maanantai 7. helmikuuta 2011

Voimiintumista ja lääkelevottomuutta

Googlattuani tarpeeksi saamistani lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista päätän, että alan syödä niistä kahta, maitohappobakteeri- ja frukto-oligosakkaridikapselia sekä järeää monikirjoista antibiootti-antiamebaatti-antigiardialääkettä. Tuon lääkkeen pitäisi tepsiä hyvin lavantautiinkin, vaikken sitä uskokaan sairastavani. Kemoterapian aiheuttamaan pahoinvointiin kirjoitetun lääkkeen sen sijaan skippaan. Jos kehoni haluaa oksentaa ja ripuloida, anti tulla vaan.

Mutta kas, kun saan lääkettä seerumiin, kaikki muuttuu. Ei kehoa enää voisi kiinnostaa vähempää vatsalla purnaaminen. Happovaivoiksikin epäilemäni ylävatsakipu häviää samalla kuin alavatsan kouristelu. Ehkä se oli sittenkin ameeba. Tai giardia. Tai jokin bakteeri. Tärkeintä on kuitenkin, että lääke puree; viruksesta siis tuskin oli kyse.

Seuraavana päivänä olen aivan ihmeissäni siitä, miten erilainen maailma on silloin kun se ei näyttäydy vain suttuisena, oksennuksen-, virtsan- ja ulosteenhajuja kaikkialta uhoavana tahrana, jota on raahustettava eestaas. Toisaalta lääkekin tuntuu aika voimakkaalta. Suussa velloo äitelä maku, huomaan reaktioideni tulevan hieman viiveellä ja lääkkeen sivuvaikutuksista netistäkin lukemani kevytmielisyys nostelee päätään. Niin, elämä maistuu taas elämältä. Istumme Hyderabadia ja Secunderabadia erottavan tekojärven rannassa eräänlaisessa ruokamaailmassa, jossa on monia pikaruokakojuja, ilmainen vessa ja mahdollisuus viipyillä tuntikausia. Järvi uhoaa alapäisiä lemujaan. Haalariukkelit ovat käärineet lahkeet ihan vesirajaan, kahlaavat puolisääreen vedessä ja ruoppaavat rantaa lehtiharavoin. He kuopsuttavat kivikosta irti sinne juuttunutta muoviroskaa ja vesihyasinttia, joka uhkaa tekojärven hyvinvointia. Miehet seisovat vieläpä melkein suoraan sellaisen mainoksen alla, jossa lukee sloganeja "pidä kaupunki siistinä", "hoidetaan yhdessä tekojärvi kuntoon" ja niin edelleen. Aika cool työ heillä, ajattelen.

Sitten tajuan, että sen sijaan, että sulloisivat vesihyasintit kompostisäkkeihin tai lehmillesyöttösäkkeihin ja muoviroskat jätesäkkeihin, miehet husivatkin roskia kauemmas rannasta, kohti ulappaa. Kun tarkemmin katson, heillä onkin ruokamaailman univormut päällään. He vain siivoavat rantaa siltä kohdin. Vesi lillii liejuisena syömälän alapuolella, ja muovikääreet, muovipussit, tyhjät juomapullot sekä tietysti ruokamaailman joidenkin kojujen suosimat kertakäyttölautaset aloittavat purjehduksensa kohti ulappaa lehtiharavan vauhdittamina, varmaankin vain palatakseen seuraavaksi aamuksi takaisin työllistämään samoja ukkoja.

Minulta on kielletty - tai siis, ei ole kielletty, ihan itse tämän netistä etsin, ei lääkäri siitä mitään maininnut - tee, kahvi, tulehduskipulääkkeet ja alkoholi koko kuurin ajan, samoin ylen- ja raskaaasti syöminen, sekä vitamiini-, kalkki- ja rautatablettien nauttiminen lääkkeen napsinta-ajankohtina. Niinpä en voi kuin maistella kielenpäällä vähäsen kookosjääkahvia, joka on nestemäinen karkki. Se vie hetkeksi pois lääkkeen maun.

Ruokamaailma on taktinen valinta - lääke on melkoinen diureetti. Vettä kuluu viidettä litraa päivässä, koko ajan jano kuivaa suuta ja pissa on nautituista nestemääristä ja tiheästä hyyskässä juoksemisesta huolimatta koostumukseltaan lähellä tuorepuristettua ananasmehua, melkoista valkeakuohuista hedelmälihamöllöä.

Kun olen kierrättänyt vettä tarpeeksi ja syönyt Eggie-nimisen kojun valmistaman munakkaan ("Get high on eggs!" kuuluu kojun hilpeä mainoslause) vatsaa entisestään lepytelläkseni (se on hipihiljaa, mutta pelkään sen pian jo karjaisevan), liikahtelemme eteenpäin hiljakseltaan kohti huvipuistoa. Jonotamme sisään, katselemme salwar kameezeisten ja abaya-niquabeisten naisten hilpeää koikkelehtimista laitteisiin ja niistä pois tutussa huvipuistomoodissa, hihittäen ja vähän pahoinvoivina. (Miehillä on länkkärivaatteet, joten heistä on vaikeaa repiä mitään iloista hämmennystä.) Meitä halutaan taas kuvata milloin kenenkin kanssa. Vanhemmat yrittävät jopa saada parikuukautisen vauvansa kiinnostumaan ulkomaanotuksista, mutta vauva ei taida vielä ymmärtää innostua kohtaamisen eksotiikasta, kunhan muljauttelee silmiään.

Erään opettajan kanssa käymme vähän hämmentävän keskustelun. Mistä olette, hän avaa tutulla repliikillä. Ahaa, Suomi, eikös se ole siis Alankomaiden kansankielinen nimi. Ei, korjaamme, se on Hollanti, ja kyllä Suomi on siitä pohjoisemmassa. Mies kyselee paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata. ("Mikä on valtionne pääasiallinen vientituote? Entä yleisin ammatti?") Hän kyselee, miten on mahdollista, ettei maanviljelijä ole yleisin ammatti, ja hämmästyy kuultuaan, kuinka lyhyt meidän kasvukautemme on ja kauanko meillä on lumi maassa. "No mutta", hän sanoo sitten pahoitellen, "teillä täytyy olla siellä sitten kauhean rankkaa ja kovaa elää." Siihen on vaikeaa vastata mitään. Fauni onneksi saa sanottua, että onhan se ollut sata vuotta sitten melkoista kovaa ja köyhää elämää, mutta että nykyään on teknologia, ei siellä mitään hätää ole, elämä on aika mukavaa. Opettaja näyttää helpottuneelta, kiittää juttutuokiosta ja hyvästelee kohteliaasti. Jäämme tuijottamaan toisiamme Faunin kanssa huvittuneina ja vähän tyrmistyneinä - että joku intialainen ajattelee, että meillä elämä olisi kovempaa kuin täällä. Onhan Suomella haastava ilmasto, mutta miten äkisti selittää, ettei Suomessa oikeasti ole sillä tavalla köyhiä ihmisiä kuin täällä on, että meillä sosiaaliturvajärjestelmä toimii maailman mittakaavassa aika loistokkaasti ja että koulutuskin on pirulainen ilmaista, ainakin vielä.

Huvittava yksityiskohta koko huvipuistossa on, että siinä missä suomalaisia huvipuistoja luonnehtii värikäs tyyli, jolla hindut koristavat temppelinsä, täällä huvipuistot ovat taas hyvinkin pelkistettyjä. Tavallaan loogista: olisihan se ehkä kummallista, jos heidän uskonnolliseksi visuaaliseksi tyyliksi mieltämänsä hahmojen, värien ja tapahtumien sekamelska leimaisi myös hurvittelulaitteita!

Päätämme investoida pikkurahojamme kauhujen taloon kartoittaaksemme, mikä intialaisista olisi kammottavaa. Onko talossa kenties henkiä vai vampyyreitä vai mitä ja miten heidät on kuvattu? No, ihan ensimmäiseksi käy ilmi, että pelottavaan taloon käydään puunrungon läpi, ei ovesta. Ja talossa on pilkkosenpimeää. Koska konsepti on meille tuntematon, emme oikein tiedä, odotetaanko meidän etenevän johonkin suuntaan pimeässä, ja jos, niin minne. EHkä kohta tulee juna valot loistaen ja poimii kyytiin? Mutta ei, sieltä tuleekin yksi talon kummituksista. Tietysti! Alhaisen työvoimakustannuksen maassa taitaa käydä edulliseksi pitää eläviä kummituksia pelkkien patsaiden sijaan. Kummitus vieläpä lähtee johdattelemaan meitä huudellen "come on madam, step here" ja vilkutellen kännykkänsä näyttöä suuntavaloksi. Itse kauheus taitaa perustua lähinnä pimeyteen. Joissain käytävissä on karmeita verisiä lahtauskohtauksia vahanukein toteutettuina, mutta nuket eivät mitenkään liiku eikä niiden valaistuskaan muutu. Kohteiden luona taustalta kuuluva kirkuna aina kovenee niin, että se vihloo korvia. Taidan pelätä eniten kuuloni vaurioituvan pysyvästi. Ja Fauni pelkää eniten pudotuksia, joita tulee arvaamatta; lattia on ihan yhtä tasainen kuin intialaiset jalkakäytävätkin, ja nyt sitä ei lainkaan näe. Meitä suditaan pölyhuiskalla naamaan ja niskaan ja nauretaan räkäisesti korvaan. Ihmissusimaskin päähän vetänyt farkkuasuinen heppu vilkuttaa valoja päälle ja pois; ehkä tällä tavoitellaan jotain valaistumisvaikutusta siitä, että seurassa on kummia tyyppejä. Ja lopuksi viimeinen elävistä madam madamia huutelevista kummituksista rämistää valtavaa rumpujen, kulkusten ja ties minkä helvetinpasuunoiden settiä niin kovaa suoraan vieressämme, että korvat soivat vielä vartin talosta poistumisen jälkeenkin.

Riksamatka keskustaan ja juna-asemalle on luonnollisesti paljon karmivampi kuin mikään kauhujen talossa kohtaamamme otus, ääni tai tapahtuma.

Yöjunassa Puneen saan nukuttua ehkä tunnin tai kaksi. Luultavasti kyse on tuosta lääkkeestä. Herään nimittäin siihen, että joku huutaa minua nimeltä junan käytävältä. Ensin ajattelen sen olleen unta, mutta sitten odottelen ja höristelen korviani hämärässä, ja enkös vaan kuule huhuilun taas. Pönkeän punkasta alas, vaikka varsin mainiosti näen Faunin nukkuvan toisella yläpetillä eikä junassa pitäisi olla ketään muuta, joka sillä viisiin voisi huudella. En ole juurikaan levoton, vain hieman tokkurainen. Käytävällä alan vähitellen selvitä ja tajuan, että yliväsymys ja kehon väsymystila vaan taitavat tehdä taas tepposiaan. (Silloin kun erosin, uni ja valve sekoittuivat myös niin vahvasti, että aloin epäröidä, onko niiden tarkka erottelu sittenkään kovin järkevää; tässä tilassa ei ole siis mitään uutta ja koska näin on, minun ei tarvitse pelätä tulevani hulluksi, kuten nuorempana pelkäsin, jos silkkaa univajetta aloin säpsyä, kuulla ääniä ja nähdä silmänurkasta hahmoja. Ja jos olenkin jo hullu - no, ihan mainiosti näytän näinkin pärjäävän, turha tällaisista on hermostua.) Huhuile siellä vaan, sanon mielessä hiljaa ja kapuan pedille. Silti vielä monta kertaa käännän äkisti päätä, koska kuulen selvästi Faunin kuiskuttavan minulle, mutta kun katson häntä, näen hänen nukkuvan syvää unta ja tajuan taas vaan kuulevani omiani.

Makaan hereillä vuoroin liikkuvassa, vuoroin asemilla seisovassa junassa, jonka pika-etuliite lienee vain mainoskikka. Mietin iltaista hämmennystä, jonka irvikissan kapeiden huulten virneen muotoinen kuu aiheutti. Olemme nähneet täällä tuon hassun hymykuun, kuppikuun, mutta emme ole nähneet kulmakarvakuuta. Tämä tietysti syöksi liikkeelle melkoisen kysymysten myllyn: Miksi kuu on täällä sillä tavalla kallellaan? Onko se joskus kulmakarvana? Onko se jossain kulmakarvana, jos ei täällä olisikaan? Ja sitten, yritettäessä päätellä kulmakarvuuden mahdollisuutta, törmäsimme mykistävään tosiseikkaan siitä, että vaikka molemmat meistä olemme tuijotelleet kuuta sentään useita vuosia ja vaikka minäkin mieluusti nimeän sen uudeksi tai sirpiksi tai puoleksi tai täydeksi, äkisti oli täysin mahdotonta muistaa, esiintyykö kuu pohjoisessakin sirppinä aina samansuuntaisesti vai ei. Ja sitten kun mietin tätä hämmennystä, koetin mallintaa päässäni aurinkoa, joka valaisee kuun kyljen, maata, joka kiertää aurinkoa ja oman akselinsa ympäri, ja kuuta, joka kiertää maata. (Koulussa oli tästä yksinkertaistettu, käsin veivattava malli; auringon virkaa toimitti kynttilä.) Mutta kiertääkö kuu maata maan akselin suuntaisesti vai vinossa siihen nähden? Pääni pyörähteli planetaarista mittakaavaa ja pian pystyin todistamaan itselleni vaikka mitä, vain todetakseni sotkeutuneeni taas samaan kuuvyyhtiin, jonka jo kertaalleen päätin ratkaista empiirisesti tutkien. Eihän kuu minulta nimittäin mihinkään karkaa kotona, vaikka voikin mennä aikaa ennen kuin pääsen ihmettelemään hymykuuta uudestaan. (Vaikka kaiken järjen mukaan Brasiliassa kuu voisi hymyillä... en vain kuuepisodin jälkeen oikein luota järkeeni! Enkä muistiini. Huooh.)

Nyt olemme Punessa. Tuntuisi hupsulta matkata Intiaan käymättä ashramissa, ja kaiken lukemani perusteella Oshon ashram vaikutti kiinnostavimmalta, lähinnä dynaamisten meditaatioidensa takia. Punen Koreagaon Park, jossa ashram ja hotellimme sijaitsevat, vaikuttaa hyvin välimerelliseltä, vehreältä ja vauraalta. On vaikeaa uskoa olevansa Intiassa lainkaan. Olemme käyneet aids-testissä, joka vaaditaan ashramiin pääsyyn, ostaneet edullisesti vaaditut punaiset ja valkoiset kaavut alueen ulkopuolen kaupustelijoilta (punaisen kaapuni kainalot haisivat hirveältä, joten pesin kaavun lavuaarissa käsisaippualla pikaisesti) ja valmistautuneet siihen, että huomenna menemme kolmen tunnin tervetuliaissessioon ja sitten käytämme sen ja seuraavan päivän tutustuen osholaiseen tapaan meditoida. Faunin kauhuksi aids-testin vaatimaa veritippaa ei otettukaan esiin laserilla, kuten olimme jostain lukeneet, vaan kertakäyttölansetilla. Hänen oli aluksi vaikeaa uskoa, että se voisi olla turvallista. (Minusta lansetti tuntuu laseria turvallisemmalta, ehkä johtuen siitä, että käsistäni on poltettu syyliä laserilla, mikä ei ollut erityisen kivuton kokemus. Kämmenissä ja sormissa on valtavan tarkka tunto!)

Ensinäkymä ashramiin on ainakin lupaava: hiljaisuutta, rauhaa, suuria kasveja, kalalammikoita. Nämä näkyivät tervetulokeskuksesta, jonne kannoimme melkoisen summan käteistä. Sen pidemmälle emme päässeet, huomenna sitten. Katsotaan, jaksanko meditointien jälkeen vielä blogata asiasta.

Jännittävää joka tapauksessa tehdä jotain kaikissa mielissä meditatiivista. Yleensähän päädyn pitämään meditaationa jotakin, mistä toiset eivät helposti ymmärrä, mikä siinä nyt niin meditatiivista voi olla. Ehkä heillä on erilainen meditaation käsite. Siskokin kirjoitti facebookissa, miten mahtavat vibat tulee meditaatiosta. En itse oikein tunnista tuota. Pidän kyllä siitä, että pysyn läsnä ja havaitsen vaikeuteni hyväksyä asioiden rataa ja millä tavalla asioita jäsennän, ja joskus hetkittäin kaikki tuntuu valtavan kauniilta ja merkitykselliseltä, mutta ei se minulle taida olla se asia, joka meditaatiosta ensiksi tulisi mieleen, enemmän siitä tulee mieleen tietyn tilanteen kuuntelu semmoisenaan, kaikkina juonteineen, mikäli sellainen nyt on mahdollista. (Tästä meditaatiomahtavuudesta tulevat mieleen ne ihmiset, jotka jaksavat olla jipoissa juuri tapaamistaan ihmisistä, hihkua niiden mahtavatyyppiyttä; se on sympaattinen piirre, mutta en yhtään keksi, miten tai miksi itse sillä tavalla innostuisin ihmisistä. Eläimistä nyt tietysti, ja kasveista, mutta... ihmisistä? Meditaatiosta? Kognitiivinen sulku.)

Vähän kyllä pelottaa, mitä yöstä tulee, jos en saa nukuttua, seuraavasta päivästä nyt puhumattakaan. Lääkkeen sivuvaikutuksena on mainittu unettomuus kevytmielisyyden, psykoosien ja sen sellaisten ohella. Kevytmielisyyttä on kyllä koettukin; eilen varsin kauniisti englantia puhuvat, siististi pukeutuneet ja hyvinruokotut tytöt tulivat kerjäämään meiltä markkina-alueella tuota iänikuista kymmentä rupiaa ja näyttivät taas surkeaa naamaa ja ruoan kädellä suuhun vientiä. Oli ihan selvää, etteivät nämä tytöt nyt tosiaan kerjää ruokaan, vaan ehkä rannerenkaisiin tai muuhun kivaan, ja kun ei täällä kukaan ole vielä reagoinut mitenkään kysymykseeni, että mistähän ja keneltä minä ne kymmenrupiaiset saan (eri asia on tietysti, kun joku on oikeasti sairas, nälkäinen ja kadulle hylätty, mutta suurin osa kerjääjistä ei kuulu siihen luokkaan; ei kerjääminen täällä selvästikään stigmatisoi sosiaalisesti, ei ainakaan ulkkareilta kerjääminen), niin sitten kevytmielisyyden puuskassani otin peilinä hänen ilmeensä ja eleensä ja mankuvan tyylinsä ja sanoin: "Noo madaam, youu give me ten ruppees! Need to eat!" ja nostelin sormilla sirosti kuvitteellista ruokaa huulilleni. Tytön silmät laajenivat, käsi kohosi suulle ja sieltä pulahti spontaani: "OH SHIT!" Sitten hän repäisi ystävättäret matkaan ja he juoksivat hämmentyneesti nauraen tiehensä.

Saapa nähdä mitä yöunista tulee, kun vatsan sijaan pää myllertää tätä tahtia! Mutta parempi näin päin. Ainakin vielä.

4 kommenttia:

  1. Oikea, uusi, enenevä,
    vasen, vanha, vähenevä.

    Toisin sanoen Suomessa kasvava kuunsirppi on oikealla (paksuin kohta eniten oikealla), vähenevä sirppi taas vasemmalla.

    VastaaPoista
  2. Minäkin aina sekoan avaruusmalleihin ja pitkäaikainen haaveeni on ollut löytää vaikkapa kirpputorilta jonkin lakkautetun koulun vanha veivattava aurinko-maa-kuu-systeemi. Ei ole vielä tullut vastaan :)

    Miellyttävää meditaatiota!

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Eufemia! Nyt pitäisi vielä löytää päiväntasaajan tai kääntöpiirin seudun vastaava viisaus mahdollisen kulmakarvakuun arvoituksen ratkaisemiseksi... :)

    Oh, Odelma, jos semmoisen löydät, voisin tulla tuijottamaan sitä joskus. Virkistys olisi paikallaan, totisesti! Kiitos, meditaatiot olivat kinnostavia.

    VastaaPoista
  4. Itse asiassa sananlaskuja ei tarvittu: viimeisenä päivänä Mumbaissa näimme kolmen-neljän aikaan kuun taivaalla kulmakarvaisena, ja myöhemmin illalla se oli kääntynyt tutuksi kupiksi.

    Miksi näin, sen hahmottaminen taitaisi vaatia aikamoisen veivattavan mallin... :)

    VastaaPoista