Kiirettä pitää, ja kuumaa. Mutta tämä kiire tuntuu erilaiselta kuin älytyöläisen kiire. Sanat eivät takerru ja pulpahtele, eikä paikasta toiseen liikkumista kehollisesti tai vaikka vain ajatuksinkin luonnehdi vanha tuttu kuumottava tempo, joka kiristyy päivä päivältä, kunnes maailma juoksee pikakelauksella ja itse koettaa kompuroida mitenkuten mukana vanhan tanssikarhun jäykkyyttään kiroillen. Hoidan käytännön asiat kuntoon, saan avaimen, varaan työhuonetta toivoen, että kaksi eri varausjärjestelmää läpättävät samaa tahtia ja samoja tapahtumia.
Ensimmäiset asiakkaat saapuvat. He sen tekevät, sen hidastumisen, kiireen naamioinnin. Tai onko oikeastaan toimeliaisuus, johon ei liity poltetta, edes kiire? En tiedä, kai tämä on määrittelykysymys. Tunnen poltteen heräämishetkissä, havahdun unesta päivään tutulla tavalla valppaana ja levottomana. Mutta kun asiakas laskeutuu pöydälle seisoaltaan tutkimisen jälkeen, unohdan kaiken palavan. On enää tämä toisen keho, sen hengitys ja tuntu. Hieron aika paljon silmät kiinni. Sillä tavoin on helpompaa keskittyä käsien välittämään informaatioon, kuulla tarkemmin toisen hengityksen ja verenkierron rytmi ja sitten se toinen, hitaampi muljahtelu, jota jotkut väittävät kraniosakraaliseksi rytmiksi. Kun toisen kehomusiikki laskeutuu kunnolla alustalle, minulle käy samalla lailla kuin tanssijoille musiikin hidastuessa ja seesteytyessä. Liikkeeni seuraavat tuota musiikkia, eivätkä vain ne liikkeet, jotka sivullinen voisi nähdä, jos hän avaisi yllättäen hierontahuoneen oven. Myös oma rytmini muuttuu, hidastuu, rauhoittuu.
Kun asiakas lähtee, minäkin haukottelen ja haluan käydä lepäämään. Nyt, kun saan itse päättää ajankäytöstäni, voin myös tehdä niin. Monena päivänä rentouteni käy niin voimalliseksi, että huolimatta monen valittamasta helteestä alan hieman väristä vilusta. Verenpaine on laskenut jonnekin hyvin alas, ja kävelen paita ja housut hiestä märkinä kämpille korttelin päähän, vaihdan kuivat vaatteet, suljen ikkunat ja lurahdan paksun peiton alle unikerälle kissojen kanssa. Nukun paksusti ja unetta nämä raukeudet.
Vompsun tila helpottuu viikon myötä, kuten ounastelen etukäteen. Hän suostuu viimein soittamaan lääkärilleen ja saa luvan nostaa lääkitysannosta. Kaiken huipuksi tapaamme eilen juhlissa toisen pakko-oireisesta häiriöstä diagnoosin ihmisen, ja Vompsu pääsee ensimmäistä kertaa juttelemaan samaa vaivaa elävän ihmisen kanssa. Kymmenisen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen... sen täytyy tuntua ihmeelliseltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti