äiti-ilo

Vuoristoratatuntemuksista pääsee hieman, kun juttelee äitinsä kanssa. Äideillä on käytännölliset näkökannat. Tervehtyminen on hyvä, äiti nauraa puhelimessa. Kun koetan sanoa, että tunnen itseni pähkähulluksi ja olen koko päivän riivannut itseäni kysymyksellä, mitä keho koettaa kertoa, onko esimerkiksi minun väärin haluta matkalle, kun koivet ovat tämmöiset, äiti - joka kysyy mitä keho haluaa kertoa -kysymystä kyllä itseltään pelottavalla tarmolla - vastaa: pyh, sinulla vaan oli kova stressi ja fyysistä kuormitusta ja sitten kun se alkoi laueta, jalka tulehtui. Kuinka monta kertaa hänelle onkaan käynyt niin.

Niin mutta kun se alkoi selvästi parantumisen siitä, että putosin mykkään, turtaan suruun. Välinpitämättömään suruun. (Tänään suru oli taas aivan muuta kuin välinpitämätöntä.) Makasin väsyneenä sängyssä ja olin laimean tyytymätön asiaintilaan, samalla helpottunut ja tympeä. Olo oli kummallinen ja mittasin kuumeenkin pari kertaa, mutta eihän sitä ollut. Se varmaan tuntui parantumisprosessilta, epäilen puhelimessa.

Äiti on vain niin iloinen ja naurava ja helpottunut, että alan vähitellen päästä juoneen itsekin, vaikka olen koko päivän heittelehtinyt sen välillä, että jalka on parantumassa ja en pääse matkalle vaan saan käydä paperisotaa vakuutusyhtiön kanssa ja toisilla on niiden elämän paras matka ja itse kökin laatien jotain helvetin hyvityskirjelmiä. Olen mennyt hurmiosta turmioon tiivistä tahtia (ja turmiosta matka hurmioon on paljon vaivalloisempi, se vaatii aina jonkun kanssa keskustelemista, yksin olen siinä aika avuton selvästi).

Äiti jaksaa jankutta. Se on tärkeintä, että se tervehtyy, ja tottakai sitä saa olla sekopäinen, kun tällaisia tapahtuu. No niin, ajattelen, ehkä vähän liian monta yhteensattumaa ja käännettä. Olen jo ehtinyt ajatella, miten saisin tilanteen loppumaan tai karattua tilanteesta, koska en ole osannut lakata itkemästä järkyttyneenä ja olen kysynyt kysymistäni, johtuuko tämä ehkä joistain ristiriidoista ja miten ne nyt saadaan ikinä selvitettyä, kun olen tyrmistynyt ja käärmeissäni siitä, etten pääse terveenäkään matkalle, jota olen suunnitellut ja halunnut niin kauan. En ole saanut ruokaa alas ja keskittyminen on ollut nollatasolla, mikä ei erityisesti tue ongelmanratkaisua.

Nyt alkaa vähitellen selkeytyä. Kello yli kahdeksan illalla. Ehkä voisin kohta syödä aamiaisen, jos tällä kerralla vaikka pystyisinkin nielaisemaan enkä olisi vain niin sekaisin kaikesta, että on pakko pistää puolitettu greippi roskikseen, kun ruoan suuhun laittaminen etoo niin kovasti.