Pian

Laukut seisovat lattialla tönäköinä ja nielaisevat kuuliaisesti keveät vaatteet ja kengät. Huomenna ajamme lentokentälle aamukuudeksi, ja sitten on loma. Tavallaan loma on tietysti nytkin, mutta sitä on vaikeampi hahmottaa. Olemme siivonneet, jotta kissanhoitajan olisi mukavampaa oleskella täällä. Huomaan muun siistiydyttyä, että ikkunaa ei ole taidettu pestä kahteen vuoteen. Siltä se kyllä näyttääkin. No, ehkä sitten, kun palaamme...

Laukkuihin on pakattu kaikkea muutakin. Liukukuppausvälineet, muun muassa. Kylmänaamio. Bikinit ovat hajoamistilassa, mutta en löytänyt Suomesta kivan värisiä, ehkä sellaiset löytyvät Kreikasta. Tai sitten eivät.

Yöuni pilkkoutuu sitä tehokkaammin, mitä lähemmäs lähtö hiipii.

Vaikeaa uskoa, että koulu on nyt ohitse. Kevätjuhlassa moni on pukeutunut kuin iltajuhliin, ja jään miettimään, enkö oikein itse osaa arvostaa ammattiani tai jotakin, mutta sitten totean, että ei se nyt ihan niinkään mene, minä vain pidän arjesta enemmän kuin juhlista. Juhlissa ei ole tilaa kysymyksille eikä tekemiseen katoa. Katselen ikkunan läpi kasvillisuutta, kun havahdun siihen, että nimeni sanotaan. Mutisen jotakin ja kompastelen eteen hakemaan opettajakunnan stipendiä. Se tulee vähän yllätyksenä, koska itse ymmärrän pedagogisen tuen tarpeen eri lailla. Minä nyt joka tapauksessa otan selvää, kiinnostun, kokeilen ja myrskyän eettisen ponnistelun puolesta, ja olen koko sydämelläni ja keskittyneesti mukana siinä, mitä teen. Kyllä rohkaisu voisi olla tarpeen ihan jossakin toisaalla... Palkintoihin en sillä lailla usko, ulkoinen palkinto tuntuu jotenkin haljulta kaikkeen sisäiseen oivaltamiseen verrattuna. (Kunpa osaisin hyväksyä ja ymmärtää paremmin sen, että jonkun mielestä minua kuuluu palkita ulkoisesti. Ehkä se on vielä liian vaikeaa. En kyllä mielestäni ole erityisen vaatimaton, mutta olen tottunut luomaan arvon töilleni sisältä käsin ja joskus palautteesta turhankin erillään.)

Pian kävelemme jo toisaalla.

Sitä valoa on vaikeaa kuvitella. Ei tiedä lainkaan, mitä tapahtuu. Ikään kuin sen täälläkään tietäisi. Mutta matkan kohdalla se kaikki epävarmuus, seikkailullisuus, erottuu selkeämmin. Jostain olisi vielä keksittävä pyykkinaru mukaan, muuten alkaa olla valmista minun laukkuni ja yhteisten tavaroiden osalta. Muut eivät tietysti ole vielä aloittaneetkaan; heillä on erilainen maailma, se nytkähtää hitaammin liikkeelle käytännön asioissa, heillä on ollut varaa oppia epäröimään. En tiedä, mikä se tuli on minussa, joka ei salli epäröintiä, paitsi ehkä joissain ryhmätilanteissa, siellä varma systemaattinen eteneminen saattaisi tuntua tyrannialta ja säikähdän ajatustakin, mutta tiedän jo joidenkin erottavan sen pinnalle saakka, vaikka kuinka koetan toimia diplomaattisesti ja usein intuitiota vastaankin, kun asioita on pakko tehdä ryhmässä, ja tajuan, että jos koko ajan latelen suuntaviivoja nopeammin kuin muut, muut kiukustuvat. Eräs tuttava ei melkein suostunut uskomaan, että palelen niin usein ja helposti, kun kerran sytyn niin nopeasti asioihin. Itse jäin miettimään kuulemaani tarinaa palelevasta naisesta, jonka sisäistä tulta vähennettiin, jotta hän sopeutuisi paremmin viileään ympäristöönsä.

Asiat voi jäsentää niin monin tavoin. Tehdä niin monin tavoin.

Olen jo monta yötä nähnyt unta suurista, vihreistä oliiveista.