Tentti on yhdeksästä kahteentoista. Kummaan, jäsentelen suttupaperille, tunnen, etteivät voimani riitä, että älyni pettää ja en usko yhteenkään saamaani tulokseen. Itkettää. On eri asia laskea asioita harjoituksiin, trallalla, niillä ei sillä lailla ole väliä. (Onko tälläkään väliä? Ei, paitsi että istun tässä ja yritän tuijottaa muistiinpiirrettyjä operaatioitani ja ymmärtää, ovatko ne okei.) Tehtävät tehty, jee, let's go. Nyt katson kaikkia vakavammin. Ja kun katson vakavasti, kuilut haukottuvat auki. Se, minkä ajattelen tietäväni itsestäänselvästi ja rutiinilla, kyseenalaistuu.
Joten istun taulukoineni ja operaatioineni ja katselen sotkuista käsialaa ja numeroita ja johtopäätöksiä ja äkkiä olen tyhjä ja itkuinen. Keho takkuilee edelleen hengästyneenä toissapäiväisen säikähdyksen kanssa, kun kuvittelin hetken koko lukujärjestelmän romahtavan itseltäni, paljastuvan tuplastandardiseksi samalla tavalla kuin ihmiset voivat paljastua. Sen jälkimainingit ovat kaikessa, äkillisissä elohiirissä, pakaran kramppaamisessa, kirjattujen sanojen ja symbolien äkillisessä vieraudessa.
Mutta pystyn toimimaan ahdistukseni kanssa. Tehtävä kerrallaan, ja jos jokin jää epäselväksi, siihen voi palata. En ole pintatasolla kovinkaan hermostuneen oloinen ja joissain kohdin hyväntuulinenkin, mutta jokin nimetön, sanallistamaton hätä pyörteilee sen kaiken alla. Miten hauraalta näyttävät kynät. Ja laskin vuodelta 1988. Ja kädet, jotka siirtävät paperia niin että voi kopioida havaintomatriisista rivin kerrallaan.
Jos tämä olisi tavallinen tentti, voisin purkaa kaiken epävarmuuteni berserkin lailla kirjoittamiseen. Niin, berserkkaamista minun kirjoittamiseni varmasti kaikista eniten lienee. Se, ettei tarvitse palata.
Jos ehtisin aina tarkastaa kaiken kirjoitetun tällä huolellisuudella, päätyisin ehkä aivan vastaavaan neuroottisuuteen. (Ajattelen gradua vuosien takaa: luin sitä tänä iltana. En päätynyt sen kanssa sellaiseen, mutta tunsin kyllä, miten koin ymmärtäväni hetki hetkeltä hauraammin ja oikukkaammin sitä, mitä niin halusin ymmärtää.) Jos ajattelisin olevan oikea tapa kirjoittaa tai edes minulle oikea tapa kirjoittaa, en varmasti saisi sanaakaan paperille. Tai ehkä toisinaan: "Hei, menin sinne ja sinne, voitko käyttää koiran ulkona heti kun tulet".
Halu ymmärtää... halu kysyä lisää... halu asettaa epäilyksen kohteeksi tai hypätä rohkean tulkinnan matkaan... joskus niiden kanssa on vaikeaa elää.
Saan viimein tenttipaperin viimeisteltyä kun suurin osa on jo lähtenyt tentistä. Itkettää edelleen, vaikken oikein keksi, mitä enää muovaisin paremmin. Juoksen mäen päälle, livahdan luokkaan ja takariviin, koetan neuloa säärystintä ja kuunnella, imeytyä kuultuun. Kuunneltuani kävelen puolijuoksua kotiin ja alan kirjoittaa ja silmäillä vanhaa gradua ja kirjoittaa lisää. Itkettää edelleen, ajatus pykii. Tajuan olleeni syömättä yli puoli vuorokautta. Se, ja kaikki epävarmuus päälle.
On väsymyksiä, joille ei ole nimeä ja jotka katoavat vasta kun saa ruokaa ja voi oikaista selän lauteille. Ja jäljelle jää vain kasa kysymyksiä ja lauteista haihtuvat hikijäljet, niin nopeasti haihtuvat. Mistä se kaikki itkuisuus? Pelko, ettei enää tunnista yhtään symbolia tai että niillä ei pysty kommunikoimaan, yksinäisen huimaus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti