Päivänä eräänä saan kehuja otsatukastani. Ensin minun epäillään rakastuneen, kun olen niin eri oloinen. Mutta sitten huomautan, että kyse saattaisi olla sittenkin otsiksesta, ja pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Otsatukasta se vain olikin kyse. (Hyvä; en erityisemmin haluaisi rakastua ja suhdehistoriani on osoittanut minun huomaavan tuon muutoksen yleensä viimeisenä, epäilemättä siksi, että haluan sulkea moisilta kotkotuksilta silmäni tiiviisti ja päättäväisesti.) "Tosi hieno se on, tosi särmä... tosi jännä malli, hienosti on kampaaja saanut siihen tuommoista kotona leikatun tuntua, mut siis ei niin että se näyttäis kotona leikatulta vaan silleen särmältä, tosi jännä malli", hehkuttaa toinen tuijotellen otsistani. "Käytätkö sä siihen semmoista suoristusrautaa?"
Mietin hetken, mitä tuohon pitäisi vastata, mutta sanon sitten: "No ei, se ei osaa olla muuten kuin näin ja itse mä sen saksilla roksaisin yksi aamu." Sormet saavat esittää saksien teriä, snip snip otsan poikki. Tuttava näyttää hämmentyneeltä mutta virnistää pienen tauon jälkeen takaisin.
Samalla tavalla kävi kauan sitten, kun kerroin kännykättömyydestäni eräälle projekti-ihmiselle, jonka kanssa puuhasimme yhdessä yleisötilaisuutta. "Oi sä oot avantgardee", hän totesi ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siis mäkin niin paljon haluisin jättää ton kännykän mut kun en oikein kai enää osaa. Oon lukenut että tosiaan aika moni on siirtynyt siitä jo eteenpäin ja kyllästynyt siihen." Jouduin korjaamaan: ei, en ollut ehtinyt kyllästyä mihinkään, minulla ei vain ollut ikinä ollutkaan kännykkää. "Siis niinku ei ees työkännyä?" hän vielä joutui vahvistamaan. Olin vähän huvittunut ja vähän pahoillani selvästikin aiheuttamastani pettymyksestä, kun en kuulunutkaan kännykästä luopuneisiin.
Näissä tapauksissa sain sentään tietää, millaisia kuvitelmia minuun heijastettiin. Tai ei oikeastaan minuun, vaan johonkin hämärään henkilöhahmoon, jonka rooliin minut pujautetaan aika usein ihmisiä tavatessani. Joskus ihmisten reaktiot yllättävät siinä määrin, että huvittelen muistelemalla Vompsun kertomaa improteatteriharjoitusta, jossa jokaisen otsaan on kiinnitetty pelikortti - ässä on statukseltaan suurin, kakkonen pienin. Kukaan ei tiedä omaa statustaan mutta näkee selvästi toisten statukset. Minun on hankalaa ymmärtää statuksia, se tuntuu jotenkin aika reduktionistiselta tavalta hahmottaa ihmissuhteet, mutta idea, ettei itse tunne itseään ulkoakäsin, on kyllä tuttu. Useimmiten noista toisten uskaliaista selityksen hypyistä yli aukkokohtien ei saa tietää ikinä. Liekö otsassa leima "tyhjännauraja" tai "sinnikäs" tai "aina se valittaa" tai jotakin, mitä en osaa edes kuvitella, mikä milloinkin... Karmivaahan se ei ole, ei ainakaan, jos toiset ymmärtävät tarinoivansa kaikista tapaamistaan. (Mutta entä jos he eivät ymmärrä sitä edes rauhallisessa mielentilassa? Se kuulostaa jo hieman karmivalta.)
Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi.
Hassut attribuutiot yllä huvittavat ehkä eniten sen vuoksi, että itselleni nuo asiat edustavat lähinnä omaa maanläheisyyttäni (mitäs sitä uusista kotkotuksista kuten kännykät, silloin aikanaan, ja nykyään: saksillahan ne hiukset saa poikki itsekin ja ne kasvavat takaisin kyllä, jos tulee oikein pahaa jälkeä) ja toisaalta (kännykkätapauksessa) muutoshitauttani johon toisinaan raivostun pahan kerran tai (otsatukan tapauksessa) luottamuksen puutetta kampaajiin, mikä ei sekään ole kovin kaunis piirre (ikään kun en jo voisi antaa anteeksi sitä, että ne leikkasivat lapsena sellaisen ällön tasaisenlyhyen ja latvastaan nyrhityn, siististi asettuvan apottiotsiksen kerta toisensa jälkeen). Ja sitten kuitenkin asia, jossa nuo ambivalenssia herättävät piirteet mielestäni oikein selkeästi ilmenevät, tulkitaan jonkun toisen väärinymmärryksessä osoitukseksi muutoksen etujoukoissa kulkemisesta.
Vaan eipä silti, minäkin ymmärrän väärin usein. Ja huvitun siitä.
Pistää vain mietityttämään, kuinkahan usein sitä ihailee toisissa ihmisissä piirteitä, joita he eivät tunnistaisi itseensä lainkaan. Tai joita he saattavat pitää vahingollisina niiden mittakaavassa. Ja toisaalta, kuinka usein kavahtaa tai säpsähtää toisissa piirteitä ja käytösmalleja, joiden hankkimiseen he ovat sijoittaneet rutkasti aikaa ja jaksua ja joihin he koettavat sovittautua edelleen vähän työläästi mutta varmoina noiden piirteiden autuaaksitekevyydestä. Ja että voisiko olla niin, että silloin kun jokin toimintamalli tai tapa tai luonteenpiirre vaikuttaa ihailtavalta, se juuri onkin vahinko tai tahaton ja siten ponnistelematon, keveä, luonteva?
Ei, en osaa vastata tuohon. Kunhan pohdin.
Alan vähitellen tottua otsatukkaan peilikuvassa ja ikkunoiden heijasteissa. Mutta valokuvia ja videoita hätkähdän edelleen. Hiukset näyttävät niissä turkisrukkasista tehdyltä peruukilta ja pääni omituiselta, koska, no, kyllähän mikä vain pää, joka tungetaan rukkasperuukkiin, nyt näyttää oudolta.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
maanantai 30. elokuuta 2010
lauantai 28. elokuuta 2010
Mukavuus ja perustunnekategorioita
Koska koin keskiviikkona niin suurta epämukavuutta isoissa juhlissa, helpotuin eilen kovasti. Pienissä juhlissa oli nimittäin varsin mukavaa. Ihmiset vaikuttivat sympaattisilta, keskusteluissa sivuttiin mielenkiintoisia kysymyksiä (tarvitaanko toimivaan tiedeyhteisöön askeesin ihannetta vai riittääkö jo lahjomattomuus, koiraeläinten ymmärrys ja paikallistuntemus, kommunikaation tasot puheen ja selvästi erotettavien ja helposti sanallistettavien eleiden ulkopuolella), enkä juonut kuin vettä isosta olutlasista. Hämmentävää, miten paljon helpompaa on innostua, ihastua ja syttyä selvinpäin. Minun kohdallani se vain menee niin päin. Ainakin tällä viikolla...
Jäin torstain darraparanoiastressimöykyssä miettimään, miten tärkeää oikeastaan on jäsentää oman elämänsä perustunne- tai perusolotiloja ja niiden tyypillisiä ilmenemisolosuhteita. Ei siksi, että voisi pitäytyä mukavuudessa, vaan siksi, että jaksaisi paremmin ymmärtää silloin tällöin iskeviä paniikkeja, suruja ja niin edelleen. (En usko välttelytaktiikkaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että kun stressiä on jo ennestään riittävästi, voi olla ihan hyvä vähän höllätä tahtia ja olla tunkematta itseään oletettavasti hankaliin tilanteisiin, silloin kun tuskin kuitenkaan oppii selviytymään noista tilanteista, puhumattakaan siitä, että äkkäisi voivansa pitää niistä, viihtyä niissä...)
Niinpä tänään teen kirjoittamisen sijaan vain lyhyen kartaston:
Iloinen olo: liikunta ja liikunnan jälkeen, ystävien tapaaminen, eläimet, hymyt, metsä, kevät, kesä, sienestäminen ja marjastaminen ja yrttien kerääminen
Surullinen olo: välinpitämättömyys, tapaturmat, tunne ettei voi vaikuttaa asioihin, ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, kolmannen maailman ongelmat, oman muuttumisen hitaus, oma suuttumus (ei aina mutta usein)
Ulkopuolinen olo: suuret joukot, työelämässä eteenpäinsuuntautuneisuus, hyvätyyppiyden korostaminen, namedropping, perfektionismi, baarit
Joukkoon kuuluva olo: hiljaisuus, mietiskelevyys, armollisuus, huumori, virheiden ja hupsuuksien näyttäminen, asioista rakentavasti keskusteleminen, halaaminen, ihokosketus
Paranoidi ja toivoton olo: krapula (etenkin yksin krapuloidessa), joskus myös humalatila, eroaminen, ystävyyssuhteen katkeaminen tai sen uhka, liika kahvi tai tee (yli kuppi per päivä)
Ärsyyntynyt olo: fyysinen kipu, kilpailuasetelman korostuminen, yhdessä tekemisen hitaus, liika kahvi tai tee
Vihainen olo: fyysiseen koskemattomuuteen luvatta kajoaminen, viheltely kadulla, toisten (tuntoisten olentojen) törkeästi kohteleminen
Vetäytyvä olo: isot joukot, tunne että vahingoittaa toisia omalla surullisuudellaan
Hämmentynyt olo: rahakeskeisyys, vihana ilmenevät ennakkoluulot, rähjäyskulttuuri, perfektionistinen suhtautuminen kehoon ja kehollisuuteen, kun oma keho nousee tarkastelun kohteeksi jonkun toisen toimesta
Pelokas olo: perhe, lapsiperheet, epäonnistuminen tosissaan yrittämisen jälkeen, hymyilemättömät ihmiset, isot joukot, viinilasillista voimakkaampi humalatila, tunneilmaisun ekshibitionismina pitäminen, fyysinen kipu
Turvallinen olo: halaaminen, hymy, seksuaalisuus, sauna, lämpö, auringonpaiste, helle, meri, ulkonilma, metsä, eläimet, selvinpäin tai lasi viiniä, tavoitteiden selkeys, vaikeidenkin tunteiden näyttäminen niistä puhuen, asioiden selvittäminen piiloon lakaisemisen sijaan, hierominen ja hierotuksi tuleminen
Pysähtynyt olo: sotku, jonkun toisen tekemä aikataulu, ihmissuhteet joissa aito kiinnostus ja ihmetys on kuollut, samassa asunnossa yli 5 v., samoissa työtehtävissä yli pari vuotta, "olen tällainen ja tälläinen" ja "olen saavuttanut nämä asiat" (vs. mitä haluan, minne suuntaudun, tavoitteeni ja pyrkimykseni), makean syöminen ja siitä seuraava öllötys, tietämättömyys tavoitteista ja ihanteista
Jäin torstain darraparanoiastressimöykyssä miettimään, miten tärkeää oikeastaan on jäsentää oman elämänsä perustunne- tai perusolotiloja ja niiden tyypillisiä ilmenemisolosuhteita. Ei siksi, että voisi pitäytyä mukavuudessa, vaan siksi, että jaksaisi paremmin ymmärtää silloin tällöin iskeviä paniikkeja, suruja ja niin edelleen. (En usko välttelytaktiikkaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että kun stressiä on jo ennestään riittävästi, voi olla ihan hyvä vähän höllätä tahtia ja olla tunkematta itseään oletettavasti hankaliin tilanteisiin, silloin kun tuskin kuitenkaan oppii selviytymään noista tilanteista, puhumattakaan siitä, että äkkäisi voivansa pitää niistä, viihtyä niissä...)
Niinpä tänään teen kirjoittamisen sijaan vain lyhyen kartaston:
Iloinen olo: liikunta ja liikunnan jälkeen, ystävien tapaaminen, eläimet, hymyt, metsä, kevät, kesä, sienestäminen ja marjastaminen ja yrttien kerääminen
Surullinen olo: välinpitämättömyys, tapaturmat, tunne ettei voi vaikuttaa asioihin, ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, kolmannen maailman ongelmat, oman muuttumisen hitaus, oma suuttumus (ei aina mutta usein)
Ulkopuolinen olo: suuret joukot, työelämässä eteenpäinsuuntautuneisuus, hyvätyyppiyden korostaminen, namedropping, perfektionismi, baarit
Joukkoon kuuluva olo: hiljaisuus, mietiskelevyys, armollisuus, huumori, virheiden ja hupsuuksien näyttäminen, asioista rakentavasti keskusteleminen, halaaminen, ihokosketus
Paranoidi ja toivoton olo: krapula (etenkin yksin krapuloidessa), joskus myös humalatila, eroaminen, ystävyyssuhteen katkeaminen tai sen uhka, liika kahvi tai tee (yli kuppi per päivä)
Ärsyyntynyt olo: fyysinen kipu, kilpailuasetelman korostuminen, yhdessä tekemisen hitaus, liika kahvi tai tee
Vihainen olo: fyysiseen koskemattomuuteen luvatta kajoaminen, viheltely kadulla, toisten (tuntoisten olentojen) törkeästi kohteleminen
Vetäytyvä olo: isot joukot, tunne että vahingoittaa toisia omalla surullisuudellaan
Hämmentynyt olo: rahakeskeisyys, vihana ilmenevät ennakkoluulot, rähjäyskulttuuri, perfektionistinen suhtautuminen kehoon ja kehollisuuteen, kun oma keho nousee tarkastelun kohteeksi jonkun toisen toimesta
Pelokas olo: perhe, lapsiperheet, epäonnistuminen tosissaan yrittämisen jälkeen, hymyilemättömät ihmiset, isot joukot, viinilasillista voimakkaampi humalatila, tunneilmaisun ekshibitionismina pitäminen, fyysinen kipu
Turvallinen olo: halaaminen, hymy, seksuaalisuus, sauna, lämpö, auringonpaiste, helle, meri, ulkonilma, metsä, eläimet, selvinpäin tai lasi viiniä, tavoitteiden selkeys, vaikeidenkin tunteiden näyttäminen niistä puhuen, asioiden selvittäminen piiloon lakaisemisen sijaan, hierominen ja hierotuksi tuleminen
Pysähtynyt olo: sotku, jonkun toisen tekemä aikataulu, ihmissuhteet joissa aito kiinnostus ja ihmetys on kuollut, samassa asunnossa yli 5 v., samoissa työtehtävissä yli pari vuotta, "olen tällainen ja tälläinen" ja "olen saavuttanut nämä asiat" (vs. mitä haluan, minne suuntaudun, tavoitteeni ja pyrkimykseni), makean syöminen ja siitä seuraava öllötys, tietämättömyys tavoitteista ja ihanteista
torstai 26. elokuuta 2010
Hermostus
Jokin muistaa, etten pidä näistä tilaisuuksista. Se en ole minä, ei ainakaan mikään tietoinen minä, mutta on erotettavissa epämääräinen etukäteishermostus, joka meinaa kasvaa paniikiksi ilman mitään syytä. Keksin hyvän hameen, mutta koen kauhua paitojen suhteen tajutessani hankkiutuneeni eroon kaikista mustista peruspaidoista. Kaikki vaatteet näyttävät kummallisilta yllä. Haluan rajata silmät. Siitä jo pitäisi tietää hermostuksen kytevän.
Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Kyvyttömyydestä keksiä, mitä käsilleen tekisi? Tiedosta, ettei ole mikään verkostoituja? Epämääräisestä nolostuksesta sen suhteen, että on jo etukäteen ajatellut voivansa paeta ulkosalle rupattelemaan jonkun ennestään tutun kanssa? Vai pelkäänkö edelleen aiheuttavani häpeää ja huonoja viboja? En oikein ole varma siitäkään, saisinko sanoa asiasta kysyville seurustelleeni pitkään eksän kanssa, asuneemme yhdessä liki kymmenen vuotta. Onko se jotenkin tahditonta tai ahdistavaa? Pitäisikö vaan sanoa olevamme vanhoja opiskelukavereita? Toisaalta, melkoista vähättelyä sekin. Ei kai sen vieraita ihmisiä luulisi hätkäyttävän. Tuskin eksääkään. Mutta en tiedä, en oikeastaan tiedä yhtään, miten minun odotetaan käyttäytyvän, tai onko ylipäänsä odotuksia koko asian suhteen. Enkä tiedä, muistavatko eksän tutut minua ollenkaan. Tai haluavatko he nähdä tai tervehtiä. Kun ei niiden kaikkien kanssa ole sillä lailla itse jutellut, on vain seissyt juhlissa monen vuoden ajan ja nyökytellyt ja hymyillyt siinä vähän sivumpana, osaamatta oikein osallistua niin viileisiin keskusteluihin. Monet heistä tuntuivat pelottavilta silloin ja tuntuvat edelleen.
Ihmisiä on tulossa paljon, sekin tuntuu vaikealta. Eivät nämä vaikuta juhlilta vaan festareilta tai ravintolalta, ja se tarkoittaa tiettyjä haasteita. En oikein ymmärrä, miksi sellaiset olosuhteet hermostuttavat minua niin paljon, mutta huomaan kyllä niin tapahtuvan. Koetan arvailla, mutta saan kiinni vain laimeita hypoteeseja siitä, että kun en ymmärrä ihmisten pariutumiskäyttäytymistä enkä flirttailua ja sen sellaista enkä toisaalta osaa oikein verkostoituakaan, niin en oikeastaan ymmärrä suurta osaa juhlissa näkemästäni. (Tämä asia vielä varmistuu lisää keskustelussa yhden vanhan ystävän kanssa.) Minusta on hauskaa nähdä vanhat tutut, ainakin ne, joiden kohtaaminen sujuu jotenkin suuremmitta jännitteittä, joista voin arvata, että he muistavat minut. (Tuntuu jotenkin nolostuttavalta puhua toisen kanssa, jos hän ei muista itseä tai toisinpäin. Hullunkurista, miksi niin?) Olen ajatellut: no niin, näen siellä monta tuttua, minun ei tarvitse välittää hölmöistä epävarmuuksistani ja peloistani, tuttujen näkeminen on sen arvoista. (Ja onhan se.)
Joskus hermostus laantuu illan aikana, mutta nyt ei käy niin. Koetan suunnata mielenkiintoni niihin keskusteluihin, joita käyn, ja antaa lopun tilan ja ajan ja joukon olla ja velloa siellä jossain kauempana, mutta äänet ja tuoksut ja vieraiden kehojen tönäykset eivät suostu pysymään etäällä vaan tunkeutuvat tajuntaan. Äkisti olen tietoinen myös omasta kehostani, se ei enää pysy turvallisesti näkymättömänä vaan jäsentyy havaintokenttääni jonakin, jota pitäisi tarkkailla ja kontrolloida, koska. Koska mitä? En tiedä! Niinpä koetan kannatella keskivartaloani ja juon aivan liikaa punaviiniä.
Se hieman liudentaa hermostusta.
Aamulla silmäilen hämmentyneenä ihmisten hehkutusta facebookissa. He toipuvat niin nopeasti tai eivät ehkä edes pode. Enkä nyt puhu darrasta vaan hermostuksesta, tietysti. Luulen, että iltaan mennessä oma stressitasoni laskee niin ikään siedettäväksi ja alan vähitellen tulkita tilaa, musiikkia, tilannetta, keskusteluita eri tavalla, korostaa keskusteluiden oivalluksia ja niissä koettua läheisyyttä, ja lopulta kenties hermostus vieraiden massoista, puheista, ilmeistä, eleistä ja odotuksista tosiaan etääntyy ja erotan sen metelin keskeltä sympaattisia kasvoja ja sanoja. Sitten ehkä osaan kiittää juhlista, mutta vielä en osaa.
Tuntuu jotenkin hankalalta, ettei osaa aina iloita ja solahtaa tilanteisiin vaivatta. Etenkin jos tilanne on sellainen, jossa odotetaan iloista, huoletonta käytöstä ja mielialaa. Sekin tuntuu pahalta, että kiitollisuuteen pitää vähitellen hiertää itsensä, työstää sitä esiin. Kiitollisuus tuntuisi jotenkin asialliselta, kun toiset ovat nähneet kovasti vaivaa. Ja on itse päättänyt mennä paikalle ja yrittää nauttia. (Edes viiveellä! Edes asenteen tasolla, jos ei välittömänä tuntemuksena...) Helposti alkaa pelätä olevansa ihan vihoviimeinen ilonpilaaja ja tekisi mieli sensuroida itsensä kaikista seuraavistakin isoista juhlatilaisuuksista, koska ei vain osaa. Mutta jos ei osaa, eikö ole hyvä idea opetella?
Vasta aamun keriydyttyä jo hieman auki tajuan, mikä juhlasta tulee mieleen. Koulunpiha. Välitunnit. (En odottanut välitunteja vaan toivoin, ettei niitä olisi ollut lainkaan. Tunnit rentouttivat, välitunnit nostivat kohinan korviin ja sama tunne, ettei tiedä koodia, osaa asettua seurueeseen ja niin edelleen.) Itken vähän helpotuksesta ja samalla tunnen pettymystä siitä, miten vähän ihminen elämässään etenee ja oppii. Ja jään hämmennykseen sen suhteen, olisiko koulunpiha-assosiaatio mahdollinen ilman otsatukkaa. Koululaisena minulla oli otsatukka, nämä ovat ensimmäiset tämän sortin juhlat aikuis-otsatukallisena, enkä ole koskaan aiemmin tajunnut isojen juhlien ja koulunpihan olon samankaltaisuutta, miettinyt vain, miksi olen niin solmussa.
Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Kyvyttömyydestä keksiä, mitä käsilleen tekisi? Tiedosta, ettei ole mikään verkostoituja? Epämääräisestä nolostuksesta sen suhteen, että on jo etukäteen ajatellut voivansa paeta ulkosalle rupattelemaan jonkun ennestään tutun kanssa? Vai pelkäänkö edelleen aiheuttavani häpeää ja huonoja viboja? En oikein ole varma siitäkään, saisinko sanoa asiasta kysyville seurustelleeni pitkään eksän kanssa, asuneemme yhdessä liki kymmenen vuotta. Onko se jotenkin tahditonta tai ahdistavaa? Pitäisikö vaan sanoa olevamme vanhoja opiskelukavereita? Toisaalta, melkoista vähättelyä sekin. Ei kai sen vieraita ihmisiä luulisi hätkäyttävän. Tuskin eksääkään. Mutta en tiedä, en oikeastaan tiedä yhtään, miten minun odotetaan käyttäytyvän, tai onko ylipäänsä odotuksia koko asian suhteen. Enkä tiedä, muistavatko eksän tutut minua ollenkaan. Tai haluavatko he nähdä tai tervehtiä. Kun ei niiden kaikkien kanssa ole sillä lailla itse jutellut, on vain seissyt juhlissa monen vuoden ajan ja nyökytellyt ja hymyillyt siinä vähän sivumpana, osaamatta oikein osallistua niin viileisiin keskusteluihin. Monet heistä tuntuivat pelottavilta silloin ja tuntuvat edelleen.
Ihmisiä on tulossa paljon, sekin tuntuu vaikealta. Eivät nämä vaikuta juhlilta vaan festareilta tai ravintolalta, ja se tarkoittaa tiettyjä haasteita. En oikein ymmärrä, miksi sellaiset olosuhteet hermostuttavat minua niin paljon, mutta huomaan kyllä niin tapahtuvan. Koetan arvailla, mutta saan kiinni vain laimeita hypoteeseja siitä, että kun en ymmärrä ihmisten pariutumiskäyttäytymistä enkä flirttailua ja sen sellaista enkä toisaalta osaa oikein verkostoituakaan, niin en oikeastaan ymmärrä suurta osaa juhlissa näkemästäni. (Tämä asia vielä varmistuu lisää keskustelussa yhden vanhan ystävän kanssa.) Minusta on hauskaa nähdä vanhat tutut, ainakin ne, joiden kohtaaminen sujuu jotenkin suuremmitta jännitteittä, joista voin arvata, että he muistavat minut. (Tuntuu jotenkin nolostuttavalta puhua toisen kanssa, jos hän ei muista itseä tai toisinpäin. Hullunkurista, miksi niin?) Olen ajatellut: no niin, näen siellä monta tuttua, minun ei tarvitse välittää hölmöistä epävarmuuksistani ja peloistani, tuttujen näkeminen on sen arvoista. (Ja onhan se.)
Joskus hermostus laantuu illan aikana, mutta nyt ei käy niin. Koetan suunnata mielenkiintoni niihin keskusteluihin, joita käyn, ja antaa lopun tilan ja ajan ja joukon olla ja velloa siellä jossain kauempana, mutta äänet ja tuoksut ja vieraiden kehojen tönäykset eivät suostu pysymään etäällä vaan tunkeutuvat tajuntaan. Äkisti olen tietoinen myös omasta kehostani, se ei enää pysy turvallisesti näkymättömänä vaan jäsentyy havaintokenttääni jonakin, jota pitäisi tarkkailla ja kontrolloida, koska. Koska mitä? En tiedä! Niinpä koetan kannatella keskivartaloani ja juon aivan liikaa punaviiniä.
Se hieman liudentaa hermostusta.
Aamulla silmäilen hämmentyneenä ihmisten hehkutusta facebookissa. He toipuvat niin nopeasti tai eivät ehkä edes pode. Enkä nyt puhu darrasta vaan hermostuksesta, tietysti. Luulen, että iltaan mennessä oma stressitasoni laskee niin ikään siedettäväksi ja alan vähitellen tulkita tilaa, musiikkia, tilannetta, keskusteluita eri tavalla, korostaa keskusteluiden oivalluksia ja niissä koettua läheisyyttä, ja lopulta kenties hermostus vieraiden massoista, puheista, ilmeistä, eleistä ja odotuksista tosiaan etääntyy ja erotan sen metelin keskeltä sympaattisia kasvoja ja sanoja. Sitten ehkä osaan kiittää juhlista, mutta vielä en osaa.
Tuntuu jotenkin hankalalta, ettei osaa aina iloita ja solahtaa tilanteisiin vaivatta. Etenkin jos tilanne on sellainen, jossa odotetaan iloista, huoletonta käytöstä ja mielialaa. Sekin tuntuu pahalta, että kiitollisuuteen pitää vähitellen hiertää itsensä, työstää sitä esiin. Kiitollisuus tuntuisi jotenkin asialliselta, kun toiset ovat nähneet kovasti vaivaa. Ja on itse päättänyt mennä paikalle ja yrittää nauttia. (Edes viiveellä! Edes asenteen tasolla, jos ei välittömänä tuntemuksena...) Helposti alkaa pelätä olevansa ihan vihoviimeinen ilonpilaaja ja tekisi mieli sensuroida itsensä kaikista seuraavistakin isoista juhlatilaisuuksista, koska ei vain osaa. Mutta jos ei osaa, eikö ole hyvä idea opetella?
Vasta aamun keriydyttyä jo hieman auki tajuan, mikä juhlasta tulee mieleen. Koulunpiha. Välitunnit. (En odottanut välitunteja vaan toivoin, ettei niitä olisi ollut lainkaan. Tunnit rentouttivat, välitunnit nostivat kohinan korviin ja sama tunne, ettei tiedä koodia, osaa asettua seurueeseen ja niin edelleen.) Itken vähän helpotuksesta ja samalla tunnen pettymystä siitä, miten vähän ihminen elämässään etenee ja oppii. Ja jään hämmennykseen sen suhteen, olisiko koulunpiha-assosiaatio mahdollinen ilman otsatukkaa. Koululaisena minulla oli otsatukka, nämä ovat ensimmäiset tämän sortin juhlat aikuis-otsatukallisena, enkä ole koskaan aiemmin tajunnut isojen juhlien ja koulunpihan olon samankaltaisuutta, miettinyt vain, miksi olen niin solmussa.
perjantai 20. elokuuta 2010
Pulsaatio
Elämä sujuu. Ei se tarkoita mitään! Vaikka joinain aamuina tuntisi niin suurta väsymystä että on kuin joku olisi tunkenut nyrkin syvälle henkitorveen, hoipperehtii jaloilleen ja pian kävelee jo edestakaisin, tarkkailee, kokeilee, nolostuu, avautuu, nauraa yhdessä. Väsymys mietityttää välillä. Mistä se tulee? Pitäisikö se nimetä? Entä jos siihen tottuisi ja alkaisi pitää sitä tavanomaisena? Voisiko jonkun toisen tavanomainen tuntua tältä? Kuvittelen nyt niitä ihmisiä, jotka sanovat, että tarvittiin kaksi kuppia käyntiin lähtemiseen.
Yksi päivä ajattelen koiran taluttaessa minua, että ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että on ollut projekti. On ollut tahto ja sitä on kuunnellut ja nyt on uusi ammatti ja koko talvi on mennyt väsymyksessä ja äärisinnittelyssä. Menee aikaa, että virkistyy ja löytää takaisin maailmaan, jossa voi keittää yrttiteetä ja käydä vessassa kesken päivää. Sitten ajattelen, että ehkä sittenkin tämä on kipua, kipukäyttäytymistä. Että kivun hallintaan ja sietämiseen vain kuluu niin paljon puhtia, ja on niin paljon asioita, joihin ei huvita lähteä mukaan kiristämään hampaita, kaikki istuvat asiat esimerkiksi, kuten kahvilassa istuminen, baarissa istuminen, elokuvissa istuminen, ja sitten jalkapallo, joka satuttaa toisella tavalla. Ja vielä kolmas arvaus: josko tämä olisikin sitä, ettei ole projektia. Ei vielä.
Kaikki tämä alkoi oivalluksesta, etten ole tänä vuonna tutustunut vielä läheisesti kehenkään, joka olisi aiemmin ollut vieras. Se tuntui jotenkin huolestuttavalta. Sitten muistin, että olenhan tutustunut itseeni aivan uusissa ympäristöissä ja viitekehyksissä. Se minä on melkein kuin joku muu ihminen.
Olen nyt paininut monta päivää itseni kanssa koettaen hyväksyä, että muutokset ottavat aikansa. En voi vain kouluttautua uuteen ammattiin ja olla simsalabim siinä kotonani. Nyt kun koulu on loppunut, huomaan kaiken epävarmuuteni sata kertaa selvemmin, koska ei ole ympäristöä, josta voisin ärtyä ja jonka sietämiseen voisin keskittyä eskapistisesti. Koetan suhtautua rauhallisesti ja lempeästi tähän haparoivaan väsymykseen.
Se on vanha tuttu, näyttää aina vain vähän erilaiselta tilanteesta riippuen.
Se saa miettimään juurtumista, josta luen hyvän blogikirjoituksen. Minusta tuntuu, että elämässä on valtavan erilaisia vaiheita. Että vuoronperään juurtuu ja sitten irtoilee. Enimmäkseen kai juurtuu. Se käy aika huomaamatta. Ja juurtuipa ihmiseen tai paikkaan tai tapaan tai harrastukseen, se kaikki tarkoittaa, että jättää joitakin asioita tekemättä. Niitä, joita ei ilman tuota juurtumista jättäisi tekemättä. Ja joihin saattaa pelmahtaa koiranpennun riemulla sitten kun juuri katkeaa...
Huomaan, etten osaa kovin hyvin kroonista levottomuutta. En oikein sisimmässäni ymmärrä, kun ystävä kuvaa omia vaikeuksiaan sitoutua toiseen ihmiseen. En osaa selvästi itse penätä oikeudenmukaisuuksia pikkuasioissa. (Niin monet asiat miellän pikkuasioiksi.) Niinpä (tai sitten jostain muusta syystä, mutta leikitään nyt, että se olisi tämä syy) minun suhteeni eivät katkea viikoissa tai kuukausissa vaan venyvät vuosien mittaisiksi. En osaa myöskään haluta parempaa parisuhdetta, koska ei minun fantasioideni taso ole noin määräinen silloinkaan, kun elän pohjattoman yksin. Enhän minä silloinkaan halua parisuhdetta, vaan että joku joskus pitäisi minua kädestä kiinni tai että saisin nukahtaa syliin turvallisentuntuisesti (mikä tarkoittaa myös sekuaalista elämää; on vaikeaa nukahtaa niin lähellä toista kehoa jos sen ja oman rajaa ei ole murrettu; hajujen ja raajojen pitää sekoittua - joskus epäilen, että elämismaailmani on kinesteettisempi ja olfaktorisempi kuin useimmilla keskustelukumppaneillani). Joskus silti saatan tajuta, että nyt on lähdettävä, että tässä suhteessa minä ja tuo toinen emme tunnu arvostavan tarpeeksi toistemme pyrkimyksiä ja tavoitteita tai ainakaan keinoja päästä niitä lähemmäs. (Tavoitteettomuuskin voi kai olla tavoite.) Sellaisen asian tajuaminen repii juuriltaan.
Mitä ne juuret oikeastaan tarkoittavat? Mihin ne kiinnittyvät, mitä ne ovat, mihin ne paikantuvat? Minusta tuntuu, että omat juureni kaivautuvat selällään makaamiseen. Maata selällään kalliolla, kellua selällään veden kantamana, tai nurmella juoksemisen jälkeen, tai lattialla, se tuntuu aina viileältä ja opastaa selkää tarkemmin kuin mikään muu alusta enkä mistään hinnasta haluaisi mattoa enkä jumppa-alustaa mikäli mahdollista, maata ja laskeutua ja juurtua, kuunnella pulsseja. Hengityksen rytmi. Sydämen syke. Ja sitten se hitaampi, muljuvampi, jota voisi kuvitella kraniosakraaliseksi pulssiksi tai lymfanesteen hulahteluksi. Vaikka en ole oikeastaan paljon lököillyt elämässäni, niin olen kai hyvin varhaisesta vaiheesta saakka pysähtynyt näiden rytmien ääreen ja kuulostellut niitä uteliaasti, tuntenut niiden varman sykkeen kehon eri osissa. Ja sitten tuntenut, kuinka äkisti keho herpoaa, avautuu. Jokin lihas päästää otteestaan, tusssh. Ja toinen. Jalkaterät kierähtävät ulkokiertoon, selkä ja alusta ovat sulaneet yhteen.
Selällään on parasta maata yksin. Nyt sitä on tehtävä päivittäin jo senkin takia, etten katoaisi toisten ihmisten rytmeihin.
On muitakin kohtia, joihin olen pysähtynyt juurtumaan, jos se on sallittu. Lapsena hevosten kanssa rakastin nousta hevosen selkään ilman satulaa, tuntea hevosesta uhoavan lämmön ja mieluiten ojentua makaamaan hevosen kaulan ja sään päälle, kädet pitkälle hevosen kaulaan kietoutuen. Niin suuri ja niin lämmin eläin, ja mahdollisuus vain levittäytyä sen pinnalle ja tuntea sen liikkeet ja värähdykset sen hätistäessä kärpäsiä ihoaan jännittäen tai hännällään huiskaisten. Aika harvoin se kävi mahdolliseksi, mutta sitä selkeämmin muistan nuo onnen hetket. Yleensä hevosten kanssa kaikki oli aikataulutettu tarkkaan ja piti laittaa satula väliin ja istua suorana ja oppia koko ajan uutta ja suorittaa, keskittyä ryhtiin ja polvien suuntaan ja hevosen pohkeiden ja kuolaintuntuman väliin narraamiseen. Joskus työnnettiin kilpailemaan, mikä oli kaikista pahinta. Olisi pitänyt olla nopea ja tarkka, ja minä halusin vain kuunnella hevosen ääniä ja tuntea sen mahdollisimman laajalti, ymmärtää sitä eikä suostutella sitä ihmisten kotkotuksiin. Samalla tavalla nykyään minusta on ihanaa kulkea koiran kanssa ja seurata, mistä se kiinnostuu, mihin se menee, mitä se haluaisi. Ajatuksissani koira on vertaiseni ja sen kasvot omieni tasolla. Kun makaamme sängyllä keskipäivän levolla, siitäkin erottuu monta rytmiä. Toisin kuin muiden käsiä, minun käsiäni se ei nuole. Se tietää, että kuuntelen sormikorvin ja kämmenkorvin ja ehkä se kuuntelee kylkikorvin takaisin tai sitten kuulostelee itsessään sitä, mistä minäkin tavoitan osan.
Kummallisimmilta tuntuvat kohdat, joihin juuri edelleen ulottuu. Kuten ne, joiden kanssa asui ja nukkui muttei enää. Vaikka huone olisi pilkkopimeä ja korvissa ja nenässä aistimisen estävät tulpat, luulen, että käden toisen kyljen päälle asettaen tietäisin tarkasti, kenestä olisi kyse. Se tekee kohtaamisista joskus surumielisiä. On joku, jonka tuntee tietyllä tasolla niin hyvin, mutta joka on käynyt toisella tasolla tavoittamattoman vieraaksi. Ja silloin ymmärtää äkisti, että vierashan hän tavallaan kaiken aikaa olikin, silloinkin kun kuvitteli, että näin jatkuu ikuisuuksiin tai ainakin myöhäisvanhuuteen saakka, tämä ihminen ja minä kasvamme yhteen ja sellainen maailma vain on. Se kai on kaikista surullisinta ja samalla vapauttavinta. Se auttaa hahmottamaan, ettei läheisyys ole tavallaan edelleenkään kadonnut minnekään, vaikka joskus hymyileminen on vaikeaa ja näkee toisen ilmeessä vilahtavan epätoivoa, epäonnistumisen muistoa, joskus halveksintaakin, kun keskusteluun nousee jokin oma asia, joka häntä on ärsyttänyt jo silloin kauan ennen ja joka on riehaantunut täysin valloilleen eron myötä.
Huomaan, etten oikeastaan haluaisi asuakaan muualla, mutta haluaisin, että mieltäisin taas jonkin paikan kodiksi. Nyt kun nukun milloin missäkin, ja asunnoista on tullut Vompsun asunto ja Faunin asunto - he eivät näet vaihda kortteeria - eikä minulla ole mitään asuntoa, joka olisi pysyvä ja oma selkeästi, olen kadottanut sanan koti merkityksen ja se on alkanut liukua takaisin kohti varhaista merkitystä, johon liittyy kaikkea hämärää ja ahdistavaa ja vääriä ääniä (kuten televisio) ja nalkutusta siitä, ettei ikkunaa saisi avata yöksi. Taistelen vastaan ja koetan vakuuttua siitä, että vielä minä joko saan hyvän kodin tai alan pitää kodittomuutta luontevana, juurrun siihen. Eihän minulla aina ole muutenkaan fyysistä kotia ollut. Koko sen ajan, jonka asuimme Kissan asunnossa, esimerkiksi, tunsin kummallista vieroksuntaa asuntoa kohtaan. Koetin sisustaa sitä mukavammaksi, täyttää eläin- ja kasvielämällä ja kaikkea, mutta yhtäkaikki se oli aivan liian iso ja pimeä ja kolkko kodiksi ja eläinten ja kasvien menestyksekäs juurtuminen sinne vain korosti, miten tunkeilijaksi itseni siellä tunsin. Enhän oikeastaan tiedä sitäkään, tarvitsenko kodin. Välillä minulla on ollut koti, mutta ehkä sekin aaltoilee. Mutta haluaisin jonkin paikan, jossa voisin loikoa selälläni pulsatoiden mieltämättä sitä jonkun muun alueen valtaamiseksi.
Olemme katselleet siirtolapuutarhamökkejä nyt kun näyttää siltä, että siinä voisivat yhdistyä oikeastaan kaikki ne hajanaiset kuvanriekaleet, joita liitämme hyvään elämään. Tuoli omenapuiden alla, joukkoliikenne, kasvien amppeleilla puihin kesäksi ripustaminen, ystävät lähellä. En kyllä ymmärrä, voiko meillä olla varaa sellaiseen. Katsotaan nyt.
Tunnen itseni vähän viiripääksi, kun huomaan suuntautuvani milloin mitäkin kuvaa kohti. Mutta ehkä se ei ole huono asia. Ainakin saan hupia ja uutuudenviehätystä tarkkailessani, milloin minnekin säntäilen. Sitä kun ei osaa oikein mitenkään ennustaa.
(Fauni oli eilen yrittänyt selittää ystävilleen, mitä tarkoittaa se, etten pidä kilpailuista. Se kuulosti hassulta, ja huomautin, että taidan olla liian tarkkailija ja rentouden arvostaja voidakseni pitää kilpailuista. Kilpailuissa ei ole sillä lailla aikaa tarkkailla, kun pitäisi osallistua. Ja niin usein muidenkin suoritukset ovat tukkoisia liiasta yrittämisestä, että alkaa voida pahoin. Ei tämä taida liittyä tähän mitenkään, mutta tuli nyt mieleen.)
Taidan olla eksynyt pahastikin siitä, mistä kuvittelin kirjoittavani. Tai kuvittelinko? Ehkä en edes kuvitellut mitään erityistä.
Kuten kirjoitin, elämä sujuu. Erilaisia vaiheita seuraa toisiaan. Aluehallintoviranomaisella ei taaskaan vastata puhelintiedusteluun. Mutta ei se mitään, koiran ilo ulkona tarttuu minuun ja ajattelen pihlajanmarjojen säilömistä vodkaan.
Yksi päivä ajattelen koiran taluttaessa minua, että ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että on ollut projekti. On ollut tahto ja sitä on kuunnellut ja nyt on uusi ammatti ja koko talvi on mennyt väsymyksessä ja äärisinnittelyssä. Menee aikaa, että virkistyy ja löytää takaisin maailmaan, jossa voi keittää yrttiteetä ja käydä vessassa kesken päivää. Sitten ajattelen, että ehkä sittenkin tämä on kipua, kipukäyttäytymistä. Että kivun hallintaan ja sietämiseen vain kuluu niin paljon puhtia, ja on niin paljon asioita, joihin ei huvita lähteä mukaan kiristämään hampaita, kaikki istuvat asiat esimerkiksi, kuten kahvilassa istuminen, baarissa istuminen, elokuvissa istuminen, ja sitten jalkapallo, joka satuttaa toisella tavalla. Ja vielä kolmas arvaus: josko tämä olisikin sitä, ettei ole projektia. Ei vielä.
Kaikki tämä alkoi oivalluksesta, etten ole tänä vuonna tutustunut vielä läheisesti kehenkään, joka olisi aiemmin ollut vieras. Se tuntui jotenkin huolestuttavalta. Sitten muistin, että olenhan tutustunut itseeni aivan uusissa ympäristöissä ja viitekehyksissä. Se minä on melkein kuin joku muu ihminen.
Olen nyt paininut monta päivää itseni kanssa koettaen hyväksyä, että muutokset ottavat aikansa. En voi vain kouluttautua uuteen ammattiin ja olla simsalabim siinä kotonani. Nyt kun koulu on loppunut, huomaan kaiken epävarmuuteni sata kertaa selvemmin, koska ei ole ympäristöä, josta voisin ärtyä ja jonka sietämiseen voisin keskittyä eskapistisesti. Koetan suhtautua rauhallisesti ja lempeästi tähän haparoivaan väsymykseen.
Se on vanha tuttu, näyttää aina vain vähän erilaiselta tilanteesta riippuen.
Se saa miettimään juurtumista, josta luen hyvän blogikirjoituksen. Minusta tuntuu, että elämässä on valtavan erilaisia vaiheita. Että vuoronperään juurtuu ja sitten irtoilee. Enimmäkseen kai juurtuu. Se käy aika huomaamatta. Ja juurtuipa ihmiseen tai paikkaan tai tapaan tai harrastukseen, se kaikki tarkoittaa, että jättää joitakin asioita tekemättä. Niitä, joita ei ilman tuota juurtumista jättäisi tekemättä. Ja joihin saattaa pelmahtaa koiranpennun riemulla sitten kun juuri katkeaa...
Huomaan, etten osaa kovin hyvin kroonista levottomuutta. En oikein sisimmässäni ymmärrä, kun ystävä kuvaa omia vaikeuksiaan sitoutua toiseen ihmiseen. En osaa selvästi itse penätä oikeudenmukaisuuksia pikkuasioissa. (Niin monet asiat miellän pikkuasioiksi.) Niinpä (tai sitten jostain muusta syystä, mutta leikitään nyt, että se olisi tämä syy) minun suhteeni eivät katkea viikoissa tai kuukausissa vaan venyvät vuosien mittaisiksi. En osaa myöskään haluta parempaa parisuhdetta, koska ei minun fantasioideni taso ole noin määräinen silloinkaan, kun elän pohjattoman yksin. Enhän minä silloinkaan halua parisuhdetta, vaan että joku joskus pitäisi minua kädestä kiinni tai että saisin nukahtaa syliin turvallisentuntuisesti (mikä tarkoittaa myös sekuaalista elämää; on vaikeaa nukahtaa niin lähellä toista kehoa jos sen ja oman rajaa ei ole murrettu; hajujen ja raajojen pitää sekoittua - joskus epäilen, että elämismaailmani on kinesteettisempi ja olfaktorisempi kuin useimmilla keskustelukumppaneillani). Joskus silti saatan tajuta, että nyt on lähdettävä, että tässä suhteessa minä ja tuo toinen emme tunnu arvostavan tarpeeksi toistemme pyrkimyksiä ja tavoitteita tai ainakaan keinoja päästä niitä lähemmäs. (Tavoitteettomuuskin voi kai olla tavoite.) Sellaisen asian tajuaminen repii juuriltaan.
Mitä ne juuret oikeastaan tarkoittavat? Mihin ne kiinnittyvät, mitä ne ovat, mihin ne paikantuvat? Minusta tuntuu, että omat juureni kaivautuvat selällään makaamiseen. Maata selällään kalliolla, kellua selällään veden kantamana, tai nurmella juoksemisen jälkeen, tai lattialla, se tuntuu aina viileältä ja opastaa selkää tarkemmin kuin mikään muu alusta enkä mistään hinnasta haluaisi mattoa enkä jumppa-alustaa mikäli mahdollista, maata ja laskeutua ja juurtua, kuunnella pulsseja. Hengityksen rytmi. Sydämen syke. Ja sitten se hitaampi, muljuvampi, jota voisi kuvitella kraniosakraaliseksi pulssiksi tai lymfanesteen hulahteluksi. Vaikka en ole oikeastaan paljon lököillyt elämässäni, niin olen kai hyvin varhaisesta vaiheesta saakka pysähtynyt näiden rytmien ääreen ja kuulostellut niitä uteliaasti, tuntenut niiden varman sykkeen kehon eri osissa. Ja sitten tuntenut, kuinka äkisti keho herpoaa, avautuu. Jokin lihas päästää otteestaan, tusssh. Ja toinen. Jalkaterät kierähtävät ulkokiertoon, selkä ja alusta ovat sulaneet yhteen.
Selällään on parasta maata yksin. Nyt sitä on tehtävä päivittäin jo senkin takia, etten katoaisi toisten ihmisten rytmeihin.
On muitakin kohtia, joihin olen pysähtynyt juurtumaan, jos se on sallittu. Lapsena hevosten kanssa rakastin nousta hevosen selkään ilman satulaa, tuntea hevosesta uhoavan lämmön ja mieluiten ojentua makaamaan hevosen kaulan ja sään päälle, kädet pitkälle hevosen kaulaan kietoutuen. Niin suuri ja niin lämmin eläin, ja mahdollisuus vain levittäytyä sen pinnalle ja tuntea sen liikkeet ja värähdykset sen hätistäessä kärpäsiä ihoaan jännittäen tai hännällään huiskaisten. Aika harvoin se kävi mahdolliseksi, mutta sitä selkeämmin muistan nuo onnen hetket. Yleensä hevosten kanssa kaikki oli aikataulutettu tarkkaan ja piti laittaa satula väliin ja istua suorana ja oppia koko ajan uutta ja suorittaa, keskittyä ryhtiin ja polvien suuntaan ja hevosen pohkeiden ja kuolaintuntuman väliin narraamiseen. Joskus työnnettiin kilpailemaan, mikä oli kaikista pahinta. Olisi pitänyt olla nopea ja tarkka, ja minä halusin vain kuunnella hevosen ääniä ja tuntea sen mahdollisimman laajalti, ymmärtää sitä eikä suostutella sitä ihmisten kotkotuksiin. Samalla tavalla nykyään minusta on ihanaa kulkea koiran kanssa ja seurata, mistä se kiinnostuu, mihin se menee, mitä se haluaisi. Ajatuksissani koira on vertaiseni ja sen kasvot omieni tasolla. Kun makaamme sängyllä keskipäivän levolla, siitäkin erottuu monta rytmiä. Toisin kuin muiden käsiä, minun käsiäni se ei nuole. Se tietää, että kuuntelen sormikorvin ja kämmenkorvin ja ehkä se kuuntelee kylkikorvin takaisin tai sitten kuulostelee itsessään sitä, mistä minäkin tavoitan osan.
Kummallisimmilta tuntuvat kohdat, joihin juuri edelleen ulottuu. Kuten ne, joiden kanssa asui ja nukkui muttei enää. Vaikka huone olisi pilkkopimeä ja korvissa ja nenässä aistimisen estävät tulpat, luulen, että käden toisen kyljen päälle asettaen tietäisin tarkasti, kenestä olisi kyse. Se tekee kohtaamisista joskus surumielisiä. On joku, jonka tuntee tietyllä tasolla niin hyvin, mutta joka on käynyt toisella tasolla tavoittamattoman vieraaksi. Ja silloin ymmärtää äkisti, että vierashan hän tavallaan kaiken aikaa olikin, silloinkin kun kuvitteli, että näin jatkuu ikuisuuksiin tai ainakin myöhäisvanhuuteen saakka, tämä ihminen ja minä kasvamme yhteen ja sellainen maailma vain on. Se kai on kaikista surullisinta ja samalla vapauttavinta. Se auttaa hahmottamaan, ettei läheisyys ole tavallaan edelleenkään kadonnut minnekään, vaikka joskus hymyileminen on vaikeaa ja näkee toisen ilmeessä vilahtavan epätoivoa, epäonnistumisen muistoa, joskus halveksintaakin, kun keskusteluun nousee jokin oma asia, joka häntä on ärsyttänyt jo silloin kauan ennen ja joka on riehaantunut täysin valloilleen eron myötä.
Huomaan, etten oikeastaan haluaisi asuakaan muualla, mutta haluaisin, että mieltäisin taas jonkin paikan kodiksi. Nyt kun nukun milloin missäkin, ja asunnoista on tullut Vompsun asunto ja Faunin asunto - he eivät näet vaihda kortteeria - eikä minulla ole mitään asuntoa, joka olisi pysyvä ja oma selkeästi, olen kadottanut sanan koti merkityksen ja se on alkanut liukua takaisin kohti varhaista merkitystä, johon liittyy kaikkea hämärää ja ahdistavaa ja vääriä ääniä (kuten televisio) ja nalkutusta siitä, ettei ikkunaa saisi avata yöksi. Taistelen vastaan ja koetan vakuuttua siitä, että vielä minä joko saan hyvän kodin tai alan pitää kodittomuutta luontevana, juurrun siihen. Eihän minulla aina ole muutenkaan fyysistä kotia ollut. Koko sen ajan, jonka asuimme Kissan asunnossa, esimerkiksi, tunsin kummallista vieroksuntaa asuntoa kohtaan. Koetin sisustaa sitä mukavammaksi, täyttää eläin- ja kasvielämällä ja kaikkea, mutta yhtäkaikki se oli aivan liian iso ja pimeä ja kolkko kodiksi ja eläinten ja kasvien menestyksekäs juurtuminen sinne vain korosti, miten tunkeilijaksi itseni siellä tunsin. Enhän oikeastaan tiedä sitäkään, tarvitsenko kodin. Välillä minulla on ollut koti, mutta ehkä sekin aaltoilee. Mutta haluaisin jonkin paikan, jossa voisin loikoa selälläni pulsatoiden mieltämättä sitä jonkun muun alueen valtaamiseksi.
Olemme katselleet siirtolapuutarhamökkejä nyt kun näyttää siltä, että siinä voisivat yhdistyä oikeastaan kaikki ne hajanaiset kuvanriekaleet, joita liitämme hyvään elämään. Tuoli omenapuiden alla, joukkoliikenne, kasvien amppeleilla puihin kesäksi ripustaminen, ystävät lähellä. En kyllä ymmärrä, voiko meillä olla varaa sellaiseen. Katsotaan nyt.
Tunnen itseni vähän viiripääksi, kun huomaan suuntautuvani milloin mitäkin kuvaa kohti. Mutta ehkä se ei ole huono asia. Ainakin saan hupia ja uutuudenviehätystä tarkkailessani, milloin minnekin säntäilen. Sitä kun ei osaa oikein mitenkään ennustaa.
(Fauni oli eilen yrittänyt selittää ystävilleen, mitä tarkoittaa se, etten pidä kilpailuista. Se kuulosti hassulta, ja huomautin, että taidan olla liian tarkkailija ja rentouden arvostaja voidakseni pitää kilpailuista. Kilpailuissa ei ole sillä lailla aikaa tarkkailla, kun pitäisi osallistua. Ja niin usein muidenkin suoritukset ovat tukkoisia liiasta yrittämisestä, että alkaa voida pahoin. Ei tämä taida liittyä tähän mitenkään, mutta tuli nyt mieleen.)
Taidan olla eksynyt pahastikin siitä, mistä kuvittelin kirjoittavani. Tai kuvittelinko? Ehkä en edes kuvitellut mitään erityistä.
Kuten kirjoitin, elämä sujuu. Erilaisia vaiheita seuraa toisiaan. Aluehallintoviranomaisella ei taaskaan vastata puhelintiedusteluun. Mutta ei se mitään, koiran ilo ulkona tarttuu minuun ja ajattelen pihlajanmarjojen säilömistä vodkaan.
maanantai 16. elokuuta 2010
Huutoa sormet kauas näkymättömään imeytyen
On eri asia huutaa yksin metsässä kuin huutaa salissa, jossa jumppa-alustat haisevat juuri paketista aukikäärityiltä. On lauantaiaamu, ihmiset yläpuolisissa asunnoissa ehkä juuri heräilevät. Annan sormien imeytyä kauas etuviistoon, näkymätön kiskoo niitä puoleensa ja niiden siirtymä heijastuu selkään, venyttää sitä, samalla pää nousee lattiasta ja ääni purkautuu. Ääni, joka kietoutuu lantion ympärille ja avaa sieltä säikeen kerrallaan.
Välillä en osaa kuin hämmästellä juoksevia ihmisiä. He jotenkin selviytyvät kaduille ja piinaavat itseään yksityisyydessä kilometri toisensa perään. Hämmennystä syventää se, että tiedän itsekin tehneeni niin. Siitä on kauan, sitä tapahtui ennen kuin polveni tekivät siitä lopun. En osaa enää kuvitella, miten saisin itseni järjestymään sillä lailla. Voin kotona tehdä muutaman vatsalihasliikkeen, mutta saturoidun melko nopeasti ja totean, että tässähän tämä jo oli. Mutta jos makaan salissa ja muutkin tekevät ja näen, etteivät hekään kuole siihen, jaksan toisella tavalla. On kohtia, joissa tarvitsen kannustusta. (Tietynlaista kannustusta, sellainen "pusertaa, jaksaa, jaksaa" ei tehoa lainkaan, herättää ainoastaan inhon pusertamista kohtaan. Olen pusertanut elämässäni aivan liian monet kohdat kehostani tukkoon ja liikuntavammoille. Olen päättänyt tarvitsevani lempeyttä. Sitä kieltä hermotukseni puhuu, vain lempeys saa sen rentoutumaan, päästämään irti, liikahtamaan kauniisti ja tehokkaasti. Tehokkaasti: mahdollisimman vähän ponnistaen ja silti puhtaasti.) Kannustukseksi riittää se, että muutkin näyttävät jaksavan.
Jaksan venytellä itsekseni. Siihen osaan muodostaa rutiinin. Tai siis, jaksan venytellä itsekseni, jos en käy kokopäivätyössä tai kokopäiväkoulussa. Kokopäivätekemisen jälkeen unohdan, miten järjestäydytään lattialle, miten päästetään irti jännityksestä ja avataan kehoa. Juuri kokopäivätekminen vaatisi vastapainokseen ja jaksun kehittämiseksi reipasta liikkumista ja lihashuoltoa, mutta mikäs teet, jos ei jaksa? Tiedän, etten kamppaile tämän ongelman kanssa yksin. Moni muukaan ei jaksa. Joku löysää liikkumisesta, ei vain jaksa kuin maata työn jälkeen. Joku tekee samoin kuin itse teen, löysää työstä, etsii vaikka väkipakolla maailmasta sellaisia töitä, joita on mahdollista säännöstellä sen verran, että jaksaa kiinnostua ja ymmärtää laittaa tietokoneen soittamaan venyttelyyn sopivaa musiikkia ja painuu lattiatasoon. Ja välillä ottaa kävelysauvat ja tarpoo ripeästi hiekkateitä tai uppoaa turkoosiin ja juoksee siinä silmät kiinni, pidentäen joka hengityksellä selkärankaa ainakin mielikuvituksessaan. (En aio edelleenkään ryhtyä syyllistämään itseäni siitä, etten jaksa kokopäivätyötä; sellainen ei tee minulle hyvää. Tekeeköhän kellekään? Minua hämmentää tämä yhteiskunta, meillä on niin paljon materiaalista hyvää, mutta yritämme tappaa itsemme työllä. Miksi?)
Huomaan, ettei venyttelyohjelmani ole kovinkaan tehokas. On venytyksiä, joita suoraan sanottuna välttelen. Enkä saa oikein aikaiseksi mitään dynaamista venytystä. Siksi päätän kokeilla Timeless body -menetelmää. Niinpä makaan eräs lauantaiaamu uudenhajuisella jumppamatolla ja tunnen, miten huuto purkautuu sisältäni. Tunnen paljon muutakin muissa liikkeissä ja asennoissa. Tuli leviää jalan nivelien pyörittelyssä nilkoista ja sääristä nivusiin saakka, läähätän ja hikoilen. Ristiselkää avaavassa liikkeessä tunnen, miten toinen lonkkani lonksuu jäykästi ja kivuliaasti, koska ristiselkä ei suostu joustamaan milliäkään. (Ja tietysti toinen puoli kuin kipeytyvä - puoli, jonka SI-nivelen luo ei nouse sinelmää. Ehkä jäykkä puoli repii pehmeän sidekudoksen arpea jatkuvasti auki? Vamman täytyy olla hyvin pieni, koska magneettikuvassa se ei näy. Mutta yhtäkaikkisesti sinelmä päivystää edelleen nivelraon luona magneettikuvan todistuksista piittaamatta. Se on pysynyt siinä, mitä, nelisen kuukautta.) Ajattelen siinä työstäessäni ja tunnustellessani sitä, mitä menetelmän kehittäjä Nurit Krauss on kirjoittanut kivusta ja parantumisesta.
Sekin tulee mieleen, että jos kukaan ei sanoisi, että jalkateriä pyöritetään mahdollisimman suurella liikeradalla, varpaatkin koukistuen ja ojentuen, vielä kahdesti kahdeksan kertaan ulos- ja sisäänkiertäen, lopettaisin nilkkojen lämmittelyn tähän. Ne ovat jo lämpimät, puolustautuisin itsekseni ja siirtyisin eteenpäin. Mutta nyt vain pyöritän nilkkoja ja tuli leviää ylemmäs, ylemmäs. Jopa takapuoleni lämpiää. Sama polte, joka hulmahtaa äkisti sidekudokseen sen rentoutuessa yin-joogan pitkissä venytyksissä, leviää, vaikken ole suunnannut venytystä mihinkään, pyöritellyt ja ojennellut vain jalkojani ohjeiden mukaan. Sidekudos, vai sittenkin hermotus? Vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen aktivoituu. Ei kai sen ole väliksikään. Jos jokin muu kudos ympärillä kehittää tulehduksenkaltaista tilaa, suomemmin ärsyyntyy, hermotus ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Ja toisaalta, jos hermotus ei toimi niin kuin pitäisi vaan antaa vaillinaista tai viivästynyttä signaalia, muut kudokset eivät osaa aktivoitua liikkeessä tukemaan rakenteita optimaalisella tavalla. (Tai edes siedettävällä tavalla...) Keho muodostaa niin monimutkaisen tapahtumien kentän, jossa holistiset prosessit syöksähtelevät edestakaisin, etten suhtaudu kovinkaan vakavasti epäonnistumiseeni palavan tunnun paikantamisessa tiettyyn kudostyyppiin. Riittää, että lämpiämistä tapahtuu. Tiedän sen edeltävän rentoutumista ja liikkeen helpottumista. Kivun hallintaa. (Ei, kipu ei häviä noin vain, mutta on tiloja, joissa sitä sietää suopeammin, käpristymättä sen ympärille kauhusta. Oletettavasti kroonisen kivun kanssa toimeentuleminen meditaation avulla iskee juuri tähän kohtaan: sietämiseen, käpristymisestä rauhallisesti kieltäytymiseen.) Tai ainakin kipukäyttäytymisen hallintaa...
Viimeinen kohta on se, jossa saa huutaa. Tässä vaiheessa keho tuntuu paljon pehmeämmältä, siedettävämmältä, yhteistyökykyisemmältä. Mutta silti huutamista riittää. Ja jo aiemmissakin liikkeissä keho huoahtelee, puhkuu, ähisee, pihisee, haukottelee. Se päästää irti hajuttomasta, mauttomasta ja ilmeettömästä sisäsiisteyden vaatimuksesta, joka sopii hurjan huonosti yhteen kipujen, turhautumisen, loukkaantumisen, pelon ja myöskin ylitsevuotavan riemun kanssa. (Minulla ainakin välillä vetäisee suruksi, kun olen sellaisella tuulella, että haluaisin halailla kaikkia ja ehkä maata suuressa hengittävässä kasassa heidän kanssaan, ja sitten, pirkale soikoon, istutaan jossain kokouksessa tuoleilla tai ravintolassa ja välissä on pöytä ja on pakko jähmettyä siihen paikalleen ja voi vain hymyillä, mutta sekin on pelottavaa, joskus minua on syytetty flirttailusta, kun olen vain hymyillyt keskustellessa ja ollut fokusoimattoman onnellinen ja kiinnostunut maailmasta. Huh, joskus ja joissain seurueissa ilokin tuntuu kielletyltä! Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin vetäydyn tällaisista seurueista. Sekin tuntuu tavallaan väärältä, koska kuinka he oppisivat iloa ja rakastamista, jos he eivät näe sellaista tapahtuvan... mutta toisaalta, jos se heitä jollakin tavalla uhkaa, eivät he sille kuitenkaan avaudu, ei kai se voi olla minun vastuullani viedä iloa sinne, minne sitä ei haluta.)
On ihanaa saada huutaa seurassa pelkkää ääntä, huutaa ulos ja kurkottaa tilaan ja tuntea, miten pettymykset ja väsähtäneisyys ja nuiva sisäily purkautuvat kehosta ja miten paljon sitä kaikkea onkaan taas kertynyt, vaikka saankin nykyään hieroa ihmisiä. Se oikeasti auttaa kestämään omia kipuja yllättävän paljon, että voi helpottaa jonkun toisen ohimenevämpiä kolotuksia. On ihanaa saada maata siinä ja huutaa ja tiedostaa, miten kerrostalo kohoaa kaikkialla ympärillä ja sateen hakkaama kaupunki kuivuu auringossa ja on viikonloppu ja tätä kaikkea ei tarvitse piilottaa mihinkään. Tulla havaituksi ja havaita, tehdä se seurueessa. Tietysti irti päästäminen huutamalla on metafora, mutta keho vastaa ääneen yllättävän hyvin. Yksin venytellessäni olen harvoin hiljaa. Sekin on yksi peruste musiikille: talon seinät ovat paperia, ja jos huudan ja puhisen ja valitan, joku saattaisi ahdistua, eihän hän voisi tietää, että hakeudun venytyksiin vapaaehtoisesti siellä suljetun oven takana. Musiikki peittää. Mutta musiikki auttaa myös kestämään. Se on rakenne, johon mielen turvaköysi on hyvä loksauttaa kiinni. Takareisi venyy, pian kertosäe tulee uudestaan, vielä hetken kipuun hengittämistä, sitten saa valahtaa lämpimään hiljaisuuteen, seuraavan kappaleen alkutahteihin, järjestää itsensä uudelleen venytykseen.
Yksin tekeminen tuntuu toisenlaiselta kuin seurassa tekeminen. Hengittäminen, venyttäminen, nukahtaminen, huutaminen. Tanssi musiikkiin tai ilman musiikkia, koreografiaan tai improvisoiden. Ruoan pureksiminen ja nielaiseminen.
Sekin tuntuu hullunkuriselta, kun tarkemmin pohtii, että vapaaehtoisesti pyöräilee toiselle puolen kantakaupunkia ja lukitsee pyörän tanssistudion pihaan, jotta sitten hetkeä myöhemmin voisi tuntea, ettei voi aivan vapaasti valita, jaksaako tehdä tämän toistojen sarjan loppuun saakka. Mutta voi sen ajatella myös toisin: että menee sinne hakemaan tukea. Että toiset ihmiset ja heidän hengittämisensä ja huutamisensa, heidän nilkkojensa pyöriminen on kuin käsi, joka lempeästi ohjaa oman liikkeen vaikean, huudattavan paikan ohitse tai yli. Että ei tarvitse jäädä yksin oman kehoneuvottomuutensa kanssa, oman kysyvän kipunsa vangiksi. Ei tarvitse salata eikä hävetä, voi hyväksyä ja saada apua siihen kestämiseen, joka on yksin toisinaan liian vaikeaa.
- Keskeytän kirjoittamisen hetkeksi ja näen ikkunasta ystävättären työntävän vaunuja tai rattaita mäkeä alas musta mekko päällään. Vilkuttaisin, ellei hän olisi selin ja elleivät valaisemattomat asunnot näyttäisi mustilta aukoilta kirkkaasta päivänvalosta tarkastellen.
Aivan näillä minuuteilla alkaa ilmoittautuminen sekä Kalliola-opistoon että työväenopiston liikuntatunneille. Onneksi yksin ei tarvitse jäädä, ei ainakaan kehonsa liikuttamisen kanssa.
Välillä en osaa kuin hämmästellä juoksevia ihmisiä. He jotenkin selviytyvät kaduille ja piinaavat itseään yksityisyydessä kilometri toisensa perään. Hämmennystä syventää se, että tiedän itsekin tehneeni niin. Siitä on kauan, sitä tapahtui ennen kuin polveni tekivät siitä lopun. En osaa enää kuvitella, miten saisin itseni järjestymään sillä lailla. Voin kotona tehdä muutaman vatsalihasliikkeen, mutta saturoidun melko nopeasti ja totean, että tässähän tämä jo oli. Mutta jos makaan salissa ja muutkin tekevät ja näen, etteivät hekään kuole siihen, jaksan toisella tavalla. On kohtia, joissa tarvitsen kannustusta. (Tietynlaista kannustusta, sellainen "pusertaa, jaksaa, jaksaa" ei tehoa lainkaan, herättää ainoastaan inhon pusertamista kohtaan. Olen pusertanut elämässäni aivan liian monet kohdat kehostani tukkoon ja liikuntavammoille. Olen päättänyt tarvitsevani lempeyttä. Sitä kieltä hermotukseni puhuu, vain lempeys saa sen rentoutumaan, päästämään irti, liikahtamaan kauniisti ja tehokkaasti. Tehokkaasti: mahdollisimman vähän ponnistaen ja silti puhtaasti.) Kannustukseksi riittää se, että muutkin näyttävät jaksavan.
Jaksan venytellä itsekseni. Siihen osaan muodostaa rutiinin. Tai siis, jaksan venytellä itsekseni, jos en käy kokopäivätyössä tai kokopäiväkoulussa. Kokopäivätekemisen jälkeen unohdan, miten järjestäydytään lattialle, miten päästetään irti jännityksestä ja avataan kehoa. Juuri kokopäivätekminen vaatisi vastapainokseen ja jaksun kehittämiseksi reipasta liikkumista ja lihashuoltoa, mutta mikäs teet, jos ei jaksa? Tiedän, etten kamppaile tämän ongelman kanssa yksin. Moni muukaan ei jaksa. Joku löysää liikkumisesta, ei vain jaksa kuin maata työn jälkeen. Joku tekee samoin kuin itse teen, löysää työstä, etsii vaikka väkipakolla maailmasta sellaisia töitä, joita on mahdollista säännöstellä sen verran, että jaksaa kiinnostua ja ymmärtää laittaa tietokoneen soittamaan venyttelyyn sopivaa musiikkia ja painuu lattiatasoon. Ja välillä ottaa kävelysauvat ja tarpoo ripeästi hiekkateitä tai uppoaa turkoosiin ja juoksee siinä silmät kiinni, pidentäen joka hengityksellä selkärankaa ainakin mielikuvituksessaan. (En aio edelleenkään ryhtyä syyllistämään itseäni siitä, etten jaksa kokopäivätyötä; sellainen ei tee minulle hyvää. Tekeeköhän kellekään? Minua hämmentää tämä yhteiskunta, meillä on niin paljon materiaalista hyvää, mutta yritämme tappaa itsemme työllä. Miksi?)
Huomaan, ettei venyttelyohjelmani ole kovinkaan tehokas. On venytyksiä, joita suoraan sanottuna välttelen. Enkä saa oikein aikaiseksi mitään dynaamista venytystä. Siksi päätän kokeilla Timeless body -menetelmää. Niinpä makaan eräs lauantaiaamu uudenhajuisella jumppamatolla ja tunnen, miten huuto purkautuu sisältäni. Tunnen paljon muutakin muissa liikkeissä ja asennoissa. Tuli leviää jalan nivelien pyörittelyssä nilkoista ja sääristä nivusiin saakka, läähätän ja hikoilen. Ristiselkää avaavassa liikkeessä tunnen, miten toinen lonkkani lonksuu jäykästi ja kivuliaasti, koska ristiselkä ei suostu joustamaan milliäkään. (Ja tietysti toinen puoli kuin kipeytyvä - puoli, jonka SI-nivelen luo ei nouse sinelmää. Ehkä jäykkä puoli repii pehmeän sidekudoksen arpea jatkuvasti auki? Vamman täytyy olla hyvin pieni, koska magneettikuvassa se ei näy. Mutta yhtäkaikkisesti sinelmä päivystää edelleen nivelraon luona magneettikuvan todistuksista piittaamatta. Se on pysynyt siinä, mitä, nelisen kuukautta.) Ajattelen siinä työstäessäni ja tunnustellessani sitä, mitä menetelmän kehittäjä Nurit Krauss on kirjoittanut kivusta ja parantumisesta.
Sekin tulee mieleen, että jos kukaan ei sanoisi, että jalkateriä pyöritetään mahdollisimman suurella liikeradalla, varpaatkin koukistuen ja ojentuen, vielä kahdesti kahdeksan kertaan ulos- ja sisäänkiertäen, lopettaisin nilkkojen lämmittelyn tähän. Ne ovat jo lämpimät, puolustautuisin itsekseni ja siirtyisin eteenpäin. Mutta nyt vain pyöritän nilkkoja ja tuli leviää ylemmäs, ylemmäs. Jopa takapuoleni lämpiää. Sama polte, joka hulmahtaa äkisti sidekudokseen sen rentoutuessa yin-joogan pitkissä venytyksissä, leviää, vaikken ole suunnannut venytystä mihinkään, pyöritellyt ja ojennellut vain jalkojani ohjeiden mukaan. Sidekudos, vai sittenkin hermotus? Vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen aktivoituu. Ei kai sen ole väliksikään. Jos jokin muu kudos ympärillä kehittää tulehduksenkaltaista tilaa, suomemmin ärsyyntyy, hermotus ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Ja toisaalta, jos hermotus ei toimi niin kuin pitäisi vaan antaa vaillinaista tai viivästynyttä signaalia, muut kudokset eivät osaa aktivoitua liikkeessä tukemaan rakenteita optimaalisella tavalla. (Tai edes siedettävällä tavalla...) Keho muodostaa niin monimutkaisen tapahtumien kentän, jossa holistiset prosessit syöksähtelevät edestakaisin, etten suhtaudu kovinkaan vakavasti epäonnistumiseeni palavan tunnun paikantamisessa tiettyyn kudostyyppiin. Riittää, että lämpiämistä tapahtuu. Tiedän sen edeltävän rentoutumista ja liikkeen helpottumista. Kivun hallintaa. (Ei, kipu ei häviä noin vain, mutta on tiloja, joissa sitä sietää suopeammin, käpristymättä sen ympärille kauhusta. Oletettavasti kroonisen kivun kanssa toimeentuleminen meditaation avulla iskee juuri tähän kohtaan: sietämiseen, käpristymisestä rauhallisesti kieltäytymiseen.) Tai ainakin kipukäyttäytymisen hallintaa...
Viimeinen kohta on se, jossa saa huutaa. Tässä vaiheessa keho tuntuu paljon pehmeämmältä, siedettävämmältä, yhteistyökykyisemmältä. Mutta silti huutamista riittää. Ja jo aiemmissakin liikkeissä keho huoahtelee, puhkuu, ähisee, pihisee, haukottelee. Se päästää irti hajuttomasta, mauttomasta ja ilmeettömästä sisäsiisteyden vaatimuksesta, joka sopii hurjan huonosti yhteen kipujen, turhautumisen, loukkaantumisen, pelon ja myöskin ylitsevuotavan riemun kanssa. (Minulla ainakin välillä vetäisee suruksi, kun olen sellaisella tuulella, että haluaisin halailla kaikkia ja ehkä maata suuressa hengittävässä kasassa heidän kanssaan, ja sitten, pirkale soikoon, istutaan jossain kokouksessa tuoleilla tai ravintolassa ja välissä on pöytä ja on pakko jähmettyä siihen paikalleen ja voi vain hymyillä, mutta sekin on pelottavaa, joskus minua on syytetty flirttailusta, kun olen vain hymyillyt keskustellessa ja ollut fokusoimattoman onnellinen ja kiinnostunut maailmasta. Huh, joskus ja joissain seurueissa ilokin tuntuu kielletyltä! Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin vetäydyn tällaisista seurueista. Sekin tuntuu tavallaan väärältä, koska kuinka he oppisivat iloa ja rakastamista, jos he eivät näe sellaista tapahtuvan... mutta toisaalta, jos se heitä jollakin tavalla uhkaa, eivät he sille kuitenkaan avaudu, ei kai se voi olla minun vastuullani viedä iloa sinne, minne sitä ei haluta.)
On ihanaa saada huutaa seurassa pelkkää ääntä, huutaa ulos ja kurkottaa tilaan ja tuntea, miten pettymykset ja väsähtäneisyys ja nuiva sisäily purkautuvat kehosta ja miten paljon sitä kaikkea onkaan taas kertynyt, vaikka saankin nykyään hieroa ihmisiä. Se oikeasti auttaa kestämään omia kipuja yllättävän paljon, että voi helpottaa jonkun toisen ohimenevämpiä kolotuksia. On ihanaa saada maata siinä ja huutaa ja tiedostaa, miten kerrostalo kohoaa kaikkialla ympärillä ja sateen hakkaama kaupunki kuivuu auringossa ja on viikonloppu ja tätä kaikkea ei tarvitse piilottaa mihinkään. Tulla havaituksi ja havaita, tehdä se seurueessa. Tietysti irti päästäminen huutamalla on metafora, mutta keho vastaa ääneen yllättävän hyvin. Yksin venytellessäni olen harvoin hiljaa. Sekin on yksi peruste musiikille: talon seinät ovat paperia, ja jos huudan ja puhisen ja valitan, joku saattaisi ahdistua, eihän hän voisi tietää, että hakeudun venytyksiin vapaaehtoisesti siellä suljetun oven takana. Musiikki peittää. Mutta musiikki auttaa myös kestämään. Se on rakenne, johon mielen turvaköysi on hyvä loksauttaa kiinni. Takareisi venyy, pian kertosäe tulee uudestaan, vielä hetken kipuun hengittämistä, sitten saa valahtaa lämpimään hiljaisuuteen, seuraavan kappaleen alkutahteihin, järjestää itsensä uudelleen venytykseen.
Yksin tekeminen tuntuu toisenlaiselta kuin seurassa tekeminen. Hengittäminen, venyttäminen, nukahtaminen, huutaminen. Tanssi musiikkiin tai ilman musiikkia, koreografiaan tai improvisoiden. Ruoan pureksiminen ja nielaiseminen.
Sekin tuntuu hullunkuriselta, kun tarkemmin pohtii, että vapaaehtoisesti pyöräilee toiselle puolen kantakaupunkia ja lukitsee pyörän tanssistudion pihaan, jotta sitten hetkeä myöhemmin voisi tuntea, ettei voi aivan vapaasti valita, jaksaako tehdä tämän toistojen sarjan loppuun saakka. Mutta voi sen ajatella myös toisin: että menee sinne hakemaan tukea. Että toiset ihmiset ja heidän hengittämisensä ja huutamisensa, heidän nilkkojensa pyöriminen on kuin käsi, joka lempeästi ohjaa oman liikkeen vaikean, huudattavan paikan ohitse tai yli. Että ei tarvitse jäädä yksin oman kehoneuvottomuutensa kanssa, oman kysyvän kipunsa vangiksi. Ei tarvitse salata eikä hävetä, voi hyväksyä ja saada apua siihen kestämiseen, joka on yksin toisinaan liian vaikeaa.
- Keskeytän kirjoittamisen hetkeksi ja näen ikkunasta ystävättären työntävän vaunuja tai rattaita mäkeä alas musta mekko päällään. Vilkuttaisin, ellei hän olisi selin ja elleivät valaisemattomat asunnot näyttäisi mustilta aukoilta kirkkaasta päivänvalosta tarkastellen.
Aivan näillä minuuteilla alkaa ilmoittautuminen sekä Kalliola-opistoon että työväenopiston liikuntatunneille. Onneksi yksin ei tarvitse jäädä, ei ainakaan kehonsa liikuttamisen kanssa.
perjantai 13. elokuuta 2010
Kiteytymistä
Kummallinen tyhjyys helpottaa. Päivistä erottuu taas muotoja: keltaiset bikinit, gazpachon soseuttaminen, hengittäminen lattialla banaaniasennossa, Niaa pitkästä aikaa. Äkkiä läsnä on iloja ja suruja, mutta niiden on näemmä tultava hengästymisen ja kehon irrottelun kautta, ja itkun kautta. Itken puistossa vähän sen jälkeen kun olen juuri miettinyt julkisesti itkemistä ja kulttuuria, jossa sellaista ei hyväksytä. Itken semmoisia tavallisia asioita - riittämättömyyttä, väärinymmärrystä, omaa ulkopuolisuuden ja epänormaaliuden tunnetta, mutta oikeastaan se tekee aika hyvää, koska asiat loksahtavat kohdalleen, ne on loksautettava, kun en meinaa onnistua lakata itkemästä. (Itken käytännössä Kansallisteatterin kulmillta kotiin saakka hidasta kävelytahtia.)
Ei se mitään, etten riitä kenellekään, koska ei kukaan muukaan riitä kellekään toiselle, ei tässä mielessä. Ei ole ihmistä, joka voisi tyydyttää kaikki toisen toiveet ja haaveet ja vaateet ja intressit. Eikä sekään mitään, että intressiristiriidat saattavat jähmettää kehot, jotka voisivat kävellä mukavasti rinnakkain, pitää kädestä ja sen sellaista. Jotenkin tuntuu vain karmealta kokea itsensä niin epänormaaliksi ja vanhaksi ja itsepäiseksi, ja kaikki lähinnä sen takia, että oma seksuaalinen rytmi ja kokemus on niin erilainen kuin toisen, niin vaikeastiymmärrettävä.
Mutta itkeminen tekee hyvää, kuten sanoin, koska äkkiä siinä kävellessä tajuan jotakin hyvin olennaista - sen, miten erilaista ihmisten seksuaalisuus oikeastaan on jo ihan kudostyypin tasolta lähtien. Olen nyt hieronut kehojen salonkikelpoisia osia puolisen vuotta, enkä ole kohdannut kahta likimainkaan samanlaista lihaksistoa, luustoa, hermotusta, käyttötottumuksien kuviota tai reagointitapaa. Tietysti muistuttavuutta on sen verran, että voin puhua esimerkiksi lavasta ja sinä ymmärrät, mistä puhun, ainakin siinä mielessä, että osaat palpoida toisen lapaluun reunat, jos pyydän (ja jos sinua huvittaa täyttää pyyntö). Mikä ihme saa ajattelemaan, että ne kehon osat, joiden toimintaa olen todistanut ja todistan paljon harvemman kohdalla, noudattaisivat sen enempää jotakin normia?
Jostain syystä on helppoa muistaa, että toisen ihmisen psyyke on tuntematon manner. Sen kasvustot, eläimistö ja sääilmiöt yllättävät kerta toisensa jälkeen. On edettävä pimeässä ja haparoiden. On hieman vaikeampaa muistaa, että oma psyyke niin ikään yllättää kerta toisensa jälkeen ja että omista voimavaroista on oikeastaan aika hatara käsitys, vaikka kuinka tuijottelisi sisäänpäin hisseissä ja venyttelytunneilla. (Kukapa meistä tulevan näkisi, ja jos tuleva muokkaa mennyttä tai sen muistoa, mikä on oikeastaan se, mikä menneestä on jäljellä, tämän kehon käytäntöjen kanssa... ) Samalla tavalla on helppoa muistaa, että kumppanien kehot ovat tuntemattomia, ja ettei niihin tunnu pätevän mikään, minkä on jonkun toisen kanssa oppinut. Toisella nautinnollinen tuntuukin toisesta tuskalta, tai ei yksinkertaisesti miltään. Tapa koskettaa ja kuunnella on opittava jokaisen kohdalla uudelleen. Käsi niin tai näin päin, puristus tai mahdollisimman keveä ote, kohdat jotka on parasta jättää säikäyttämättä kosketuksella ja niin edelleen. Mutta miten vaikeaa on muistaa, että oma keho, niin, sillekään ei ole normia. Ei ole mitään vaatimusten listaa, joka pitäisi täyttää tuosta noin vain. Jokin asia sattuu; sattukoon. Jokin kutittaa; olkoon niin. Asiat voivat muuttuakin. Mutta eivät väkisin.
Oikeastaan vasta siinä jotenkin kiteytän kunnolla hämmennykseni kaikesta siitä, mitä olen kummastellut lukemassani ja kuulemassani seksuaalisessa naispuheessa tai miksi sitä nyt sitten pitäisi sanoakaan. Kuten että naiset haluaisivat miehiä, joilla on suuret penikset. Se on saanut minut miettimään lähinnä, onko minussa ehkä jokin elimellinen vika, tai olenko ymmärtänyt joitakin asioita väärin, enkö ehkä ole teknisesti tarpeeksi hioutunut tai jotakin. Minua on usein sattunut, mutta toisaalta gynekologin mielestä olen hyvässä kunnossa. Eikä sattuminen ole liittynyt nautinnon puuttumiseen eikä psyykkisiin ristiriitoihin, ei, enemmän se on liittynyt elimellisiin mittoihin. Asia on rasittanut kahta pitkää suhdettani sekä muutamaa lyhyempää juttua kohtuuttoman paljon, luultavasti paljonkin sen takia, että olen tuntenut syyllisyyttä kokemastani kivusta ja tyrmistynyt toisen loukkaannuttua siitä ja samastettua sen siihen, etten haluaisi. (Seksuaalisuus on loputtomien loukkaantumismahdollisuuksien aluetta. Ei ihme, että aina jonkin suhteen loputtua olen vannottanut itseäni olemaan sotkeutumatta enää moiseen loanheittoon... siinä kuitenkaan onnistumatta.) Lopulta, aivan viime aikoina, olen viimein älynnyt erilaisten kudostyyppien käsittelemisen myötä, että jos lihakseni ovat kaikkialta muualtakin venytysarat, vahvasti sidekudoksiset ja tiukat, miksei sama pätisi myös intiimilihaksiin? Eihän minussa ole muuallakaan erityisen löysiä, elastisia ja helposti peräänantavia lihaksia. Ei, vaikka venyttelen päivittäin nuo salonkikelpoisemmat lihakset, joiden kiristyksen näkee osaava silmä jo kävelytyylistä tai suoliluu-säärisiteen varjosta reiden ulkosyrjällä niinä päivänä, kun keksii pukeutua lyhyisiin shortseihin.
Kuinka huvittavaa ja traagista samaan aikaan. Eikö kolmekymmentäviisivuotiaana pitäisi olla toisensuuntaisia murheita... mutta samalla tavalla saan näemmä murehtia hautaan saakka siitä, ettei minulle nyt kertakaikkisesti voi tulla leveää, terveellistä pyllyä. Sellaista ei tunnu vain kasvavan, sillä jos lihon, lihon käsivarsiin, kaulaan ja rintakehään. Ei kellään sukulaisellanikaan kyllä ole leveää pyllyä. Samanlaisia tasapaksuja pötköjä kaikki tyynni. Minkäs teet. Mutta aikanaan meni monta vuotta ennen kuin tajusin, että takapuoleni outo ulkonäkö ei johdukaan takaliston liiallisesta leveydestä vaan suhteellista solakkuudesta (joka ei valitettavasti luonnehdi vyötäröäni lainkaan). Eihän mistään puhuta liian kapeista lantioista! (Tai nyt nettiaikana varmaan puhutaankin, ainakin tässä, vaikka minusta kyllä lantioni on ihan sopiva nyt kun olen tajunnut asian ja sen, miksi siinä farkut eivät näytä samalta kuin useissa toisissa lantioissa.) Näyttää siltä, että olen pöljehtinyt vagina-asian kanssa aivan samaan malliin, paljon kauemmin vain (ehkä koska aihe on häveliäämpi eikä yksikään kumppaneista ole koskaan avannut tietämättömyyden verhoani vaan minun on ihan itse pitänyt repiä se ralasiksi - takapuoliasia selvisi, kun ensimmäinen vakava poikaystävä ja avokki ilmaisi pelkäävänsä, että alkaa pian himoita pikkupoikien perseitä ehdollistuttuaan takamukseeni). Yksi lähteistä, joka sai minut vähän hajulle asiasta, oli jokin kuukuppisivu (en valitettavasti enää muista, mikä, joten en voi linkata), jossa esitettiin, että kuukupin koon valintaa ei kannata tehdä mekaanisesti synnytys ja ikä -tietojen mukaisesti vaan tutkimalla, kuinka alhaalla oma kohdunsuu sijaitsee. (Ja minä olin vain ihmetellyt, että miten kuukuppien antennit nyt muka voivat mahtua kenenkään sisään... ilmeisesti ne voivat. Meitä on niin monenlaisia! Myös naisia on monenlaisia, ei vain miehiä...)
(Tuntuu vähän pöljältä kirjoittaa tällaisesta asiasta, ja omasta käsittämättömästä itsepäisyydestä, tietämättömyydestä jne. sen tiimoilla. Mutta - jos en muista, miten itsepäinen, tietämätön, hädissäni ja siksi surullinen välillä olen jonkin asian kohdalla, miten voisin säilyttää toivon sen suhteen, että ratkaisen muitakin ongelmia vielä?)
Siinä itkien kotiin laputtaessa sanouduin kertakaikkisesti irti syyllisyydentunteesta, joka liittyy omaan kipukokemukseen. Sitten lakkasin itkemästä.
Ja tulin ajatelleeksi, miten paljon järkevämpää olisikaan sellainen seksuaalivalistus, jossa toisteltaisiin tautien nimien sijaan myös sitä, ettei se aina niin helppoa ole. Tai ei edes useimmiten, ei suhteiden venyessä vuosien mittaisiksi. Tai että ei ole mitään standardia, joka pitäisi pystyä täyttämään.
Tai että kukaan ei syvässä mielessä riitä täyttämään kenenkään toisen tarpeita. Ja että kun hyväksyy, ettei riitä, on helpompi hengittää, kulkea yhdessä, järjestää käytännön asioita. Puhua siitä, mikä pelottaa. (Eihän useinkaan toisen toiveissa ole hulluja asioita pelkäävä kumppani, mutta kai me kaikki pelkäämme ihan hulluja juttuja ja koetamme sitten piilottaa noita pelkoja, mihin kuluu valtavasti voimavaroja...) Siitä, mitä oikeastaan haluaisi ja kaipaisi.
Aika usein se on jotakin ihan muuta kuin riittäminen.
Ei se mitään, etten riitä kenellekään, koska ei kukaan muukaan riitä kellekään toiselle, ei tässä mielessä. Ei ole ihmistä, joka voisi tyydyttää kaikki toisen toiveet ja haaveet ja vaateet ja intressit. Eikä sekään mitään, että intressiristiriidat saattavat jähmettää kehot, jotka voisivat kävellä mukavasti rinnakkain, pitää kädestä ja sen sellaista. Jotenkin tuntuu vain karmealta kokea itsensä niin epänormaaliksi ja vanhaksi ja itsepäiseksi, ja kaikki lähinnä sen takia, että oma seksuaalinen rytmi ja kokemus on niin erilainen kuin toisen, niin vaikeastiymmärrettävä.
Mutta itkeminen tekee hyvää, kuten sanoin, koska äkkiä siinä kävellessä tajuan jotakin hyvin olennaista - sen, miten erilaista ihmisten seksuaalisuus oikeastaan on jo ihan kudostyypin tasolta lähtien. Olen nyt hieronut kehojen salonkikelpoisia osia puolisen vuotta, enkä ole kohdannut kahta likimainkaan samanlaista lihaksistoa, luustoa, hermotusta, käyttötottumuksien kuviota tai reagointitapaa. Tietysti muistuttavuutta on sen verran, että voin puhua esimerkiksi lavasta ja sinä ymmärrät, mistä puhun, ainakin siinä mielessä, että osaat palpoida toisen lapaluun reunat, jos pyydän (ja jos sinua huvittaa täyttää pyyntö). Mikä ihme saa ajattelemaan, että ne kehon osat, joiden toimintaa olen todistanut ja todistan paljon harvemman kohdalla, noudattaisivat sen enempää jotakin normia?
Jostain syystä on helppoa muistaa, että toisen ihmisen psyyke on tuntematon manner. Sen kasvustot, eläimistö ja sääilmiöt yllättävät kerta toisensa jälkeen. On edettävä pimeässä ja haparoiden. On hieman vaikeampaa muistaa, että oma psyyke niin ikään yllättää kerta toisensa jälkeen ja että omista voimavaroista on oikeastaan aika hatara käsitys, vaikka kuinka tuijottelisi sisäänpäin hisseissä ja venyttelytunneilla. (Kukapa meistä tulevan näkisi, ja jos tuleva muokkaa mennyttä tai sen muistoa, mikä on oikeastaan se, mikä menneestä on jäljellä, tämän kehon käytäntöjen kanssa... ) Samalla tavalla on helppoa muistaa, että kumppanien kehot ovat tuntemattomia, ja ettei niihin tunnu pätevän mikään, minkä on jonkun toisen kanssa oppinut. Toisella nautinnollinen tuntuukin toisesta tuskalta, tai ei yksinkertaisesti miltään. Tapa koskettaa ja kuunnella on opittava jokaisen kohdalla uudelleen. Käsi niin tai näin päin, puristus tai mahdollisimman keveä ote, kohdat jotka on parasta jättää säikäyttämättä kosketuksella ja niin edelleen. Mutta miten vaikeaa on muistaa, että oma keho, niin, sillekään ei ole normia. Ei ole mitään vaatimusten listaa, joka pitäisi täyttää tuosta noin vain. Jokin asia sattuu; sattukoon. Jokin kutittaa; olkoon niin. Asiat voivat muuttuakin. Mutta eivät väkisin.
Oikeastaan vasta siinä jotenkin kiteytän kunnolla hämmennykseni kaikesta siitä, mitä olen kummastellut lukemassani ja kuulemassani seksuaalisessa naispuheessa tai miksi sitä nyt sitten pitäisi sanoakaan. Kuten että naiset haluaisivat miehiä, joilla on suuret penikset. Se on saanut minut miettimään lähinnä, onko minussa ehkä jokin elimellinen vika, tai olenko ymmärtänyt joitakin asioita väärin, enkö ehkä ole teknisesti tarpeeksi hioutunut tai jotakin. Minua on usein sattunut, mutta toisaalta gynekologin mielestä olen hyvässä kunnossa. Eikä sattuminen ole liittynyt nautinnon puuttumiseen eikä psyykkisiin ristiriitoihin, ei, enemmän se on liittynyt elimellisiin mittoihin. Asia on rasittanut kahta pitkää suhdettani sekä muutamaa lyhyempää juttua kohtuuttoman paljon, luultavasti paljonkin sen takia, että olen tuntenut syyllisyyttä kokemastani kivusta ja tyrmistynyt toisen loukkaannuttua siitä ja samastettua sen siihen, etten haluaisi. (Seksuaalisuus on loputtomien loukkaantumismahdollisuuksien aluetta. Ei ihme, että aina jonkin suhteen loputtua olen vannottanut itseäni olemaan sotkeutumatta enää moiseen loanheittoon... siinä kuitenkaan onnistumatta.) Lopulta, aivan viime aikoina, olen viimein älynnyt erilaisten kudostyyppien käsittelemisen myötä, että jos lihakseni ovat kaikkialta muualtakin venytysarat, vahvasti sidekudoksiset ja tiukat, miksei sama pätisi myös intiimilihaksiin? Eihän minussa ole muuallakaan erityisen löysiä, elastisia ja helposti peräänantavia lihaksia. Ei, vaikka venyttelen päivittäin nuo salonkikelpoisemmat lihakset, joiden kiristyksen näkee osaava silmä jo kävelytyylistä tai suoliluu-säärisiteen varjosta reiden ulkosyrjällä niinä päivänä, kun keksii pukeutua lyhyisiin shortseihin.
Kuinka huvittavaa ja traagista samaan aikaan. Eikö kolmekymmentäviisivuotiaana pitäisi olla toisensuuntaisia murheita... mutta samalla tavalla saan näemmä murehtia hautaan saakka siitä, ettei minulle nyt kertakaikkisesti voi tulla leveää, terveellistä pyllyä. Sellaista ei tunnu vain kasvavan, sillä jos lihon, lihon käsivarsiin, kaulaan ja rintakehään. Ei kellään sukulaisellanikaan kyllä ole leveää pyllyä. Samanlaisia tasapaksuja pötköjä kaikki tyynni. Minkäs teet. Mutta aikanaan meni monta vuotta ennen kuin tajusin, että takapuoleni outo ulkonäkö ei johdukaan takaliston liiallisesta leveydestä vaan suhteellista solakkuudesta (joka ei valitettavasti luonnehdi vyötäröäni lainkaan). Eihän mistään puhuta liian kapeista lantioista! (Tai nyt nettiaikana varmaan puhutaankin, ainakin tässä, vaikka minusta kyllä lantioni on ihan sopiva nyt kun olen tajunnut asian ja sen, miksi siinä farkut eivät näytä samalta kuin useissa toisissa lantioissa.) Näyttää siltä, että olen pöljehtinyt vagina-asian kanssa aivan samaan malliin, paljon kauemmin vain (ehkä koska aihe on häveliäämpi eikä yksikään kumppaneista ole koskaan avannut tietämättömyyden verhoani vaan minun on ihan itse pitänyt repiä se ralasiksi - takapuoliasia selvisi, kun ensimmäinen vakava poikaystävä ja avokki ilmaisi pelkäävänsä, että alkaa pian himoita pikkupoikien perseitä ehdollistuttuaan takamukseeni). Yksi lähteistä, joka sai minut vähän hajulle asiasta, oli jokin kuukuppisivu (en valitettavasti enää muista, mikä, joten en voi linkata), jossa esitettiin, että kuukupin koon valintaa ei kannata tehdä mekaanisesti synnytys ja ikä -tietojen mukaisesti vaan tutkimalla, kuinka alhaalla oma kohdunsuu sijaitsee. (Ja minä olin vain ihmetellyt, että miten kuukuppien antennit nyt muka voivat mahtua kenenkään sisään... ilmeisesti ne voivat. Meitä on niin monenlaisia! Myös naisia on monenlaisia, ei vain miehiä...)
(Tuntuu vähän pöljältä kirjoittaa tällaisesta asiasta, ja omasta käsittämättömästä itsepäisyydestä, tietämättömyydestä jne. sen tiimoilla. Mutta - jos en muista, miten itsepäinen, tietämätön, hädissäni ja siksi surullinen välillä olen jonkin asian kohdalla, miten voisin säilyttää toivon sen suhteen, että ratkaisen muitakin ongelmia vielä?)
Siinä itkien kotiin laputtaessa sanouduin kertakaikkisesti irti syyllisyydentunteesta, joka liittyy omaan kipukokemukseen. Sitten lakkasin itkemästä.
Ja tulin ajatelleeksi, miten paljon järkevämpää olisikaan sellainen seksuaalivalistus, jossa toisteltaisiin tautien nimien sijaan myös sitä, ettei se aina niin helppoa ole. Tai ei edes useimmiten, ei suhteiden venyessä vuosien mittaisiksi. Tai että ei ole mitään standardia, joka pitäisi pystyä täyttämään.
Tai että kukaan ei syvässä mielessä riitä täyttämään kenenkään toisen tarpeita. Ja että kun hyväksyy, ettei riitä, on helpompi hengittää, kulkea yhdessä, järjestää käytännön asioita. Puhua siitä, mikä pelottaa. (Eihän useinkaan toisen toiveissa ole hulluja asioita pelkäävä kumppani, mutta kai me kaikki pelkäämme ihan hulluja juttuja ja koetamme sitten piilottaa noita pelkoja, mihin kuluu valtavasti voimavaroja...) Siitä, mitä oikeastaan haluaisi ja kaipaisi.
Aika usein se on jotakin ihan muuta kuin riittäminen.
tiistai 10. elokuuta 2010
Viileä sydän
Lueskelen Thaimaasta kertovaa kirjaa. Koetan päättää, lähdenkö ensi jouluna hakemaan hierontaan lisää vaikutteita Thaimaasta vai Intiasta päin. Jompi kumpi, mutta kumpi? Ei auta kuin perehtyä asiaan.
Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:
"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)
Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.
Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.
Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).
Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.
Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.
Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:
Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)
Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:
Jos purskahdat nauruun keiton kaatuessa päällesi, thaimaalaiset arvostavat sinua ja sanovat tällä länsimaalaisella olevan viileän sydämen (jai jen). Ilmaus tarkoittaa, ettei ihminen koskaan menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy aina rauhallisena, tapahtuipa mitä tahansa. ... Raivostuessaan ihminen menettää kasvonsa, mikä on Thaimaassa vakava asia.Kuinka tuttua! Tunnistan hyvin tuon levottomuuden, eikä se minulle pulpahda esiin vain toisen kiukustuessa tilanteessa, vaan jopa silloin, kun joku puhuu "kiukun purkamisesta". Pari päivää sitten kävin tällaisen keskustelun. Tapasin ensimmäistä kertaa erään ihmisen, ja meille tuli ihan sattumalta puheeksi asiakaspalvelutöiden ehkä haastavin puoli: toisten itseen suuntaamien kiukunpurkausten tyylikäs vastaanottaminen. Tavallaan kiukustuminen tuntuu paljon oikeutetummalta ja helpommin vastaan otettavalta, jos on oikeasti töppäillyt työssään, mutta aika usein asiakaspalvelutöissä ei ole näin. Joku toisaalla on räätälöinyt säännöt ja itse ei voi kuin toimia ohjeiden mukaan, kenties jälkeenpäin antaa ylöspäin palautetta, että näihin asioihin on oltu tyytymättömiä, tai kehottaa kiukkuista asiakasta jättämään kirjallista palautetta. (Suosin jälkimmäistä, koska voihan olla, että saan usein sekavasta purkauksesta jotenkin väärän käsityksen siitä, mikä tarkalleen asiakasta pännii.) Puhuimme juuri näistä hankalista tilanteista, joissa ei voi itse kuin pahoitella sitä, ettei systeemi nyt tue lainkaan tämän asiakkaan tarpeita ja ettei tilanteelle ole siinä kohdin oikeastaan paljon mitään tehtävissä.
Buddhalaisuus puhuu rauhallisuuden ja sopusoinnun puolesta, mutta asenteeseen on myös vanhempi, pelottavampi selitys: kiukku ärsyttää henkiä ja saa ne levittämään epäsopua ja huonoa onnea, ei pelkästään kiukustuvalle vaan myös muille lähellä oleville. Niinpä kaikille on tärkeää, ettei kukaan menetä malttiaan ja samalla kasvojaan.
"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)
Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.
Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.
Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).
Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.
Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.
Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:
Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!Jotenkin karmivaa, ainakin silloin jos itkettää, vaikka muut kuinka hymyilisivät ja konfliktit pysyisivät koloissaan. (Ei niin usein käy, mutta joskus harvoin kyllä. Vaikka ihmeellisen pitkälle kasvojen naamioiminen iloisiksi kantaa. Ehkä se pettää vain masentuessa tai tilapäisessä kriisissä, kuten juuri erottua tai kun jalka on murtunut?) Huomaan, miten yhä voimakkaammin ajattelen, että sosiaalisten sääntöjen muotoilussa pitäisi huomioida heikoin mahdollinen tilanne ja mieliala, jotta sääntöjä voisi kutsua inhimillisiksi. Miten vaikeaa.
Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'
Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Otsatukka
Yhtenä aamuna, matkapakkausaamuna, herään varhain ja oivallan, että on aika ryhtyä toimiin. Otan keittiövälineiden kuivaustelineestä sukkapuikon (mitähän sekin siinä tekee?) ja jaan hiukset kahteen osioon. Sitten nostelen etuosiota kokeilevasti otsan päälle ja totean ajan koittaneen. Mutta jokin kummallinen minussa hakee vahvistusta ja tukea, joten herätän toisen ja kysyn, näyttäisikö tämmöinen otsatukka hauskalta vai tylsältä. Vastaus on epämääräistä, mutta valtapuolin myönteistä aamuyninää. Siispä keittiösakset käteen (ne samat, jotka tuhrin pikaliimalla mutta joista onneksi pikaliimatuubi suostui vääntymään irti) ja roks roks roks.
Kas niin, näytän jälleen virtahevolta ensimmäistä kertaa sitten sen kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Mutta silloin näytin mielestäni virtahevonlapselta, ja nyt muistutan omasta mielestäni enemmän niitä viisikymppisiä naisia, joiden elämäntapaan minun on aina ollut helppoa samastua. Tiedäthän, otsatukalliset tädit, jotka kävelevät koiran kanssa eivätkä perheile. Joilla on farkut ja silmänkulmissa naururypyt ja jotka eivät hössötä eivätkä erityisemmin suorita tai miellytäkään. Asuvat pienesti, renttuilevat kevyesti. (Tällaisia ihailtavia tapauksia olen tuntenut useampiakin, ja heihin on vain niin paljon helpompi samastua kuin äitinaisiin, uranaisiin, runonaisiin, kissanaisiin, korsettinaisiin, hellemekkonaisiin ja niin edelleen.) Hippomaisille kasvonpiirteille ei kai voi oikein mitään, mutta kieltämättä näytän nyt jotenkin kevytmielisemmältä ja vähemmän vakavalta ja se miellyttää minua, koska jos tarkkoja ollaan, en koskaan alkanut näyttää eteeriseltä enkä kohtalokkaalta ilman otsatukkaakaan. Ei minusta oikein saa kalvakkaa ja etupäässä henkistä neitoa, tai ehkä saisi, jos hyödyntäisi plastiikkakirurgiaa ja lobotomiaa, mutta muuten ei. Pakko myöntää.
Yhtäkaikkisesti kokemusmaailma muuttuu uskomattoman paljon otsatukan myötä. En tarkoita vain niitä hetkiä, jolloin kuvajaiseni vilahtaa näköpiiriin jonkin huolettomasti avoimeksi pönkätyn oven lasista tai peilin petollisesta pinnasta, vaan kaikkia hetkiä. Otsatukka näkyy kaiken aikaa ja otsa pysyy ihanan lämpöisenä, kun veto ei pääse siihen. Tunnen sen. Ja koska tunnen sen, ja se tuntemus on vieras, luulen melkein sonnustautuneeni peruukkiin. Ja sinähän tiedät, mitä se tarkoittaa. Näiden täytyy olla jonkinmoiset naamiaiset! Roolihahmoni on tällainen ja tällainen!
Otsatukan myötä on helppoa hyväksyä, että pohjimmiltaan sitä kenties on koiratar, joka vaeltaa kallioilla melko piittaamattomana. Tai pohjimmiltaan ja pohjimmiltaan, mutta ainakin koko ajan jollakin tavalla, silloinkin, kun sitä vastaan koettaa taistella. Hei-hei, taistelut. Päästän koirattaren häkistä ja se ulvahtelee innostuksesta.
Ehdin riemuita viisikymppisyydestäni vain hetken. Matkalla käymme nimittäin Systembolagetissa, ja minulta kysytään paperit. En ensin ymmärrä, mitä tiedustellaan, koska myyjä korostaa riikinruotsalaisittain, ja sitä paitsi, olenhan jo viidenkymmenen ulkomuodoltani ja tyyliltäni, otsatukka ja terveyssandaalit ja väljä virkattukauluksinen kukkatunika. Kysyn englanniksi tarkennusta, ja tajuan, että papereitahan tässä. Myyjä punastuu nähdessään syntymävuoteni.
Laivalle kävellessä tuntuu kuin joku olisi tökkäissyt kylkeen ihan vain muistutukseksi siitä, että se, miten itsensä hahmottaa, ei ole mikään absoluuttinen totuus eikä kai kenenkään hallittavissa tai edes etäisesti säädeltävissä. Kas tässä minäkin koen tehneeni valtavan jättiharppauksen kohti myöhäiskeski-ikää ja toiset tulkitsevat sen teiniytymiseksi. Jos tässä vaiheessa huumori ja ymmärrys pettäisi, kylvettäisiin taas jonkin tulkintasodan siemenet. Mutta tämä vain vähän huvittaa, koska se muistuttaa niin monia keskusteluja aiemmin, niin monista keskusteluista aiemmin, kun tiettyä ratkaisua, ominaisuutta tai luontumusta on itse pitänyt merkkinä tietystä asiasta ja toinen täsmälleen tuon asian vastakohdasta.
Tarkoitti se mitä hyvänsä, leikkasin eräänä aamuna otsatukan puhtaan intuitiivisesti. En miettinytkään sitä kuin seitsemän tai kahdeksan vuotta. Ja matkan aamuna ratkaisu viimein avautui täysin problematisoimattomana. Tahto tulla koirattareksi julkinäöltäänkin.
Nyt minun on taas kysyttävä, olisiko tämä haircuttia. Osaisinko sen jo nyt, kun leikkasin otsatukan?
Kas niin, näytän jälleen virtahevolta ensimmäistä kertaa sitten sen kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Mutta silloin näytin mielestäni virtahevonlapselta, ja nyt muistutan omasta mielestäni enemmän niitä viisikymppisiä naisia, joiden elämäntapaan minun on aina ollut helppoa samastua. Tiedäthän, otsatukalliset tädit, jotka kävelevät koiran kanssa eivätkä perheile. Joilla on farkut ja silmänkulmissa naururypyt ja jotka eivät hössötä eivätkä erityisemmin suorita tai miellytäkään. Asuvat pienesti, renttuilevat kevyesti. (Tällaisia ihailtavia tapauksia olen tuntenut useampiakin, ja heihin on vain niin paljon helpompi samastua kuin äitinaisiin, uranaisiin, runonaisiin, kissanaisiin, korsettinaisiin, hellemekkonaisiin ja niin edelleen.) Hippomaisille kasvonpiirteille ei kai voi oikein mitään, mutta kieltämättä näytän nyt jotenkin kevytmielisemmältä ja vähemmän vakavalta ja se miellyttää minua, koska jos tarkkoja ollaan, en koskaan alkanut näyttää eteeriseltä enkä kohtalokkaalta ilman otsatukkaakaan. Ei minusta oikein saa kalvakkaa ja etupäässä henkistä neitoa, tai ehkä saisi, jos hyödyntäisi plastiikkakirurgiaa ja lobotomiaa, mutta muuten ei. Pakko myöntää.
Yhtäkaikkisesti kokemusmaailma muuttuu uskomattoman paljon otsatukan myötä. En tarkoita vain niitä hetkiä, jolloin kuvajaiseni vilahtaa näköpiiriin jonkin huolettomasti avoimeksi pönkätyn oven lasista tai peilin petollisesta pinnasta, vaan kaikkia hetkiä. Otsatukka näkyy kaiken aikaa ja otsa pysyy ihanan lämpöisenä, kun veto ei pääse siihen. Tunnen sen. Ja koska tunnen sen, ja se tuntemus on vieras, luulen melkein sonnustautuneeni peruukkiin. Ja sinähän tiedät, mitä se tarkoittaa. Näiden täytyy olla jonkinmoiset naamiaiset! Roolihahmoni on tällainen ja tällainen!
Otsatukan myötä on helppoa hyväksyä, että pohjimmiltaan sitä kenties on koiratar, joka vaeltaa kallioilla melko piittaamattomana. Tai pohjimmiltaan ja pohjimmiltaan, mutta ainakin koko ajan jollakin tavalla, silloinkin, kun sitä vastaan koettaa taistella. Hei-hei, taistelut. Päästän koirattaren häkistä ja se ulvahtelee innostuksesta.
Ehdin riemuita viisikymppisyydestäni vain hetken. Matkalla käymme nimittäin Systembolagetissa, ja minulta kysytään paperit. En ensin ymmärrä, mitä tiedustellaan, koska myyjä korostaa riikinruotsalaisittain, ja sitä paitsi, olenhan jo viidenkymmenen ulkomuodoltani ja tyyliltäni, otsatukka ja terveyssandaalit ja väljä virkattukauluksinen kukkatunika. Kysyn englanniksi tarkennusta, ja tajuan, että papereitahan tässä. Myyjä punastuu nähdessään syntymävuoteni.
Laivalle kävellessä tuntuu kuin joku olisi tökkäissyt kylkeen ihan vain muistutukseksi siitä, että se, miten itsensä hahmottaa, ei ole mikään absoluuttinen totuus eikä kai kenenkään hallittavissa tai edes etäisesti säädeltävissä. Kas tässä minäkin koen tehneeni valtavan jättiharppauksen kohti myöhäiskeski-ikää ja toiset tulkitsevat sen teiniytymiseksi. Jos tässä vaiheessa huumori ja ymmärrys pettäisi, kylvettäisiin taas jonkin tulkintasodan siemenet. Mutta tämä vain vähän huvittaa, koska se muistuttaa niin monia keskusteluja aiemmin, niin monista keskusteluista aiemmin, kun tiettyä ratkaisua, ominaisuutta tai luontumusta on itse pitänyt merkkinä tietystä asiasta ja toinen täsmälleen tuon asian vastakohdasta.
Tarkoitti se mitä hyvänsä, leikkasin eräänä aamuna otsatukan puhtaan intuitiivisesti. En miettinytkään sitä kuin seitsemän tai kahdeksan vuotta. Ja matkan aamuna ratkaisu viimein avautui täysin problematisoimattomana. Tahto tulla koirattareksi julkinäöltäänkin.
Nyt minun on taas kysyttävä, olisiko tämä haircuttia. Osaisinko sen jo nyt, kun leikkasin otsatukan?
perjantai 6. elokuuta 2010
Epävarmuutta
Pieni ja tumma lintu katselee maanisesti lokkipoijuja, kurinpitojoutsenia ja satunnaisia hyvinvoivan rasvahöyhenisiä sorsia. Suuret ja kokonsa tietävät kanadanhanhet ja söpösti kieltään näyttäen pähkinöitä kärkkyvät valkoposkihanhet eivät sitä liikuta. Joskus se sukeltaa huolettomasti ja pulahtaa pintaan suunnilleen joutsenen nokan alle. Siitä se spurttaa äkisti toisaalle.
Tiedän tämän linnun, olen seurannut sen puuhia ennenkin. Telkkä, sanoo jokin, mutta voiko siihen luottaa? Mistä voi tietää, että muistaa oikein? Enkä tarkoita nyt, ettenkö voisi tarkistaa asiaa. Tietysti voin, ja niin teenkin. Mutta siinä rannassa, tai sillalla, oikeammin, on vain hatara ehdotus, johon en osaa luottaa.
Joka tapauksessa, koen samanmielisyyttä linnun kanssa. Sitä on helpompi ymmärtää kuin toisia vesilintuja. Jokin sen temperamentissa, ajattelen. Huomautan seuralaiselle, että se uikin vähän erilailla kuin muut. Toisten lintujen pää tököttää pystymmässä, määräisemmin. Tämä on kuin koko ajan kaatumassa nokalleen - tai oikeastaan umpisukelluksiin. "Koska se osaa", sanoo seuralainen. Jaa, mitähän lintu miettisi, jos se osaisi verrata itseään toisenlajisiin ja jos se olisi saanut kotikasvatuksen, jonka mukaan pitää tarkasti seurata, miten muut toimivat, ja sitten tehdä samoin? Jälki voisi olla karmeaa.
Lintu ei vaikuta lainkaan neuroottiselta, ainoastaan hivenen maaniselta.
Joskus ihmisissä maanisuus (tai mikä sen nimi nyt sitten olisikaan) suuntautuu sisäänpäin, tunneloituu näkymättömiin. Ystävät näkevät sen ehkä laiskuutena tai saamattomuutena, ehkä jonkinlaisena väsymyksenä. Mutta en muista, milloin mieli hiljenisi, paitsi ehkä venytellessä pitkään lattialla tai tanssiessa niin nopeasti, ettei ajatus voi pysyä mukana eikä harhautua muualle, tai ehkä joskus metsässä ja sitten tietysti hieroessa, sen kaiken tähdentyessä tuntoaistiin kämmenissä. Sisällä kiehuu. Kysymyksiä. Miksi eri vuodet käyttäytyvät eri lailla? Kuinka pitkään menee, että voi tuntea itsensä taas terveeksi ja voimakkaaksi? Milloin alkaa kaivata ihmisseuraa?
Mutta kysymykset kuulostavat jotenkin levollisemmilta nyt. Ne eivät törrötä yhtä jyrkkinä ja vaarallisina. Tekivätkö ne niin? Eivät ehkä. Ehkä muistan tämänkin väärin. Ehkä olen aina suhtautunut kysymyksiin kulmakarvaa nostaen ja nauttien keveyden tunteesta kävellessä. Antaa kysymysten pöristä itsekseen!
Elokuu tuntuu ehkä julmimmalta kuukaudelta. (Vai ovatko kaikki kuukaudet julmimpia juuri kun niitä elää? Jos muistan tässäkin pieleen?) Niin moni tähän ajoittuva ilmiö tahdittaa sisäisessä vuodessa päälle vyöryvää pimeää syksyä ja talvea, koulun istumispakkoa monta tuntia päivässä, ylipäänsä pakotetuksi tulemisen tuntoja, ajatusta, ettei voi vaikuttaa mitenkään olosuhteiden huonontumiseen. Se tuntu oli kadota jo, mutta viime syksyn koulun aloitus tuntuu aktivoineen kahlituksi tulemisen kammon. Kirkas, ihmeellinen kesä, selkeä kesä, tänä vuonna jopa riittävän lämmin kesä alkaa rapistua silmien edessä, ja tekisi mieli kiskaista jarrut pohjaan, koska pian jo minut sullotaan taas johonkin hirvittävään ihmisvarastoon, keinovaloon ja keinolämpöön. Ei niin, ettenkö pitäisi syksystä. Pidänhän minä, kunhan kerkiän ensin tottua siihen ja hyväksyä sen tulon. Ja muistan, ettei tänä syksynä kukaan tule kertomaan, mihin aikaan mitä, vaan saan itse vaikuttaa siihen, milloin syön, nukunko päiväunet, montako ihmistä hieron ja niin edelleen.
Joskus hirvittää, hetkittäin, kun tajuan, etten oikeastaan tiedä, minne olen menossa. Eipä kai kukaan muukaan, mutta osa näyttää unohtaneen asian. Ja sitten, kun ei voi olla varma siitäkään, mistä on tulossa... tai missä on nyt, jos se on jotakin kahden tuntemattoman pisteen välillä...
Onneksi osaan edetä tässä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa, onneksi se on tuttua, jos mikä.
Voin vain seistä kaiteen luona ja ihailla telkän tasapotkujen vilkutusta ja kuplavanaa linnun painuessa pohjaan, ja päättää kutsua sitä telkäksi, toistaiseksi. Ja päivä keinuttaa merta ja lintuja, aurinko porottaa vielä, vadelmia vielä roikkuu pensaissa, turistit kulkevat ohi kameroineen, oma kamera on jäänyt kotiin, mutta pian senkin ehkä muistaa.
Tiedän tämän linnun, olen seurannut sen puuhia ennenkin. Telkkä, sanoo jokin, mutta voiko siihen luottaa? Mistä voi tietää, että muistaa oikein? Enkä tarkoita nyt, ettenkö voisi tarkistaa asiaa. Tietysti voin, ja niin teenkin. Mutta siinä rannassa, tai sillalla, oikeammin, on vain hatara ehdotus, johon en osaa luottaa.
Joka tapauksessa, koen samanmielisyyttä linnun kanssa. Sitä on helpompi ymmärtää kuin toisia vesilintuja. Jokin sen temperamentissa, ajattelen. Huomautan seuralaiselle, että se uikin vähän erilailla kuin muut. Toisten lintujen pää tököttää pystymmässä, määräisemmin. Tämä on kuin koko ajan kaatumassa nokalleen - tai oikeastaan umpisukelluksiin. "Koska se osaa", sanoo seuralainen. Jaa, mitähän lintu miettisi, jos se osaisi verrata itseään toisenlajisiin ja jos se olisi saanut kotikasvatuksen, jonka mukaan pitää tarkasti seurata, miten muut toimivat, ja sitten tehdä samoin? Jälki voisi olla karmeaa.
Lintu ei vaikuta lainkaan neuroottiselta, ainoastaan hivenen maaniselta.
Joskus ihmisissä maanisuus (tai mikä sen nimi nyt sitten olisikaan) suuntautuu sisäänpäin, tunneloituu näkymättömiin. Ystävät näkevät sen ehkä laiskuutena tai saamattomuutena, ehkä jonkinlaisena väsymyksenä. Mutta en muista, milloin mieli hiljenisi, paitsi ehkä venytellessä pitkään lattialla tai tanssiessa niin nopeasti, ettei ajatus voi pysyä mukana eikä harhautua muualle, tai ehkä joskus metsässä ja sitten tietysti hieroessa, sen kaiken tähdentyessä tuntoaistiin kämmenissä. Sisällä kiehuu. Kysymyksiä. Miksi eri vuodet käyttäytyvät eri lailla? Kuinka pitkään menee, että voi tuntea itsensä taas terveeksi ja voimakkaaksi? Milloin alkaa kaivata ihmisseuraa?
Mutta kysymykset kuulostavat jotenkin levollisemmilta nyt. Ne eivät törrötä yhtä jyrkkinä ja vaarallisina. Tekivätkö ne niin? Eivät ehkä. Ehkä muistan tämänkin väärin. Ehkä olen aina suhtautunut kysymyksiin kulmakarvaa nostaen ja nauttien keveyden tunteesta kävellessä. Antaa kysymysten pöristä itsekseen!
Elokuu tuntuu ehkä julmimmalta kuukaudelta. (Vai ovatko kaikki kuukaudet julmimpia juuri kun niitä elää? Jos muistan tässäkin pieleen?) Niin moni tähän ajoittuva ilmiö tahdittaa sisäisessä vuodessa päälle vyöryvää pimeää syksyä ja talvea, koulun istumispakkoa monta tuntia päivässä, ylipäänsä pakotetuksi tulemisen tuntoja, ajatusta, ettei voi vaikuttaa mitenkään olosuhteiden huonontumiseen. Se tuntu oli kadota jo, mutta viime syksyn koulun aloitus tuntuu aktivoineen kahlituksi tulemisen kammon. Kirkas, ihmeellinen kesä, selkeä kesä, tänä vuonna jopa riittävän lämmin kesä alkaa rapistua silmien edessä, ja tekisi mieli kiskaista jarrut pohjaan, koska pian jo minut sullotaan taas johonkin hirvittävään ihmisvarastoon, keinovaloon ja keinolämpöön. Ei niin, ettenkö pitäisi syksystä. Pidänhän minä, kunhan kerkiän ensin tottua siihen ja hyväksyä sen tulon. Ja muistan, ettei tänä syksynä kukaan tule kertomaan, mihin aikaan mitä, vaan saan itse vaikuttaa siihen, milloin syön, nukunko päiväunet, montako ihmistä hieron ja niin edelleen.
Joskus hirvittää, hetkittäin, kun tajuan, etten oikeastaan tiedä, minne olen menossa. Eipä kai kukaan muukaan, mutta osa näyttää unohtaneen asian. Ja sitten, kun ei voi olla varma siitäkään, mistä on tulossa... tai missä on nyt, jos se on jotakin kahden tuntemattoman pisteen välillä...
Onneksi osaan edetä tässä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa, onneksi se on tuttua, jos mikä.
Voin vain seistä kaiteen luona ja ihailla telkän tasapotkujen vilkutusta ja kuplavanaa linnun painuessa pohjaan, ja päättää kutsua sitä telkäksi, toistaiseksi. Ja päivä keinuttaa merta ja lintuja, aurinko porottaa vielä, vadelmia vielä roikkuu pensaissa, turistit kulkevat ohi kameroineen, oma kamera on jäänyt kotiin, mutta pian senkin ehkä muistaa.