Makaan punaisella lohikäärmematolla, ehdin käydä koko kehon läpi muutenkin kuin meditaation hetken tarkkailuna ja sitten irti päästämisenä. Tuntuu oudolta nousta lattialta pehmeänä ja - itsenään.
Helposti eksyy lähemmäs, sisemmäs, sidekudosten pakkopaitaan. Unohtaa musiikin ja ruoan ja miten selkää voi olla jännittämättä. Kalenterini näyttää epäillyttävästi jonkun toisen elämältä enää kuuden viikon ajan. Se ei ole liikaa. Kuusi viikkoa. Venäläisten mummojen kuoro huuhtoutuu ylitseni, viikot huuhtoutunevat yhtä vaivatta. Hengitys kerrallaan.
Nousen lattialta, harhailen huoneesta toiseen.
En mieti, selviänkö. Se ei kiinnosta minua lainkaan. Ei nyt, venyttelyn jälkeen.
Ulkona hämärtyy. Kasvit työntävät aika-avaruuttaan sisään tilaani. Naxokselta katkaisemani ja vesipullossa Suomeen tuomani lehtikaktus on kasvattanut talven aikana kapean luiron, josta tunkee ulos uteliaita juuria. Phalaenopsiksissa on suuret, painavat nuput.
Olen jaksanut pitkästä aikaa laittaa musiikkia soimaan. Miten tunnetiloja voikaan soittaa. Melkein itkettää, miten ihmeellistä ja hyvää toisinaan on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti