentään kuusi penkkiä. Vompsu kantaa molempien laukkuja ja sitten lysähdän helpottuneena penkille. Kysyn jatkuvasti itseltäni: mitä helvettiä minä täällä teen? Miksi elämä kulkee näin? Onko tällä jokin tarkoitus? Edetäänkö tästä kivusta jonnekin? Viereisellä penkillä istuu nainen ja mies, spurguja. He näyttävät kuusikymppisiltä, mutta ulkona asujista on vaikea esittää hyviä arvioita. Mies oksentaa roskasäkkiin halpaa valkoviiniä uskomattoman runsaasti ja hortoilee tiehensä. Noin puolen tunnin kuluttua siitä nainen alkaa tonkia samasta roskasäkistä ruokaa ja löytää puolikkaan paninin. Hän syö sitä oksennuskastikkeesta välittämättä. Sitten hän käy nukkumaan penkille. Jonkin hetken kuluttua haju ja tippuva ääni paljastaa hänen pissaneen housuihinsa unissaan. Joku noutaa vartijat. He alkavat kovistella naista. Ei saa maata, pitää istua, sen minäkin ymmärrän kielimuurin takaa. Nainen vaikertaa kyljellään. Lopulta vartijat saavat houkuteltua naisen istumaan tarjoamalla tälle spaddun. Toinen spurgu vähän kauempaa tulee kaivamaan roskasäkkiä, johon on oksennettu. Hänkin löytää sieltä evästä. Nainen hörppää lisää viinitönikästä, joka on piilotettu muovipussiin.
Juna jyskyttää kovaa tahtia halki maaseudun vehreän. Itkettää ja pelottaa, koska Fauni on ollut niin harvasanainen ja aprikoin, onko hän kyllästynyt tai suivaantunut jollakin tavalla siihen, miten vaikeaa minulla on ollut ja että jalka on edelleen kipeä. On vaikeaa tulkita viestejä, jotka välitetään vain puhelimessa puhuen tai teksteinä. Suurin osa informaatiosta leikkautuu pois ja silloin kun on hätä ja kipu, ei kaipaisi tiraustakaan lisää ambivalenssia. Napolin asemalla kadotamme koko muun matkaseurueen eikä Fauni ja hänen kanssaan viikon matkalla minua sijaistanut ystävätär ole asemalla, kuten he olivat luvanneet. Onnun Vompsun perässä Circumvesuvianan asemalle hämmentyneenä. Vähitellen puhelimitse löydämme toisemme, paitsi Faunin seurueineen. Muut samalla junalla tulleet löytävät Circumvesuvianan asemalle, juna on jäänyt välistä, porukka asemalla lisääntyy. Kun juna viimein tulee paikalle, se ajaa ohitsemme pitkälle, kauemmas. Väkijoukko alkaa rynniä. On vain ontuen pysyttävä heidän tahdissaan. Saan tungettua itseni muiden kanssa yhdestä ovesta sisään. Istumapaikoista ei puhettakaan, ja vain yksi tukijalka. Istun Ilveksen matkalaukun päällä.
Pompeijin kohdalla tilaa on sen verran, että rynnin jalasta huolimatta nopeasti valtaamaan vapautuvan istumapaikan vaunusta. Jalka jyskyttää. Puhelimitse tulee tietoa Faunista ja tämän seurueesta. Siellä on jokin kriisi meneillään eikä ehkä ystävä haluakaan tulla huvilaan kanssamme. Ja joka tapauksessa he ainakin saapuvat paljon myöhemmin. Tai Fauni saapuu. Tai jotain. Olen odottanut ystäväni näkemistä paljon ja olemme puhuneet siitä, miten kivaa on nähdä nyt, joten en enää yhtään ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Koska viestit tulevat välitteisesti, haluan itsekin puhua puhelimessa. Kun soitan Faunille, kuulen ystävän itkevän taustalla huutaen, ja kauhistun: Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Miksi Fauni ei voi sanoa, mikä kriisi siellä on meneillään? Miksi ystävä ei tiedä, tuleeko asumaan kanssamme vai ei? Hänellä on jokin kauhea hätä meneillään, kuulen sen. En voi tehdä mitään, en tiedä mistä on kyse. Tuijotan katkonaisen puhelun jälkeen ulos ikkunasta kaunista maisemaa surullisena ja kauhuissani. En ole edelleenkään pystynyt syömään.
Siinä vaiheessa tapahtuu jotain, jokin liikahtaa, syntyy päätös. Maailmassa on aivan liikaa hätää ja epäselviä asioita. Minun on syötävä. En kestä tätä kaikkea syömättä. Vitut minä siitä, että ruoka kuvottaa ja että tuska ja elämänhaluttomuus on vallata minut täysin. En aio antaa niille periksi, en taatusti. Katselen samaa maisemaa kuin hetki aiemmin. Nyt näen sen tarkemmin. Nimeän kasveja junan vilistäessä eteenpäin.
Sorrentossa syön tomaatinviipaleet capresesta ja maistan vähän puhvelinmozzarellaakin.
Tunnistan taas äiti Amban itsessäni, kerään kauppakassiin asioita marketissa, nauran muiden kanssa bussia odottaessa ja nousen bussiin, joka kiertää vuoristoteitä ja kiitää syvyyksien yllä viritetyllä Amalfin rannikkotiellä. Muut vitsailevat hermostuneesti siitä, mitä tapahtuu, jos kuski saa sydänkohtauksen. Nyt en enää jaksa pelätä mitään. Se on kulunut loppuun taas kerran. Pelkääminen palaa, tiedän sen, aina se palaa, mutta nyt se taatusti on hetken poissa. En osaa välittää, vaikka bussi suistuisi rotkoon tai mitä vaan kamalaa. Jalka tuntuu vähän paremmalta kun olen syönyt vähän ja saan istua. Ehkä matkassa on sittenkin tolkkua.
Hieman myöhemmin seuraamme keski-ikäistä naista mutkittelevia kujia taloomme kauppakasseja ja rinkkoja raahaten. Oven takaa paljastuu tuhatkuusisataaluvun talo korkeine holvikattoineen, värikkäine laattalattioineen. Tilaa on vaikka millä mitalla ja kaikki huonekalut valtavan hienoja ja antiikkisia. Voi apua, sanoo yksi matkaseurueesta, maltetaanko me ikinä lähteä edes kaupungille tästä talosta. Pällistelemme suu auki seuraavan viikon asumusta, nostamme skumppamaljat, pohdimme Faunin ja ystävän kohtaloa ja ovatko he lainkaan tulossa, koska kohta on yö, kuuntelemme merta terassilta. Saan vaihdettua toiset kengät ja pystyn taas seisomaan jalalla. Tulee tekstiviesti, joka selittää kriisin syyn, se on varmasti hankala tilanne, mutta he ovat kuitenkin tulossa, kaikki järjestyy sittenkin. Ystävä on kauhuissaan taloon ja seurueeseen liittymättömistä asioista, ja nekin alkavat vähitellen selvitä. Kaikki huokaisevat talossa helpotuksesta ja alamme valmistaa ateriaa myöhemmin saapuvien tulohetkeksi.
Sitten kaikki ovat äkisti koossa ja istumme terassilla. Meri laulaa alapuolella, jyrkkiin rinteisiin tarrautuneet talot tuikkivat valoa mustassa lämpimässä yössä, ruokakulhot kiertävät pöytää ja lopulta kaikki käyvät nukkumaan.
Aamulla menemme rannalle tarkoituksenamme uida, vaikka on kuinka pilvistä ja holotna. Kun olemme hetken loikoneet siinä, aurinko raivaa pilviin tien ja tarvitsemmekin aurinkolaseja ja -rasvaa. Tyrrhenianmeri nielee sisäänsä kuumottavat vartalot, rannalle noustessa kuivuu hetkessä. Elämä tuntuu valheellisen helpolta. On vaikeaa hahmottaa edellistä päivää. Vompsu löytää merestä meduusan ja kuvaa sitä vedenalaiskameralla. Meduusa polttaa häntä käteen ja kamera lakkaa toimimasta. Kun tarkastelemme sitä huolella, huomaamme akun kaikesta huolimatta saaneen vettä. Vedenkesto kolmeen metriin saakka ei nyt sitten toiminutkaan. Mystisesti myös toinen kamera lakkaa toimimasta, vaikkei käy vettä lähelläkään. Nyt koko kahdeksan hengen seurueella on enää yksi kamera.
Iltapäivällä muut lähtevät vaeltamaan vuorille tai kaupunkiin. Jäämme Faunin kanssa lojumaan sisään lounaanjälkeistä. Vielä yksi itkuisuuden maininki, nyt silkasta helpotuksesta, kun kaikki tuntuu sittenkin järjestyvän ja onnistuvan. (Himoitsemiani vaelluksia lukuun ottamatta: haluan pysyä kivuttomana loman loppuun saakka ja se tarkoittaa rauhassa ottamista. Ei auta kuin tulla tänne toiste uudestaan. Tai siis, kolmannen kerran. Ei kuulosta erityisen epämiellyttävältä sekään. Miksi matkustaa muualle, kun on Positano?) Sitten lähdemme kävelylle. Jaksan kuin jaksankin kivuta yläkaupunkiin. Mikä sen kaiken merkitys nyt sitten on? Ei kai mikään. Mutta jaksan kuitenkin eikä jalkaan satu. Tarvitaanko mitään sen kummempaa? Muut tekevät omiaan: kaksi seurueen jäsentä kihlautuu ja juo sen kunniaksi skumppaa rannalla, neljä vuorille lähtenyttä hukkaavat toisensa ja saapuvat takaisin meren tasolle tipoitellen. Vaeltamisen tapoja on niin erilaisia: toiset reippailevat reitin läpi, toiset haluavat tutustua koiranpentuihin, lintuihin ja kasveihin.
Tilaamme päivällistä varten auton hakemaan meidät vuorilla sijaitsevaan ravintolaan, jonne aikanaan tarvoimme jalan Vompsun kanssa. (Ja etenkin tarvoimme sieltä alas pimeitä polkuja kännissä kuin käet. Siinäpä vasta reissu. Hyvä kun emme pudonneet rotkoihin.) Syödessä tunnelma on iloinen mutta jo aika väsynyt. Koska meidät on luvattu kuljettaa myös kotiin, mutta ravintola ollaan sulkemassa, siirrymme tienposkeen vartomaan samaa pakettiautoa, joka meidät toikin. Katselemme alla kimmeltävää kaupunkia ja hekottelemme viinipäissämme. Ajankuluksemme otamme myös kuvia: niin, poseerataan siinä kaiteen luona, kaupunki ja meri taustan pimeästä tuikkien. Vompsu laittaa ainoan toimivan kameran ajastukselle ja asettelee sen varoen tienlaitaan. Sitten hän tulee mukaan rivistöön. Kamera vilkuttaa valojaan: valmistautukaa räpsäisyyn! Tietä ylös piirtää kaksi valokeilaa ja kuin niiden vetämä pakettiauto, meitä hakemaan tuleva auto. Ei, auto tulee kuvaan eteen, on ensimmäinen, kiukustunut ajatus. Ei nyt, jarruta, senkin typerys. Tai ehkä kamera ehtii sittenkin. Hymyillään kameralle, vilkuillaan autoa, sen kaiken täytyy tapahtua nopeasti, mutta se tuntuu hitaalta.
Auto lähestyy, kameran valosignaali tihentuu, salamavalo leimahtaa ja sitten auto kurvaakin tielle jäämisen sijaan parkkiin ravintolan pihaan. Kuuluu rusentumisen ääni, kun sen suuri rengan pyörii vääjäämättä kameran päältä. Kamera ei edes sinkoa mihinkään: siitä tulee metallisilppu. Nousemme autoon hiljaisina.
Tunnelma muuttuu niin nopeasti, että päivät tuntuvat vuosikymmenien pituisilta. Suunnitelmat käpristyvät puolitiehen, seuraavaa hetkeä ei osaa kuvitella.
Sitä kai ihmiset usein toivovatkin, että loma vain kestäisi ja kestäisi. Mutta he toivovat sitä toisella tavalla: jonakin arvattavampana.
Tänään on mentävä ostamaan uusi kamera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti