Monimerkityksisyydestä

Vietän aikaa yhteisössä, jossa eroan toisista ulkoisin tuntomerkein. No, tietysti en missään ole identtinen muiden kanssa, mutta tarkoitan nyt sellaista eroamista, joka on kiinni omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Toiset meikkaavat, laittavat hiuksiaan, revityttävät karvansa ja heillä on sellaiset tekokynnet, jotka minusta näyttävät poikkeuksetta paitsi epäkäteviltä, myös visuaalisesti aivan karmeilta. Muuten yhteisö ihmisineen on mukava, reilu ja salliva. Tai siis, on se tässäkin reilu ja salliva: suoraa painostusta laittautumiseen ei ole ja monesti on todettu ääneen, että vaikka jokainen on omalla ulkoasullaan tietysti bisneksen paras käyntikortti, niin tietysti sellainen kannattaa olla vain siinä määrin kuin löytyy fiiliksiä siihen. Silti on vaikeaa olla erottamatta jatkuvasti, miten voimakas esteettinen erimielisyys näyttäytyy ilmiasujemme välillä. Toisilla on fiiliksiä käyntikorttina toimimiseen. Minä menen tukkoon, koska en osaa fiilistyä.

Olen monesti kirjoittanut vaikeuksistani mieltää itseäni naiselliseksi. Tai edes mukiinmenevän näköiseksi naisena. (Olen ihan mukiinmenevän näköinen ihmisenä ja etenkin eläimenä, mutta naisena... luoja paratkoon.) Sikäli tuntuukin huvittavalta, että nyt sitten taas näyn hakeutuneen yhteisöön, jossa tämä kysymys korostuu ja ajoittain hyppii silmille ja hermostuttaa. Arjessa se kaikki vielä sujuu: en pidä mitenkään mielekkäänä laittautua päivittäin. Jos joku toinen niin tekee, se on okei eikä ihmeemmin möykytytä. Mutta juhlat. Voi, juhlat. Juhlat joissa oikeasti pitäisi edustaa ja hehkua. PITÄISI: inhoan tuota sanaa. Ei, ei se tuohon kuulu. Mutta kummallinen ryhmäpaine rakentuu kun toiset vertailevat pitkin viikkoa uusia tukkia, kynsiä ja ripsiään. Sama paine, jota äiti rakensi systemaattisesti ennen juhlia. Joka noudatti tiettyä rituaalia: kampaajalla käyminen, uuden mekon hankkiminen, mustelmien välttäminen, iloisena pysyminen, ujouden heittäminen romukoppaan.

Koetan tunnustella tuota painetta perinpohjin. Koettelen mielessäni erilaisia skenaarioita: koettaa laittautua, viitata kintaalla ulkoisella asullaan ja niin edelleen. Koetan jopa, osaisinko meikata tai laittaa hiukset, mutta peilistä tuijottaa takaisin niin epätoivoisen ja pahoinvoivan näköinen suttura, että pesen naaman saman tien.

Jos olisikin yksi suhtautuminen laittautumiseen, olisi ehkä helpompaa. Mutta tämäkin asia pysyttäytyy monimerkityksisenä. On päiviä ja kausia, jolloin tuntuu hauskalta vetää silmäviivat tai tällätä huulipunaa. Enimmäkseen noina kausina ei tunnu ulkoista painetta mihinkään tällaiseen toimintaan. Tai silmäviivat on vedettävä, jotta uskaltaudun johonkin tilanteeseen. Niinkin päin joskus käy. Ja sitten on päiviä ja kausia, jolloin kasvot näyttävät yksinkertaisesti halvoilta heti jos niille tekee mitään muuta kuin pesee ja rasvaa. Saatan tuntea pettäneeni itseni, jos laitan silkkaa epävarmuuttani huulikiiltoa. Jotenkin koko asia on äärettömän virittynyt, merkityksiltään vaihteleva ja milloin mihinkin sojottava. Joskus kaikki tuntuu leikiltä, lalallallala, joskus saattaa vuoroin maalata suun ja pestä pois, maalata ja pestä pois, ja tuntea itsensä pähkähulluksi ja hajoavaksi, koska ei sellaisilla asioilla ole lopulta merkitystä, mutta tuntuu, ettei mitenkään mikään onnistu, joten kai niillä sitten on kuitenkin painoarvoa.

Katsellessani tekokynsien fantasiakavalkadia minun on erikseen muistutettava itseäni, että hei höppänä, eivät kaikki suhtaudu tähän niin latautuneesti. Huomaan siskon heittelehtivän samassa limbossa kuin itsekin. Äiti ei heittelehdi: hän muurautuu meikkivoiteen ja kampausnesteen taakse, kestopigmentoitien ja mikroneulausten tulosten taakse ja vihaa antaumuksella läskejä ja ryppyjä. Minulle tulee siitä jotenkin surullinen olo. Loputtoman surullinen olo. Haluaisin välillä parkua, että miksi me ihmiset emme voi riittää sellaisenaan. Miksi meidän pitäisi - taas tuo sana - olla sievempiä? (Ja pätevämpiä ja pitkämielisempiä ja suvereenimpia... aargh!)

Hetkittäin koen leijuvani jonnekin muualle, jonnekin turvaan toiseen maailmaan. Katselen sieltä kaukaa tuota vellovaa massaa naisia, jotka osaavat olla ahdistumatta, ehkä, tai jotka välillä ahdistuvat ja välillä leikkivät, mutta osaavat kuitenkin ahdistua ainakin niin vähän etteivät saa samanlaista voimakasta kuvotusta, joka pakottaa pesemään kasvoilta värin pois, siellä seassa pyörin itsekin, olen leikannut hiukset lyhyiksi fiskarseilla ja ihon näpyt ja epätasainen väri erottuvat selvästi ja ymmärrän äidin epätoivon, mutta en jaksa enää koettaa elää pitäisiä. En ole enää äidin käyntikortti. Ei minusta oikein ole kauneudenhoitoalan käyntikortiksi. Ylipäänsä, en ole käyntikortti. Eivätkä nämä muutkaan ole. Luultavasti heidän jotkin merkitysrakenteensa vain ovat helpommin käyntikorttiuden kanssa linjautuvia.

Joillekin se saattaa olla itsenäistymisen osoitus. Joidenkin meikkaamista on paheksuttu tai väheksytty tai sen tyyliä arvosteltu ja siitä on tullut itsensä asettamisen, rajojen asettamisen väline. Ja jotkut kykenevät kokemaan itsensä kauniiksi. (Sitä on vaikeaa kuvitella, millaista se saattaisi olla muuten kuin kauniin-eläimyyden mielessä ja se taas tarkoittaa ainakin minulla enemmän toimivuutta, voimakkuutta, innon ja epätoivon kuohahtelua, ei mitään mitä voisi lisätä ihon pintaan tai hiuksiin tai poistaa niistä erilaisin käsittelyin.)

Huomaan jäsentäväni itse laittautumista, omaa laittautumistani siis, valeminän termein. Olisi kauhean helppoa ja houkuttelevaa piilottaa koko naiseusasiaan liittyvä kauhu - enimmäkseen en näet muista, että olen nainen ("et sinä mikään tyttö ole vaan hevosenpuolikas", totesi äiti joskus pettyneenä ryvettyäni kaikki vaatteet päällä kuralätäkössä ala-asteikäisenä; fantasialeikit tapasivat tempaista mukaansa ja siinä unohtui, miten tarkkaan hyvää-tyttöyttäni vahdittiin, "miksette te voi leikkiä niin kuin muut tytöt, leikkiä kotia ja barbeilla, miksi pitää aina olla tämmöinen helvetin sotku") - ja omaksua jäykkä suhtautuminen asiaan: päättää vain, että joko laittautuu aina tai ei ikinä. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, paitsi se, ettei joutuisi miettimään käytännössä, laittautuuko nyt vai ei ja tunteeko sitten petkuttavansa itseään vai ei? Ja: eikö ole hyödyllisempää pohtia näitä asioita, tunnustella niitä? Koen jotenkin hyödyllisemmäksi käyttää tätä möykkyä työkaluna. Laittautumiseen liittyy aina onttoa pettymystä, mutta se tuntuu jonkun muun pettymykseltä, lopulta. Miksi tunnen tuon pettymyksen silloin, kun toimin toivotulla tavalla, toisin sanoen yritän pyristellä johonkin, jonka koen vieraaksi ja hivenen vihamieliseksi? Eikö minun silloin kaiken järjen mukaan kuuluisi tuntea itseni hyväksi tytöksi? Vai onko tuo ontto suruhämmennyspettymys jotain, joka ei kuulukaan tilanteeseen, jotain jota en ole ikinä pystynyt ignoroimaan riittävästi sosiaalistuakseni täysmittaiseksi naiseksi? (Sellaiseksi joka mieltää olevansa nainen.)

Ja mitä sekin on, että kaikki laittautuminen ei ole hyvää, että jossain kohdin kulkee näkymätön - minulle näkymätön - raja? Muistan erään keskustelun tanssikoulun pukuhuoneessa. Paikalla olematonta tyttöä haukuttiin lutkamaiseksi, koska hänellä oli semmoiset vaatteet ja semmoiset hiukset. Itse en ollut koskaan hahmottanut hänen edustavan mitenkään eri tyyliä kuin näiden muiden, jotka nyt nimittelivät häntä. Oliko ärsytyksen syy oikeasti laittautumisessa vai jossain muussa? Koetin kuunnella oikein tarkasti, mutta en saanut asiasta selkoa. (En osallistunut keskusteluun, en osallistu sellaisiin keskusteluihin. En osaa sanoa mitään tuommoisissa tilanteissa, enkä muutenkaan tilanteissa, joissa säännöllisesti laittautuvat naiset arvioivat toisten naisten ulkonäköä ja laittautumista. Minun on vaikeaa paheksua vaikkapa Tuksua, koska en erota, missä menee tuo näkymätön raja. Jyskähdän vaan samaan surullisuuteen ja osaamattomuuteen.)

Muistan kun lukiossa äidinkielenopettaja kehotti osallistumaan jonkin naistenlehden kirjoituskilpailuun, jossa aiheena oli tyyliin naiseuden riemu. Kirjoitin vakavan esseen, jossa ilmoitin, etten muistanut pyytäneeni sukupuolittua millään tavalla. Ja että voisin harkita sukupuolenvaihdosleikkausta jos keksisin jonkin hyvän päämääräsukupuolen, mutta kun ei sellaista taida olla; en halua olla mies enkä taatusti koe itseäni mieheksikään. (Naiseuden riemuni ei innostanut arvosteluraatia, ymmärrettävistä syistä.) Ylipäänsä tilanteissa, joissa sukupuoliroolit korostuvat voimakkaasti, haluaisin lähinnä juosta karkuun tai lakata olemasta, pim! (Käytännön seksissä ei onneksi tarvitse korostaa sukupuolirooleja juuri kuinkaan. Ei se onneksi minua ahdista samalla tavalla kuin paine käyttäytyä tietyllä tavalla, koska tähän ja tähän ryhmään kuuluvan nyt oletetaan muokkaavan itseään tietyn verran osoittaakseen kuuluvansa joukkoon.)

No jopa nyt eksyin kauas. Koetin kirjoittaa meikkaamisen ja laittautumisen monimerkityksisyydestä. Siihen on syynsä. Olen eilen ja tänään hengitellyt vähän pinnallisemmin aina kun en ole muistuttanut itseäni asiasta. Tänään illalla on juhlatilaisuus, jossa pitäisi edustaa. Kaksi ja puoli tuntia siihen, nyt. Onneksi on tonglen! Möykyt tuntuvat heti paljon pienemmiltä, kun projisoi ne laajemmin maailmaan: niin, on muitakin jotka kokevat paineita eri asioiden suhteen tehdessään ja eläessään eri tavalla kuin muut ympärillä ja osittain paineet ovat varmasti vain omaa hurinaa, kuten tässä, omaa henkilöhistoriaa ja perhehistoriaa, ja ne tilanteet menevät ohi, niistä selviää hengissä, ei tarvitse edes kiskaista kunnon känniä unohtaakseen, että ei tiedä, miten ovesta selvitään ulos juhlimaan, voi vain hengittää ja katsella, mihin tilanne kehittyy ja on tämä työkalu, se helpottaa.

Olen pessyt hiukset ja vesijuossut, koska liikunta lievittää ahdistusta. Ja olen lähtenyt eilen bileistä kotiin yksin, ennen muita, kävellyt elämää kuhisevan kesäiltaisen Kallion läpi kotiin, kuunnellut lintuja ja askelrytmiä ja ollut vaan ja hengittänyt vaan ja antanut pohjattoman surun ja hentoisen kaipuun huuhtoa ylitseni. Sallinut hetken tympeän vihaisuuden kierähtää anteeksiantoon ja suhteuttamiseen. Monessa muussa mielessä minulla on ollut hyvä koti ja kasvuympäristö, mutta tässä kohdin, tässä nimenomaisessa pisteessä, paineet ovat olleet liikaa eikä minua ole osattu rakastaa tämmöisenä rapamönkiäisenä kuin olen. Ja syykin on selkeä: eivät vanhempani osaa itseäänkään rakastaa tässä, heilläkin on tällä kohden suuri kireä möykky, pelkoa kelpaamattomuudesta, se heijastuu lapsiin, vaikka vanhemmat eivät varmasti haluaisikaan siirtää ikinä itsevihaa ja pelkojaan lapsiinsa. Niin moni muu elää samat ahdistukset läpi tai samantapaiset. Ja ahdistuu monista muista asioista, semmoisista, joista en osaa kuinkaan kuvitellakaan ahdistusta.

Niin, menen juhliin pestyissä itse fiskarssaksituissa hiuksissa, teepaidassa ja farkuissa ja punaisissa vegaanikengissä, koruttomana. En ole vielä päättänyt, vedänkö silmäviivat, värittömän huulirasvan kyllä laitan. Katsotaan nyt. En halua runnoa päätöstä. En halua runnoa mitään. Haluan kuunnella, kuulla pienetkin nyanssit. Huomaan huolehtivani toisista yhteisössä, katselevani heidän esteettisiä lisäkkeitään mietteliäänä ja pohtivani, miten he ne kokevat. Tuntuuko heistä joskus vaikealta ja väärältä? Tuntevatko he tyytymättömyyttä kasvoihinsa ja vartaloihinsa? Missä tilanteissa niin tapahtuu? Miten he siihen tuntuun vastaavat? Toivon, etteivät he kokisi arki- ja kenties myös juhlameikittömyyttäni uhkaavana. Tai huoltani ja uteliaisuuttani häiritsevänä.

Minä tulen vaan niin toisenlaisista ympyröistä. Sellaisista, joissa juhliinkaan ei vain mennä niin laittautuneena kuin he menevät töihin. Ei niin, ettei niin saisi laittautua, varmasti saa ja varmasti sitä yritettäisiin ymmärtää. Mutta niin ei vaan tapahdu. Sen minäkin huomaan, vaikka en oikein tiedä, miksi näin on.

Olisi kätevää olla näkymätön tulkitsija, pelkkä puhe puhuvan pään ja kupruavan kehon sijaan. Joskus keho vaan kuplii niin näyttävästi, että tulkintakyky, toimintakyvystä nyt puhumattakaan, uhkaa mennä tukkoon. Eikä se välttämättä näy päälle, ellei istu alas ja kirjoita. Kirjoita sitä kaikkea, ettei sitä tarvitsisi heijastaa tulkintoihin toisista. Ei ainakaan niin suurissa määrin. On kirjoitettava, että on tämä surullisuus, joka puristaa kurkkua ja hätä ja ne ovat jostain toisesta tilanteesta, maailmasta kauan sitten, ja ne saavat kaikua, kerran toisensa jälkeen. On kirjoitettava, jotta pystyy kantamaan itsensä, uskaltaa astua sisään ja ehkä onnistuu hymyilemään muutenkin kuin surumielisesti.