Happy landing

No nyt sitten tunnistan taas suomalaisen talven tai kehoni tunnistaa sen. Ylähengitysteiden tulehdus on tästä varma merkki.

Makaan sängyssä menoni peruuttaneena ja tutkin internetistä, millaista on tandemriippuliitäminen. Koetan arvioida, uskaltautuisinko kokeilemaan tuota avustettua lintumaisuutta muutamien viikkojen kuluttua. Minua ei huolestuta ponnistaminen eikä liitäminen vaan ainoastaan laskeutuminen. Haluaisin vieterikengät. Toisaalta jos pyörätuolissa normaalisti istuva ihminenkin selviää tuollaisesta keikasta, ja erään tandemohjaajan nuorin asiakas on ollut neljän ja vanhin kahdeksankymmenenkuuden, pidättelen ehkä vähän turhaan kivuliasta hengitystäni.

Ja alashan sieltä tullaan joka tapauksessa. Suurin riski on kai se, että lakkaa juoksemasta rampilla, jolta pitäisi loikata tyhjyyden ylle siipien varaan. En osaa kuvitella lakkaavani juoksemasta. Mutta ei se mitään todista.

Kun katselen toisten videoita heidän liidoistaan, mietin, olisiko tuo sellainen kohta, jonka muistaisi hetkenä ennen kuolemaa, jolloin elämän sanotaan vilistävän tajunnan halki. Entä jos muistaisikin silloin elämyksiään ja outouksiaan, ja kela kalkattaisi nurinnarin menemään liitämisen pilvenpiirtäjien ja sademetsien yli vuorenrinteelle, loikkaisi sieltä koiran yli ajamiseen riksalla, sieltä häkellyttävään hiljaisuuteen, jonka kapaloimana voi kävellä takaperin tungeksivan ja töröävän kadun ylitse pelkäämättä mitään, sujahtaisi siitä auringossa lekottelevaan poikasmahaiseen sisiliskoon erään saunalaiturin portailla, hypähtäisi arvaamatta ylemmäs rinteeseen yön yli tanssimiseen taivasalla, nytkähtäisi metsään, jossa juoksen nokkosten halki kohti ja pois, kohti ja pois, hymyyn, kytkeytyisi busseissa huutaviin laivoihin, jotka repeytyvät kellareistaan ja purjehtivat katuja pitkin talven polttavaan pätsiin, ja musta koira laukkaisi takaperin kalliota, punainen koira rusahtaisi kokoon jalkani alla ja nousisi nurmikuopastaan, unet kiertyisivät ja jättäisin kerta toisensa jälkeen miehen tietämättä oikein miksi niin teen, ja pelko vihloisi, ja äkisti seisoisin asemalaiturilla mustissa vaatteissa, krusifiksi kaulassa ja sigmund freudia laukussa ja irtoaisin noista kasvoista ja astuisin takaperin junaan unohtaen, että Madridin jeesus/james bond tuli minua asemalle vastaan, astuisin takaperin kanootista alas hyiseen jokeen ja löisin varpaani, kompastuisin jännitykseen ja mustaan viemäriliejuun ja talveen jossa kuume sahasi vierasta kaupunkia joen varressa, juoksisin takaperin lumista nurmea kohti lasta, joka lähenisi kourat kurkottaen ja löisi minua lopulta, ja välillä häivähtäisin unien kaupungin raitiovaunujen ja aukioiden kautta pianomusiikkiin ja pliehen, pölyn tanssiin kylmissä kivirappusissa, vehreään heinäseinään joka sulkeutuu takaperinkonttaajan edessä, joku haluaisi koskettaa minua hiuksiin, huutaisin kauhusta, ja sitten kaikki olisi ohi niin kuin ovat ohi ne tilanteet joista on valoheijastettu kuva kiiltävällä paperilla: Metallinen kahvikannu kolmekymmentäluvulta, pitsiä, päärynä. Sen täytyy olla elokuu.

Jokin minussa haluaisi loikata.