Nyrjähtäneitä opintopäiväkirjoja, osa 1

Järkytyn keppijumpassa. Minun on ollut vaikeaa muistaa, miksen ole aiemmin erityisemmin pitänyt jumpista uusvanhassa opinahjossa, mutta nyt kaikki palautuu elävästi mieleen. Ohjaaja on pukeutunut korosteisen neonvärisiin vetimiin, rusketus kietoo hänen kaikkia jäseniään, hiukset on platinablondattu ja, kaiken huipuksi, hänellä on jatkuva laskelmoitu pirteä ulosanti. "No niin ladies, jaksaa jaksaa, vielä yksi sarja. Ja huooomioo, kaksi yksi, grapevine!" Keppijumppa on aiemmin tarkoittanut jotain muuta. Tämä on keppiaerobic.

Olen osallistunut muillekin aerobictunneille käymättä kuin kerran itse aerobicissa. Olen ollut muun muassa samba-aerobicissa, jooga-aerobicissa, steppiaerobicissa (ja en nyt puhu niistä steppilaudoista vaan kolisevista kengistä a la Ginger Rogers et co) ja kaiken kukkuraksi pilatesaerobicissa. Mitään niistä ei tietysti ole merkitty mainoksiin aerobiceiksi, mutta ohjaaja on onnistunut vääntämään niistä semmoisia motivointityylillään, musiikkivalinnoilla ja persoonallisella tyylillään.

Seuraan ohjaajan menoa hänen singahdellessaan edessämme romuluisena ja energiaa uhkuvana. Teen liikkeet aivan toisella tavalla, koska samba-aerobicissa esimerkiksi onnistuin venäyttämään nelikulmaisen lannelihaksen ja se on ilkeän tuntuista. Onnuin koko syksyn. En aio ontua tätä syksyä. Kissamaisesti, ajattelen. Niinkuin Vovo jumppaisi.

Muistan siinä askeltaessa ja keppiä heiluttaessa keskustelun, jota seurasin sivusta salaa jazzkeikalla viikko takaperin. Keskustelussa jonkin taistelulajin harrastajat puhuivat liikkumisesta ja voiman keskittämisestä iskuihin, blokkeihin ja potkuihin. Yksi heistä kertoi avaavan esimerkin. Hän oli valmentanut jotain proggista varten ryhmää tanssijoita lajin liikkeisiin. Se oli uskomatonta ja kummallista, hän sanoi: tanssijat kyllä tekivät liikkeet aivan oikein, olivathan he liikkumisen ammattilaisia. Mutta liike oli pehmeää, sulavaa ja tasapainoista. Se pysähtyi nätisti mihin pitikin. He eivät olleet iskemässä jalkaa läpi toisen nivusista tai blokkaamassa voimakasta iskua, he vain liikuttivat kehoaan vastaaviin asentoihin. Eikä se siksi näyttänyt siltä miltä piti, vaikka liikeradat sinänsä olivat oikeat ja nopeuskin täsmäsi. Sen vain näki, hän sanoi. Toiset lohduttivat, että varmasti maallikko ei näkisi sellaista eroa. Ehkä näin on.

Mutta siinä kuunnellessa tuli mieleen kokemuksia niasta, jossa siis tehdään myös budolajeista lainattuja potkuja, iskuja ja blokkeja. Niihin pitäisi saada räjähtävää voimaa. Ei minulla ole aavistustakaan, miten semmoista saadaan aikaan. (En ole ihan vakuuttunut siitä, onko ohjaajallakaan, vaikka liike pysähtyykin terävästi.) Voin karjaista ja juurruttaa koivet leveään sumoasentoon, se kyllä onnistuu, mutta potkut - no, parempi, etten edes yritä potkaista ketään. Satuttaisin vain oman jalkani. En osaisi kovettaa sitä silläviisiin. Paitsi ehkä vaaratilanteessa, oikeassa vaaratilanteessa. Tuskin silloinkaan. Tai mistäs sen tietää?Joka tapauksessa minusta on mukavampi ajatus, että vaaratilanteessa juoksisin karkuun kuin potkaisisin. Ettei mihinkään potkimisiin tarvitse ikinä mennä.

Ohjaajan sporttisuus on juuri sitä lajia, jota en osaa itselleni haluta. Minua huvittaa kerta toisensa jälkeen erään ystävän sporttisuus-sanan käyttö: hänelle se on myönteinen termi. Ja selvästi monelle muullekin, ei tarvitse kuin lukea senssi-ilmoituksia, tai kai ne nykyään ovat deitti-ilmoituksia, ajat muuttuvat. Minulle siitä taas tulee mieleen tuollainen tietty kuvasto, johon liittyy rusketus, ihokarvattomuus, raajojen tietty kumimaisuus ja pallonpelaajamainen tapa liikkua (ja kiitos eksän, rytmitajuttomuus, mitä tansseihin tulee). Urheilutekstiilien kahina ja värit. Kirkkaanväriset proteiinijuomapullot. (Onkohan niitä edes vegaanisina?) Olen kipuillut aina välillä, milloin enemmän, milloin vähemmän, sen kanssa, että rusketun kesäisin. Meinaan kirkua, jos todetaan sen näyttävän sporttiselta.

Koska vallitsee epäsuhta: epäsuhta ruskettumisen ja liikekielen tyylin välillä. En minä jaksa jaksa. Enkä kuulu ladieseihin. Voin liikkua, koska liikkuen pidän tietyt kivut aisoissa. Mutta liikkeeni ei ole määrätietoista, kunnianhimoista eikä ainakaan pompahtelevan energistä. Ei: se on kysyvää, pehmeyttä etsivää ja parhaimmillaan lyyristä. (Mutta tosiaan vain parhaimmillaan; enimmäkseen se on hapuilevaa.) Se saattaa tietysti välillä olla varsin säädeltyä, kuten vaikka istuessani ja työskennellessäni soutulaitteessa. Mutta ei se silloinkaan koskaan rehki. Ei. En usko ollenkaan, että liikkeissä on hyväksi rehkiä. Liike voi olla raskas, mutta sen voi silti hallita. Enkä usko rutistuksiin, esimerkiksi vatsan tai pakaran rutistamiseen. Uskon kyllä pidennykseen ja hallintaan ja haastaamiseen, mutta mihinkään rutistamiseen en usko.

Enkä iskuihin enkä potkuihin...

Jännittävää, miten voimakas voikaan olla se tunne, jollain hiton liikuntatunnilla, ettei kuulu tähän joukkoon. Toinen versio tyylintunnistuksesta toteutui keppiaerobicia edeltävällä luennolla, jossa ajauduin juttelemaan fuksiryhmästä oikeastaan sympaattisimmalta vaikuttaneen tyypin kanssa. Ja kas: eikös vaan hänkin ole tykännyt tanssilajeista juuri stepistä ja afrosta ja innostunut improteatteriin! Ja sitten kun isosta salista, jonne tulivat kaikki tiedekunnan fuksit, piti valita paikka, olin eksynyt muista laumani lampaista, joten silmäilin joukkoa nopeasti ja päätin mennä istumaan jotenkin turvallisimman näköisen vieraan katraan luo. Jossain vaiheessa luentoa meidän piti nousta seisomaan ainealoittain. Valitsemani katras koostui kognitiotieteilijöistä. Huvituin.

Ehkä pitäisi vähän myös kauhistua. Tai miksi turhaan: ei, ei kauhistua. Mutta pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista. Onhan se nimittäin vähän karmivaa ja hankalaa, että pitää ikään kuin sen kummemmin asiaa harkitsematta tuosta noin vain toisia sympaattisina ja turvallisina ja toisia sitten taas vastenmielisinä. Etenkin kuin jumppabarbimainen aerobicsporttisuus ei ole sillä tavalla ketään vahingoittavaa kuin vaikka jotkut toiset sympatiaidentifikaatiota haittaavat piirteet, kuten esimerkiksi rasismi tai voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen. (Minusta voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen siis todella on vahingoittavaa, joskin passiivisella tavalla. Samastan sen siis jotenkin sen tyyppiseen kuin että ei mene auttamaan apua tarvitsevaa, vaikka voisi. No, ehkä voimakkaat normaalipaineilijat eivät voi. En osaa arvioida sitä, mutta yhtäkaikkisesti huomaan, miten paljon helpompi ihmisten on vapautua ja hengittää sellaisten tyyppien lähellä, jotka eivät niin kovasti koeta pusertua johonkin muottiin.) (Mutta tietysti kun puhun havainnoistani helpommasta olemisesta, olen rajattu siihen evidenssiin, joka minulla on, ja koska liikun niiden ihmisten kanssa, joista pidän ja joiden kanssa jaan epäilemättä monia samansuuntaisia mieltymyksiä, en voi mitenkään olla varma sen suhteen, tuntevatko ehkä ihmiset joissain toisissa tyylilajeissa ja piireissä epämukavuutta tai suoranaista ällötystä normaaliuspaineita kyseenalaistavien tyyppien kanssa. Näin voi olla aivan hyvin.)

On jotenkin kauheaa ajatella, että niin, jotta voisin tulla hyväksi ystäväksi jumppabarbimaisesti liikkumiseen (ja ehkä muutenkin elämään) asennoituvan kanssa, pitäisi tapahtua jotain aivan erityistä. Meidän pitäisi viettää pitkiä aikoja yhdessä jotenkin puolipakotettuina (aivan kuten ennakkoluulojen purkamiseen tähtäävät interventiotkin suunnitellaan) niin että ehtisin huomata hänestäkin löytyvän lyyrisiä piirteitä, epäröintejä, vaivihkaisuutta. Olen tutustunut tämäntyylisiin ihmisiin, toki, esimerkiksi järjestöissä, ja todennut heidän voivan olla kivoja ja reippaita ja reiluja. Jokin silti jää puuttumaan. Jokin yhteinen kosketuspinta, josta syventää kaveruutta moi moi, mitä kuuluuta pidemmälle.

Ja sitten kun alkaa miettiä, mitä kaikki nämä sympaattisuuspainotus tarkoittaa koulutushauissa (joissa on naamakkain henkilökohtaisen motivaation arviointi), työhaastatteluissa ja niin edelleen... eikö se vähän kylmää? Onneksi, onneksi, onneksi minulla ei ole valtaa sellaisissa asioissa. Koska en ole ollenkaan varma, osaisinko olla tasapuolinen. (Voi olla, että osaisin olla tasapuolisempi kuin joku sellainen, joka ei edes hahmota mitään mätää tämmöisissä luontumuksissa pitää toista sympaattisena ja toista vain jotenkin vastenmielisenä, mutta en ehkä osaisi olla niin tasapuolinen kuin minusta sellaisessa asemassa työskentelevän pitäisi olla.) (Hahaa! Pitäisi! Paluu kiellettyjen termien listalle...)

Ja kun alkaa miettiä varhaisia valintoja. Luin pari päivää sitten tiedeuutisen siitä, miten lastentarhanopettajan sanavaraston monivivahteisuus vaikuttaa vielä pitkään siihen, miten hyvin hänen opettamansa lapset (joita hän ei siis ole koskaan opettanut lukemaan) lukevat. Ja ajattelen sitä, miten olen lapsesta lähtien rampannut satubaletissa. Ja joku muu vaikka sählykerhossa tai jalkapallossa tai karatessa. Miten ne kaikki rakentavat erilaista viitekehystä. Miten tuttu helposti näyttäytyy sympaattisempana. (Enkä nyt puhu seksuaalisesta viehätyksestä. Jostain syystä en viehäty tanssijoista vaan nörteistä.) Miten vaikeaa jonkin tietyn vieraan genren tai tyylin kohtaaminen voi olla ilman mitään hyvää, järjelliseltä tuntuvaa syytä.

Siinä on jotakin hyvin inhimillistä. Ja hyvin surullista.