Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.