Aatonaaton aamuna Vompsu lähti töiden kautta sukulaistensa luo Kuopioon. Tuntui vähän kurjalta, kun hän mieluummin viettää joulun heidän kanssaan, mutta toisaalta, ymmärrän sen kyllä oikein hyvin. Häntä on pänninyt niin monena jouluna se, että olen kipeä ja varmaan sekin, että haluan vain olla ja mietiskellä, istua hiljaa ja antaa ajan kulua. Että kaipaan yksinoloa tai ainakin hyvin pienellä joukolla oloa. Hän on tottunut toisenlaisiin jouluihin, joissa valvotaan myöhään pelaten ja huudahdellen paljon isommassa joukossa. Minä en taas halunnut lähteä siihen jouluun, koska syksy on ollut ohjelmaltaan raskas ja sellainen keväästäkin on tulossa. On oltava edes muutama päivä ihan vain pysähtymiselle, hengähtämiselle. Ne ovat tässä ja nyt.
Fauni jäi tänne aatonaatoksi ja aatoksi. Hän oli joulukuun ylityöpuristusten jäljiltä aivan tööt ja enimmäkseen nukkui aatonaaton. Aattona hän mönki sängystä ylös rentona mutta ehkä vähän pöllämystyneenä. Kun hän nukkui, kutoa sutkuttelin pesukoneessa huovutettavia lapasia. Kun hän oli hereillä, teimme ja söimme herkkuja tai vain makasimme sängyllä jutellen ja eläimiä silitellen sekä kävelimme koiran kanssa ulkona ja hihitimme sen hupsulle pingonnalle kuono maassa yli rapaisten niittyjen.
Tein näennäisesti yksinkertaista ruokaa ja näennäisesti vähän. Jotenkin kuitenkin tulimme aika täysiksi. Ehkä se johtuu välipaloiksi varatuista taateleista ja halvanlohkareista?
Joulupäivänä lähdemme koiran kanssa suunnilleen heti herättyämme vanhempieni luokse. (Fauni taas suuntasi perheensä luo.) Myös sisko ja tämän lauma olivat vanhemmillani. Voi sitä hännänhuiskunnan ja vingahdusten määrää! Putte vaikutti taas ihan toiselta eläimeltä, se käyttäytyi siivottoman huonosti ja metelöi, mutta selkeästi sillä oli jouluporsaanhauskaa. Äiti oli tehnyt valtavan kasan ruokaa ja pyörittelimme vähän silmiä hänen ainaiselle huolelleen, lienikö sitä silti tarpeeksi.
Jään vanhempien luokse vielä pitkäksi aikaa siskon laumoineen lähdettyä. Jokin meidän suhteessamme on muuttumassa. Hitaasti, vähitellen. Parempaan suuntaan. Vaikea sanoa, mistä se tarkalleen johtuu. Siitäkö, että isä on nyt saanut olla stressaamatta mistään? Ja että äitikin sen takia on rento ja hyväntuulinen ja uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, epäilyksistään ja epävarmuuksistaan? Joka tapauksessa keskustelemme pitkään ja hedelmällisesti. Äiti puhuu paljon siitä, miten häntä ei koskaan itseään kasvatettu vapauteen ja miten hän sen takia päätti kasvattaa meidät ennen kaikkea vapaiksi ja luoviksi, itse ajatteleviksi ja itsenäisiksi. Mutta että miten hän aina välillä pelkää sitä, onko tämä kasvatus sittenkin jättänyt meistä jotenkin liian irtonaisia ja hahmottomia, kun emme kotiudu maailmaan samalla tavalla kuin toisenlaisia kasvatusmetodeja hyödyntäneiden vanhempien lapset. Emmehän me siskon kanssa selvästikään osaa suorittaa tiettyjä ikään liittyviä riittejä. "Mutta olin lukenut jostain, että luovat ihmiset ovat onnellisia, ja halusin, että te voisitte olla onnellisia", sanoo äiti huolestuneena. Niin, onnellisuus.
Koetan jotenkin välittää sitä, että muodottamanakin voi olla onnellinen. Tai ainakin tyytyväinen. Tai ainakin toisinaan hereillä. Ja kysyn, onko sitä identiteettiä sillä lailla muillakaan, muuten kuin lainana, hetkittäin, suhteessa toisiin. Ja siteeraan Eckhart Tollea, sitä ajatusta, että ihmisen elämän suuri saavutus ja identiteetti on se hautakiven kahden päivämäärän välillä oleva viiva. Se: ei muuta. Ja että tähän voi suhtautua joko kauhulla tai viiltävää vapauden onnea hengittäen. Niin, no niin, sanoo äiti. Onhan se niinkin.
Ja siinä me istumme ihan rauhallisesti ja juttelemme ja kukaan ei syyllistä ketään. Siinä on mukavaa olla ja huomaan miettiväni, enkö voisi käydä siellä useamminkin. Isän sisko on kuollut syksyn influenssaan, serkku on ollut saman taudin takia yli viikon sairaalassa, isällä on ollut keuhkokuume. Tunnen itsessäni alkavan flunssan merkit. Jos lähisukulaisiin influenssa on iskenyt tuollaisella voimalla, jotain herkkyyttä voi olla. Paras ottaa siis rauhassa. Olemme jättäneet Faunin kanssa avoimeksi, menenkö käymään hänen vanhemmillaan tapaninpäivänä, mutta alkavan flunssan tuntu päättää puolestani pontevan ein. Missään nimessä en aio kanniskella mitään supertauteja ympäriinsä. Totta vie kyseessä on todennäköisemmin vain pieni nuhailu, mutta ei vara venettä kaada.
Sitä paitsi tuntuu ihan mukavalta jäädä kotiin, olla täällä hiljaisessa yksin koiran ja kissojen kanssa. Keho raahiutuu väsyneenä huoneesta toiseen, pujahtaa peittojen alle, neuloo verkkaisesti toista huopalapasparia. Herään myöhään ja luen myrskyvaroitukset. Koira on silti vietävä ulos. Äiti soittaa ja kertoo nähneensä tiilen lentävän tuulen voimasta. "Ulos sieltä", hän patistaa, "täällä on piristävin ilma miesmuistiin!" Poliisi on pyytänyt ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa, äitiä myräkkä piristää. Huvitun ja haluan ulos. Paha kyllä Kalliossa mistään myrskystä ei ole tietoakaan. Aurinko paistaa ja merinokalsareissa, fleecevälikerroksessa ja kurapuvussa tuntuu lämpimältä. Nurmikot hohtavat vihreinä, maa tuoksuu. Pidän tällaisesta joulusta paljon enemmän kuin postikorttien nietoksista, jotka saavat kaiken haisemaan ällöttävästi ulolta. Tuuli ruoskii metallinväristä aallokkoa kaislikon läpi polulle ja heinikkoon.
En jaksa murehtia edes siitä, etten jaksa kantaa kameraa mukaan. Kuljemme vain koiran kanssa, tuuli puhaltaa sen kiharaa turkkia jakauksille.
Jaksan syödä aamiaista vasta pitkällä iltapäivän puolella palattuamme sisään.
Hiljaisuus. En halua edes musiikkia. Vain hiljaisuutta. Vompsulta tulee tekstiviesti, jossa lukee käytännössä, ettemme tule näkemään huomennakaan, koska hänellä on kiire nähdä Helsinkiin jäänyttä sukuaan ja tyttöystäväänsä. En hämmästy enkä osaa pahastua, vaikka olenkin ikävöinyt Vompsua pariin otteeseen jouluna, panen vain merkille, miten itsestäänselvältä kaikki tuntuu. Tapahtuminen. Liikahtelen keskellä tapahtumista hyvin rauhallisena. Ulkona myrskyää, minun ei tarvitse myrskytä. Ulkona tapahtuu, minussa ei tarvitse tapahtua muutoksia eikä tahtomista.
Olen miettinyt ja pelännyt pitkin syksyä otteittain, mitä huhtikuussa tapahtuu. Saammeko asua tässä, kuka muuttaa ja minne, muuttavatko kaikki eri paikkoihin, miten toimimme eläinten kanssa ja niin edelleen. En tiedä asioiden sujumisesta nyt yhtään sen enempää kuin aiemminkaan, mutta huomaan lakanneeni pelkäämästä. En ole ennenkään pelännyt kaiken aikaa, mutta aina asiaa koskettaessani olen aistinut epämukavuuden, vähän samalla tavalla kuin puremisesta ärtyneen hampaan kruunun koskettaminen hammasharjalla tuntuu lievästi epämukavalta. Nyt epämukavuus on kadonnut. Pystyn ajattelemaan kevättä ja suhtautumaan siihen kumman rauhallisesti.
Ehkä se on vaatinut vain nämä muutaman päivän hiljaisuutta ja rauhoittumista. Pysähtymistä maailman viuhuessa ympärillä. Entä sitten, huomaan ajattelevani, entä sitten vaikka kaikki muuttaisivat tahoilleen. Entä sitten vaikkei minulla olisi rahaa jatkaa opintoja. Mikä lopulta on tärkeää? Entä sitten sillekin, miten unohdin soittaa kirjanpitäjältä yhden yrityksen lopetusilmoiutksesta puuttuvan tiedon ennen joulua. Kaikki menee jotenkin.
Pujahdan villahuovan alle ja katselen lumiukkoanimaation viimein, tapaninpäivänä. Itken vähän teekuppiin siinä samassa kohdassa, joka aina itkettää minua. Meren syvänteiden hirviöiden kohdassa. Se on tärkeää, miten ne voivat. Sotkevatko ne laulunsa potkurilauluihin, tukehtuvatko muovikassilauttoihin. Niillä ei ole hautakiviä, ei päivämääriä eikä edes viivaa. On vain aika ja laulu.
Siinä on jotakin tavattoman kunnioitettavaa.
Aattona isä avaa television. Se on hämmentävä kapine, ne ovat nykyään niin valtavan kokoisia. Varmaan neljä kertaa isompi kuin sellainen televisio, jota olen kauan sitten katsonut. Televisiossa tulee lyhyt pätkä kahdesta naisesta, kauppaneuvos Satu-jostakin, naama on tuttu, nimi ei, ja sitten Mirka Rekolasta. He painottavat niin eri asioita puheissaan yksinäisyydestä, joulusta ja terveydestä, mutta uskon, että jutellessa he varmasti löytäisivät myös yhteisen sävelen. Tuntuu kummalliselta, että televisiosta voi tulla Mirkka Rekola. En edes tiennyt hänen vielä elävän. Ja kummallista, miten joku, jonka tekstiä on lukenut, puhuu. Ja että hänellä on kasvot.
Olen kai aika vieraantunut televisiosta, kun näin kovasti hämmästyn.
Lumiukkoa en hämmästy. Enkä päivän hämärtymistä. Jään odottamaan, josko myrsky kuuluisi ja näkyisi täällä vielä enemmänkin. Tuntuu aina yhtä hämmentävältä, miten jokin niin ei-kiinteän-keskikokoinen-objekti, pelkkä ilman liike, voi muuttaa maailmaa sillä voimalla ja määräisyydellä.
Mä oon myös vähän sitä mieltä että tällaisena muodottomana on tosi hyvät mahdollisuudet olla hallitsemattoman onnellinen. Mietin että kaikkia hämmästyttäviä asioita ihmiset kyllä stressaavat, sellaisia mistä itselle ei tulisi mieleenkään hankkia omaan elämäänsä tuottamaan stressiä.
VastaaPoista