Yksi askarruttavimpia asenteita on minulle kielellistämisen, tulkinnan ja ymmärryksen tavoittelun pelko. Kuulostaapa hankalalta. Kuinkahan onnistun kirjoittamaan tästä ymmärrettävästi? Tarkoitan pelolla nyt kiihtyneisyyden mielialaan virittävää haluttomuutta kajota oman toiminnan tai kokemuksen (tai miksei toisenkin toiminnan ja kokemuksen, mutta jostakin syystä kiihtymys näyttää nousevan lähinnä pyydettäessä jotakuta tarkastelemaan ja sanallistamaan omaa toimintaansa tai kokemustaan) vivahteisiin, pohtia ja tarkastella niitä. Tämä, mistä puhun, on eri asia kuin kiihtynyt tai harkittu haluttomuus kertoa toiminnastaan tai kokemuksistaan ylipäänsä toisille tai jollekulle tietylle henkilölle (minustakin tietyt kokemukseni on hyvä pitää tallessa; en esimerkiksi osaa kuvitella jakavani blogissa konkreettista seksuaalista kokemustani kuvailevalla tasolla, se on tiukasti yksityisaluettani ja vaikka sanallistankin sitä itselleni ja kokemusta kanssani kansoittaville henkilöille, en halua sanallistaa sitä täällä), ja myöskin eri asia kuin näkemys, ettei kokemus ole täysin sanallistettavissa (sillä tämänkin itse jaan). Erotan pelokkaasta asenteesta myös tuomitsevan asenteen, jossa katsotaan, ettei kokemusta pidä sanallistaa, ja jossa perusteluna on jokin muu kuin asiaan liittyvät alkuperäisen kokemuksen tai alkuperäisen kokemisen mahdollisuuden menettämisen pelot. (En muista törmänneeni tähän asenteeseen, mutta kai sekin olisi mahdollinen? Mielikuvitukseni taitaa reistailla.)
Mitä sitten tarkoitan tuolla pelolla tai noilla peloilla, jotka liittyvät kielellistämiseen, tulkintaan ja ymmärryksen tavoitteluun? Tarkoitan asennetta, johon saattaa törmätä esimerkiksi kysyessä joltakulta taidetta tekevältä, miten hän päätyi juuri tähän ratkaisuun työssään. (En tarkoita, että kaikki taiteentekijät tai edes useimmat elättelisivät tätä pelkoa, mutta sattumaa tai ei, olen itse törmännyt tähän pelkoon lähinnä yrittäessäni keskustella taiteen tekemisestä, ja sitten toisena osa-alueena: koettaessani keskustella estetiikasta, elämyksistä. Sisältäen seksuaalisuudesta keskustelemisen - minun on vaikeaa kuvitella estetiikkaa, jossa seksuaalisuus ei olisi keskeinen tekijä.) Kysymystä seuraa kiihtymys ja vastaamisesta kieltäytyminen, usein myös kysyjän syyllistäminen ilman lupaa johonkin tärkeään kajoamisesta. Ymmärtäessäni kajonneeni jo kysymyksenkin muodossa toisen pyhään peräännyn toki kuuliaisesti, tarkoitukseni ei ole järkyttää, mutta utelias kun olen, saatan kuitenkin pitäytyä teemassa sen verran, että kerron minua askarruttavan, miksi kysymykseni herätti niin voimakkaan reaktion. Joskus tuohon jatkokeskusteluun on käynyt tilaisuus, ja silloin on ilmennyt, että toinen pelkää, että jos hän kiinnittää huomionsa siihen, miten tekee ratkaisujaan tai miten hänen kokemuksensa muotoutuu, hän jotenkin menettää mahdollisuuden tuohon aitoon, alkuperäiseen kokemukseen, joka on hänelle niin tärkeä.
Tämä asenne kiehtoo itseäni kovasti, koska se tuntuu niin vieraalta. Toki ikävöin itsekin toisinaan (valmiiksi jostakin muusta surullisella päällä) aikaa, jolloin saatoin kokea eläväni lopullista parisuhdettani, tai jolloin tosissani ja epäröimättä uskoin, että pystyn tavoittamaan olioiden perimmäisen luonteen ne aistiessani. (Tai jolloin ylipäänsä ajattelin, että on jokin perimmäinen, oikea, kiinteä näkökulma asioihin. Ei se ollut kovin sanallistettu ajatus, mutta muistan siitä luopumisen tuskan, hämmennyksen ja kauhunkin ja sitten myöhemmin riemastuksen toisenlaisista ajatuksista lukiessani ja tajutessani, ettei oikean näkökulman määrittelemisestä kieltäytyminen tarkoita, että muut näkökulmat välttämättä silti olisivat yhtä arvokkaita tai arvottomia keskenään, yhtä hyviä johonkin tiettyyn tarkoitukseen.) Mutta se ikävä on jotenkin teennäistä ja ohutta eikä vaivaa minua kovinkaan kauan, koska paljon vahvempana minussa sikiää uteliaisuus ymmärtää enemmän, porautua laajemmalle, rimpuilla itselle enemmän liikkumavaraa tulkintojen suhteen, polveilla joustavasti tulkinnasta toiseen, leikkiä näkökulmilla, sovitella ja sommitella niitä, yrittää käsittää toisia tapoja käsittää asiat.
Kuten nyt vaikka tämä pelko, että menettää tärkeät asiat, jos uskaltautuu kääntämään huomion omaan kokemukseensa. (En osaa arvailla, liittyisikö se esimerkiksi jollakin tavalla tähän, mutta yhtäkaikki, tästä tämä uteliaisuus taas virkosi mieleen, enkä tiedä, miksi; tunnistin itsekin tuon lainausmerkeissä elämisen vahvasti, ja aloin miettiä koejärjestelyä, jossa kokemustaan tarkkailemaan haluttomat laitettaisiin lukemaan Atwoodia ja kyseltäisiin heidän mielipiteitään lukemastaan. Hupsu ajatusleikki.) Tietenkään asiat eivät pysy samana, jos niitä tarkastelee ja erittelee, esimerkiksi lukeminen kyllä muuttuu toimintana toisenlaiseksi jos kirjan ahmimisen sijaan alkaa jokaisen ratkaisun kohdalla pohtia, että jos tässä henkilöhahmo olisikin tehnyt näin ja näin, miten ja mitä olisikaan tapahtunut. Mutta pysyvätkö ne muutenkaan samoina, samanlaisina? Eikö muistikin vääristä, systematisoimatonkin mieleen palaaminen? (Yhteisten tekemisten muisteleminen on ihan erilaista päivä ennen eropäätöstä ja päivä eropäätöksen jälkeen. Muistamisessakin merkitsevät tulevaisuuden horisontti, tavoitteet ja mieliala.) Voiko mieleen palaamista kieltää? Vai onko tarkoituksena vain hidastaa vääristymää jättämällä tietoisesti kutsumasta tapahtumia syyniin?
Jokin asenteessa tuo mieleen korkean paikan kammon hallintakeinon, jossa vuoripolkua kävellessä katse pidetään tiukasti yläviistoon naulittuna. Syvyys nimittäin keinuu ja nielaisee, jos sinne vilkaisee. Voi olla, että tämä assosiaatio vain sotkee asiaa. Se kuitenkin tuli mieleeni, ehkä siksi, koska ymmärrän tämän hallintakeinon päälle. Se tuntuu auttavan vuoripoluilla rauhallisesti etenemistä käytännön tasolla, vaikka tietysti katsettaan yläviistoon siirottavankin kiipeilijän tiedossa on varsin hyvin, että se sama syvyys tuossa kyllä edelleen läähättää. (Siksihän juuri katse kiinnitetään eteen-ylös sillä tarmolla.)
Itse olen jotenkin mieltänyt vajavaisen ja aina keskeneräisen (ja usein harhaanjohtavan) kielellistämisen, tulkintojen etsimisen ja tapahtumiin sovittelun sekä tulkintojen välisen kokonaisymmärryksen tavoiteltavina siksi, että mieluummin kontrolloisin muutoksen suuntaa kuin jättäytyisin sen vietäväksi. Jotkut ihmiset selittävät ja kokevat asioita kiinnostavasti tai näyttävät ulkoa tarkastellen oivaltaneen elämästä joitakin seikkoja, joita en ole itse vielä oivaltanut, ja minusta on jotenkin hirvittävän hauskaa tutustua heidän tapoihinsa hahmottaa asiat, koska usein se on vähän kuin matkustaisi ulkomaille. Enkä ole lopulta kovinkaan tyytyväinen siihen, miten kapeaa ja kalpeaa oma kokemukseni ja sen selitysyritykset ovat. Tuntuu, että kaikki olisi tässä, mutta että jotenkin en osaa sanoa siitä mitään oleellista. Ja kun lukee toisenlaisista elämismaailmoista, jotenkin sitä pökertyy lukemastaan tai kuulemastaan ja koettelee sitä innokkaasti kaiken kohtaamansa ylle. (Kuten valmisvaatteet, useimmiten teoria ei istu kaikista kohdin ja tarvitaan paljon neulomista ja harsimista, ennen kuin lopullinen muotoilu tyydyttää kriittistä peiliin kurkistelijaa.)
Jotenkin en osaa pelätä sitä, että kadotan näin tehdessäni jotakin. Kai siksi, etten oleta muutenkaan voivani pidätellä ilmiöitä niissä karsinoissa, joissa ne ovat tutustumisen hetkellä. Esimerkiksi tietyn asian voi kokea uutena vain kerran. En ainakaan itse pääse mieleen palauttamalla tuohon uutuuden kokemukseen ja siihen liittyvään hetkelliseen itsen pois liudentumiseen kovinkaan hyvin. Muistan kyllä kokeneeni niin - mutta muistan, että minä koin niin, ja se ei tunnu kovinkaan hyvin muistetulta, jotenkin paremmin sen voi tavoittaa, jos asiasta kirjaa runon ylös heti sen tapahtuessa, siinä itse on luotettavammin hukutettu. Runon kautta pääsee vähän paremmin takaisin, mutta runo on jo sanallistus, tietty tulkinta. Ilmiöt sinänsä katoavat.
En myöskään oikein ehkä onnistu uskomaan paljaaseen, esitietoiseen kokemukseen niin paljon kuin haluaisin siihen uskoa. Ehkä siihen törmää hetkittäin siten, että tajunta suuntautuukin siihen, mutta ne ovat hyvin lyhyitä ja harvoja hetkiä. Minulla on muutama tuollainen hetken ajan nimettömäksi jäänyt kokemus, ja olen kolmenkymmenenviiden ikäinen. Eivätkä nuo lyhyet sukellukset ole mitään sellaista, mitä kutsuisin hyvin merkitykselliseksi tai joksikin, minkä menetystä sanallistamisen kautta murehtisin. Ennemminkin tunnen kiitollisuutta siitä, että pääsin niistä pois. Kuvittelen niiden muistuttavan psykoosia. Aina noiden kokemusten ilmetessä olen ollut hyvin väsynyt ja muutenkin ahdistunut tai vaihtoehtoisesti kaatumassa jonkin nimettömän luiskahtaessa jalkani alta, ja ne ovat kestäneet kenties sekuntin sadasosan kuvottavassa jäsentymättömyydessään.
Niinpä se, mitä kernaasti tallentaisin sellaisenaan, on sekin pahasti teorioiden ja sanojen ja mielikuvien ja muistelemisen ja aiempien mielialaviritysten korruptoimaa. Se on abstraktio jostakin laajemmasta, ja itsepäinen kun olen, miellän tuon laajemman juuri yritykseksi ymmärtää laajemmin, tulkita monipuolisemmin ja joustavammin, osata nauraa omalle erehtyvyydelleen, ja niin edelleen, yritykseksi elää. Ehkä siksi en itse osaa kokea nielaisevaa vaaraa silloin kun nostan käsille jonkin tärkeän kokemukseni ja muokkaan sitä yhä uusin tulkinnoin ja tulkinnan tulkinnoin ja uusin assosiaatioin ja sanoin. Olen myös huomannut, että aika harvoin mikään koettu suostuu jäämään yhden tulkinnan tai sanallistuksen orjaksi. Sanat ovat toki oikotie, eivätkä vain sanat, vaan myös tuoksu tai tietynlainen tapa heilauttaa päätä. Mutta eivät ne kata kaikkea, ja joskus saattaa huomata muiston aukeavan arvaamattomaan suuntaan, niin ettei voi olla aivan varma siitä, sekoittuvatko nyt useammat tapahtumat vai muistaako oikeasti tuon yhden iltapäivän, yhden hetken aistimuksia ja mielteitä eräällä rannalla. Rannalla, jolla on nimi ja gps-sijainti, mutta joka ei ole sama asia kuin nimensä tai paikannuskoordinaattinsa (tai muistoni siitä). Rannalla, joka sekin on abstraktio maastosta, joka kiertyy palloksi ja seilaa pimeässäkylmässäohuessa. (Miksi muuten planeetta on harvinaisen hankalaa hahmottaa abstraktioksi jostakin laajemmasta ja pitkäjänteisemmästä tapahtumisesta?)
Eikä tapahtuminen ja kokeminen lopu. Ei toiminnan jatkamisen osaaminenkaan lopu. Sitä eräs taiteilijaystäväni ammoin pelkäsi kysyessäni häneltä, miten hän jatkaa maalausta aloitettuaan sen tällä tavalla; hän vastasi, ettei voi eikä halua ajatella koko asiaa, koska on olemassa se mahdollisuus, että hän menettää kykynsä jatkaa maalaamista, jos hän kiinnittää huomionsa intuitioonsa. En ajatellut sitä silloin, mutta nykyään ajattelen, että hänellä oli kissamainen intuitiokäsitys; kissoillehan tuntuu olevan tyypillistä, että niiden toiminta keskeytyy, jos ne huomaavat itseään tarkkailtavan. Sitten ne vain sukivat itseään häntä hermostuneesti nykien ja näyttävät täysin unohtaneen, mitä olivat vielä äsken tavoittelemassa. Mutta toiminnan jatkamisen tavat kyllä muuttuvat. Intuitio tuntuu erilaiselta kun se on nimetty ja tarkasteltavissa.
Aika kieroa, että sitä joko tietää, miltä tuntuu tarkastella omaa intuitiotaan tai ei. En osaa ainakaan kuvitella, että voisin äkisti alkaa pelätä, että pilaan intuitioni sitä tarkastelemalla. Ja toisaalta, jos joku on suojellut intuitionsa intimiteettiä, hän ei tiedä, miltä sitä tuntuu tarkastella. Meillä on tämän asian suhteen hyvin vähäiset yhteisen kielen edellytykset.
Se tuntuu harmilliselta, koska olen hyvin utelias ja koska olen unohtanut, miltä tuntuu suojella kokemustaan omalta katseeltaan. En edes oikeastaan tiedä, olenko koskaan harjoittanut tuollaisia suojelutoimenpiteitä.
Ylipäänsä, tiedän ja ymmärrän asioista käsittämättömän vähän.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Erottuvaisuuksia
Palaaminen tuntuu hyvin konkreettiselta. Sitä merkitsee moni muutos: Ensinnäkin, aamuisin nukkuu pitkään ja sikeästi. Matkalla sellainen ei vain onnistu, ei ainakaan minulta. Toiseksi, "täällä ei ole mitään nähtävää" tai ainakaan ei ole samanlaista paloa juosta paikasta toiseen töllistelemään. Kolmanneksi, musiikki. Millaistahan olisi matkustaa musiikin kanssa? Olen nähnyt lentokentillä, busseissa ja niin edelleen matkaajia, joiden repusta luikertelee musiikkipiuha korvaan. En osaa kuvitella, millaista olisi matkustaa omien musiikkien kera. En ole kai ikinä matkustanut sillä tavalla. Olen jotenkin mieltänyt, että matkalla tehdään eri asioita kuin kotona, ollaan täysin irrallaan normaaleista ajantappamisen keinoista. Matkalla voi kävellä, selvähän se, mutta se, missä kävelee, vaatii tarkkaavaisuutta aivan eri tasoilla kuin käveleminen Töölönlahden ympäri tai merelle etelämmäs ja takaisin. On etsittävä maamerkkejä detaljien lisäksi, eikä voi hahmottaa, mikä on uutta ja muuttunutta, koska kaikki hyökyy vastaan valtavana vierauden mainingistona.
Musiikki tuntuu konkreettisimmalta oikeastaan. Voi sitä hämmennystä, kun saapuu kotiin ja saattaa valita kuunnella jonkin musiikkikappaleen, joka virittää tietynlaiseen mielenmaisemaan, tiettyihin muistoihin, tiettyyn ajanjaksoon... matkalla muistot tai ainakin niiden oikotiet on suljettu. En halua nimittää kumpaakaan tilaa, muistelevaa ja tarinaa rakentavaa itseä, tai toisaalta irrallista, selvitymiskeinojen pintarakenteesta repäistyä harhailevaa ja arvaamatonta kehoa, "pohjimmaiseksi" tai "oikeaksi" tai "aidoksi" itseksi. (No okei, en tietenkään kummassakaan tilanteessa ole täysin vain toinen, mutta minusta on kyllä mielekästä ajatella matkustamisen ja kotiinpaluun kvalitatiivista eroa tietyn minän puolen korostumisen erona, ja matkustamista keinona tarkastella tässä suhteessa eri tavoin korostuneita kokemuksia.) Pidän kyllä selvänä, että matkalla itse painuu ensin taka-alalle, koska on niin paljon selviytymistehtäviä tyyliin mistä saa lampaanjugurttia, mistä voi ostaa postimerkit, onko tämä vaellusohjeissa mainittu silta ja niin edelleen, ja sitten kun itsetietoisuus hetkeksi pilkahtaa esiin, on se jotenkin riisuttua, raadollista, melkein säikäyttävää. Tämäkö on minä, tämä eksynyt kuin ulkoa nähty lapsukainen, joka ei oikeastaan osaa antaa itselleen attribuutteja? Ja sitten kun palaa, ja laittaa jonkin kappaleen soimaan, ja äkisti muistaa toisia keväitä ja kesiä (jostakin syystä syksyt ja talvet on nyt painettu harmaan taa), ja tuntuu kuin ilma ympärillä olisi vain harvempaa kehoa, jatkuvaa ja täynnä tuttuuksia, ja on vaikeaa käsittää, että tämä tässä on jossain mielessä sama kuin se toinen, se irrallinen ja niin selkeästi kehona erottuva.
Mitä te teitte, kysyy joku palattuamme. Tappelitteko? Ei, ei me tapeltu, sanon. Mutta kaikilla oli tietysti välillä huono päivä ja silloin saimme tarkkailla, miten ennaltasäädetty meillä kaikilla kolmella on sosiaalisen tasapainotuksen pyrkimys: Kun yhdellä on kurjaa, asennoituu itse pelastamaan tilannetta, piti sitä hyödyllisenä tai tarpeellisena tai ei, ei se tunnu miltään valinnalta. Niin vain tapahtuu. Ja tietysti ärrymme vaikka mistä, koska käymme selviytymiskamppailua vuoren vieriväkivisellä jyrkänteellä ja rantabulevardilla, jossa pitäisi valita jokin ruokapaikoista, joissa kaikissa on listoilla samat ruoat. Jokainen ratkaisee ongelmia erilaisin käyttäytymismallein ja se hankaa toisinaan seurueeseen käsinkosketeltavaa kitkaa, muttei vaikuta erityisen vaaralliselta, kunhan kitka hyväksytään jokseenkin luontevaksi ryhmädynamiikan ilmiöksi. Mutta mitä ihmettä me teimme? Kai me heräsimme aamuisin, söimme jotakin aamiaista, sitten kävelimme tai uimme, söimme lounaan viinin kera, kävelimme taas tai uimme, ehkä välillä kävelimme vuorilla ja söimme vuoristossa, koettaen seurata kännykkään netistä ladattua vaelluspolun ohjetta, joka kuvasi ympäristöä siten, ettemme voineet suurimmaksi osaksi päästä likimainkaan varmuuteen siitä, etenimmekö oikeaa polkua vai emme. Vuorilla piti ohjeiden mukaan olla siltoja, jotka ehkä tarkoittivat turvakaiteita serpentiinitien laidoilla, ja joskus käännös oikeaan sanallistettiin käännökseksi vasempaan ja vasta vasemmalle käännyttäessä täsmäsi kuvaus pienestä, litteäkattoisesta kappelista kaukana laakson ja oliivipuiden takana. Iltaisin sitten söimme samaan aikaan kuin saarelaiset, kymmeneltä, ja joinakin iltoina jalkapallo-ottelut hypnotisoivat tarjoilijat, jotka jättivät tilausvihkot pöydälle, hakivat kylmäkaapista oluet ja ottivat parhaan pöydän suuren ruudun luota ja unohtivat asiakaspalvelijan roolin tyystin. Mikäs siinä, ei meillä ollut kiire mihinkään, suola juuri pesty pois hiuksista ja iholta, lämmin pimeä yö, vähän viiniä ja joka paikassa erilaiset tomaattikroketit ja hortat. Ympärillä meren huokaava pimeä ja kapeiden kujien jasmiinintuoksuiset kuilut. Tähdet ja laivojen keinuvat valot. Kun matkustaa riittävästi meriteitse, tuntuvat saaretkin keinuvan joustavien juurien varassa. Kurkistelimme juuria snorkkeliputken hajuista ilmaa keuhkoihin kiskoen, ja äkkiä oli helppoa aistia, ei vain harkitusti ymmärtää tai koettaa kuvitellen tulkita, etteivät kalat elä pinnanalisessa tai pinnanalista. Aurinko tanssii pohjaa aaltoristikkoa, kalojen turvat töykkivät pohjasta hedelmämutaa, aivot eivät osaa vielä sovittaa näkymän nytkähdyksiä kehon vesiliikkeisiin.
Tämä musiikki, jota nyt kuuntelen, on sille käsittämätöntä, vierasta. Tämä on Suomen musiikkia. Mutta on minulla mukana tovi matkankin musiikkia. Eräänä iltana nimittäin raahustamme takaisin Minoan raunioilta, jotka ovat autiot ja hoitamattomat, vapaaehtoisvoimin polutetut. Vähä vähältä tuulesta ja lahden sinisestä ja sitä ympäröivistä taloista, villien piikkipensaiden tuoksusta ja kiviaineksen lohkoina säröilemisestä alkaa erottua saksofonin ääni. Luolassa, lohkareen alla, seisoo soittava mies, keskellä kaikkea sitä kuivaa, säröilevää maata, joka kohoaa meren lempeästä silmästä kuin ilkeä, terävä roska. Hiivimme hiljaa tietä miehen ohi, siinä on jotakin kissoilta opittua, kulkea ohitse.
En muista, pääsemmekö yksimielisyyteen siitä, ovatko vierailemamme saaret kaikki tyystin erilaisia vai kaikki sitä samaa. Tai keskustelemmeko edes teemasta, joka vaikuttaa minusta vastenmieliseltä kysymyksenasettelun jyrkkyyden takia. Kuulen sivusta, kuinka eräs ruotsalaismies selittää Vompsulle laivalla siitä, miten oikeastaan on hyvä lähteä kotiin, koska kaikki nämä saarethan ovat aivan samanlaisia. Katson miestä äkkiä tarkasti ja kirkas, terävä sääli läpäisee kokemukseni. Että kaikki olisi samaa tai täysin erilaista, että pitäisi elää dikotomioiden maailmassa ja päättää, kummasta on kyse. Ettei voisi tunnustella hienoisia siirtymiä ja asennonvaihdoksia, aivan kuin muuttuisi toiseksi kylkeä unissaan kääntäessään, tai toisaalta, kuin mitään ei koskaan tapahtuisi, vaikka välillä on niin paha olla, että on pakko hetken kävellä yksin tai tai niin hyvä olla, ettei tahdo nousta mihinkään, maata vain ja hengittää läheisyyttä.
Täällä sataa poppelinlunta. Erinomainen kohta palata.
Musiikki tuntuu konkreettisimmalta oikeastaan. Voi sitä hämmennystä, kun saapuu kotiin ja saattaa valita kuunnella jonkin musiikkikappaleen, joka virittää tietynlaiseen mielenmaisemaan, tiettyihin muistoihin, tiettyyn ajanjaksoon... matkalla muistot tai ainakin niiden oikotiet on suljettu. En halua nimittää kumpaakaan tilaa, muistelevaa ja tarinaa rakentavaa itseä, tai toisaalta irrallista, selvitymiskeinojen pintarakenteesta repäistyä harhailevaa ja arvaamatonta kehoa, "pohjimmaiseksi" tai "oikeaksi" tai "aidoksi" itseksi. (No okei, en tietenkään kummassakaan tilanteessa ole täysin vain toinen, mutta minusta on kyllä mielekästä ajatella matkustamisen ja kotiinpaluun kvalitatiivista eroa tietyn minän puolen korostumisen erona, ja matkustamista keinona tarkastella tässä suhteessa eri tavoin korostuneita kokemuksia.) Pidän kyllä selvänä, että matkalla itse painuu ensin taka-alalle, koska on niin paljon selviytymistehtäviä tyyliin mistä saa lampaanjugurttia, mistä voi ostaa postimerkit, onko tämä vaellusohjeissa mainittu silta ja niin edelleen, ja sitten kun itsetietoisuus hetkeksi pilkahtaa esiin, on se jotenkin riisuttua, raadollista, melkein säikäyttävää. Tämäkö on minä, tämä eksynyt kuin ulkoa nähty lapsukainen, joka ei oikeastaan osaa antaa itselleen attribuutteja? Ja sitten kun palaa, ja laittaa jonkin kappaleen soimaan, ja äkisti muistaa toisia keväitä ja kesiä (jostakin syystä syksyt ja talvet on nyt painettu harmaan taa), ja tuntuu kuin ilma ympärillä olisi vain harvempaa kehoa, jatkuvaa ja täynnä tuttuuksia, ja on vaikeaa käsittää, että tämä tässä on jossain mielessä sama kuin se toinen, se irrallinen ja niin selkeästi kehona erottuva.
Mitä te teitte, kysyy joku palattuamme. Tappelitteko? Ei, ei me tapeltu, sanon. Mutta kaikilla oli tietysti välillä huono päivä ja silloin saimme tarkkailla, miten ennaltasäädetty meillä kaikilla kolmella on sosiaalisen tasapainotuksen pyrkimys: Kun yhdellä on kurjaa, asennoituu itse pelastamaan tilannetta, piti sitä hyödyllisenä tai tarpeellisena tai ei, ei se tunnu miltään valinnalta. Niin vain tapahtuu. Ja tietysti ärrymme vaikka mistä, koska käymme selviytymiskamppailua vuoren vieriväkivisellä jyrkänteellä ja rantabulevardilla, jossa pitäisi valita jokin ruokapaikoista, joissa kaikissa on listoilla samat ruoat. Jokainen ratkaisee ongelmia erilaisin käyttäytymismallein ja se hankaa toisinaan seurueeseen käsinkosketeltavaa kitkaa, muttei vaikuta erityisen vaaralliselta, kunhan kitka hyväksytään jokseenkin luontevaksi ryhmädynamiikan ilmiöksi. Mutta mitä ihmettä me teimme? Kai me heräsimme aamuisin, söimme jotakin aamiaista, sitten kävelimme tai uimme, söimme lounaan viinin kera, kävelimme taas tai uimme, ehkä välillä kävelimme vuorilla ja söimme vuoristossa, koettaen seurata kännykkään netistä ladattua vaelluspolun ohjetta, joka kuvasi ympäristöä siten, ettemme voineet suurimmaksi osaksi päästä likimainkaan varmuuteen siitä, etenimmekö oikeaa polkua vai emme. Vuorilla piti ohjeiden mukaan olla siltoja, jotka ehkä tarkoittivat turvakaiteita serpentiinitien laidoilla, ja joskus käännös oikeaan sanallistettiin käännökseksi vasempaan ja vasta vasemmalle käännyttäessä täsmäsi kuvaus pienestä, litteäkattoisesta kappelista kaukana laakson ja oliivipuiden takana. Iltaisin sitten söimme samaan aikaan kuin saarelaiset, kymmeneltä, ja joinakin iltoina jalkapallo-ottelut hypnotisoivat tarjoilijat, jotka jättivät tilausvihkot pöydälle, hakivat kylmäkaapista oluet ja ottivat parhaan pöydän suuren ruudun luota ja unohtivat asiakaspalvelijan roolin tyystin. Mikäs siinä, ei meillä ollut kiire mihinkään, suola juuri pesty pois hiuksista ja iholta, lämmin pimeä yö, vähän viiniä ja joka paikassa erilaiset tomaattikroketit ja hortat. Ympärillä meren huokaava pimeä ja kapeiden kujien jasmiinintuoksuiset kuilut. Tähdet ja laivojen keinuvat valot. Kun matkustaa riittävästi meriteitse, tuntuvat saaretkin keinuvan joustavien juurien varassa. Kurkistelimme juuria snorkkeliputken hajuista ilmaa keuhkoihin kiskoen, ja äkkiä oli helppoa aistia, ei vain harkitusti ymmärtää tai koettaa kuvitellen tulkita, etteivät kalat elä pinnanalisessa tai pinnanalista. Aurinko tanssii pohjaa aaltoristikkoa, kalojen turvat töykkivät pohjasta hedelmämutaa, aivot eivät osaa vielä sovittaa näkymän nytkähdyksiä kehon vesiliikkeisiin.
Tämä musiikki, jota nyt kuuntelen, on sille käsittämätöntä, vierasta. Tämä on Suomen musiikkia. Mutta on minulla mukana tovi matkankin musiikkia. Eräänä iltana nimittäin raahustamme takaisin Minoan raunioilta, jotka ovat autiot ja hoitamattomat, vapaaehtoisvoimin polutetut. Vähä vähältä tuulesta ja lahden sinisestä ja sitä ympäröivistä taloista, villien piikkipensaiden tuoksusta ja kiviaineksen lohkoina säröilemisestä alkaa erottua saksofonin ääni. Luolassa, lohkareen alla, seisoo soittava mies, keskellä kaikkea sitä kuivaa, säröilevää maata, joka kohoaa meren lempeästä silmästä kuin ilkeä, terävä roska. Hiivimme hiljaa tietä miehen ohi, siinä on jotakin kissoilta opittua, kulkea ohitse.
En muista, pääsemmekö yksimielisyyteen siitä, ovatko vierailemamme saaret kaikki tyystin erilaisia vai kaikki sitä samaa. Tai keskustelemmeko edes teemasta, joka vaikuttaa minusta vastenmieliseltä kysymyksenasettelun jyrkkyyden takia. Kuulen sivusta, kuinka eräs ruotsalaismies selittää Vompsulle laivalla siitä, miten oikeastaan on hyvä lähteä kotiin, koska kaikki nämä saarethan ovat aivan samanlaisia. Katson miestä äkkiä tarkasti ja kirkas, terävä sääli läpäisee kokemukseni. Että kaikki olisi samaa tai täysin erilaista, että pitäisi elää dikotomioiden maailmassa ja päättää, kummasta on kyse. Ettei voisi tunnustella hienoisia siirtymiä ja asennonvaihdoksia, aivan kuin muuttuisi toiseksi kylkeä unissaan kääntäessään, tai toisaalta, kuin mitään ei koskaan tapahtuisi, vaikka välillä on niin paha olla, että on pakko hetken kävellä yksin tai tai niin hyvä olla, ettei tahdo nousta mihinkään, maata vain ja hengittää läheisyyttä.
Täällä sataa poppelinlunta. Erinomainen kohta palata.
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Pysähdyskuvia matkalta
Tuntuu kummalliselta, että voi olla yhtä aikaa näin pimeä ja lämmin. En muista, milloin viimeksi olen kokenut jotain näin kesäistä ja kummallisella tavalla rauhoittavaa. Tähdet makaavat kaukaisuuksien takana, naapurisaarien valot tuntuvat yhtä etäisiltä, samoin terassin valonheittimeen eksyvä öttiäinen, jonka polveileva reitti saa samaistumiskohteistaan outoa suuruutta. Päivällä meri huokailee turkoosina. Hiekka, aurinkoöljy ja suola kerrostuvat ihoon ja sileään kivilattiaan.
Saaret eroavat suurkaupungista. Kun astuu saarella maihin, tempon hidastumisen huomaa heti. Emme ole vielä löytäneet saaren eläimistöä samalla tavalla kuin löysimme eläimet heti suurkaupunkiin saavuttuamme. Kissoja on toki kaikkialla, samoin hyväntuulisina liikenteen jolkottelullaan pysäyttäviä, varsin hyvin ruokitun oloisia kulkukoiria. (Tai kenties niillä onkin koti, muistelen, että Italiassakin kodillinen koira saattaa olla aika ruokkoamattoman oloinen turkiltaan.) Akropoliilla ja Olympoksen Zeun temppelillä kohtaamme myös maakilpikonnat. En ole uskaltanut toivoa näkeväni kilppareita, etenkään kaupungissa, mutta sieltä ne vain taivaltavat täysin omantahtisessa maailmassaan. Kun kuorta silittää, konna ei viitsi kiskaista päätä turvaan tai muuttaa mitenkään suuntaansa. Minne ne vaeltelevat kuivassa, mäkisessä maastossa keskellä suurkaupunkia?
Vaatii aikansa asettua elämään, joka toimii tyystin erilaisin periaattein kuin tämän talven suorituselämä, velvollisuuselämä. Saarille saapuminen auttaa. Suunnitelmat muistuttavat merta ympärillä. Ei voi tietää, minne päätyy. Eikä voi arvata, millaista siellä on. Täälläkin tuoksuu ja tuntuu toisenlaiselta kuin on kuvitellut. Tomatokeftedes maistuukin pahalta, vähän kuin joku olisi käärinyt mautonta munakasta palloksi. Mittavalta näyttänyt kaupunki on käveltävissä päästä päähän parissakymmenessä minuutissa. Arkkitehtuuri ei muistuta kuvia, joita on nähnyt koettaessaan kuvitella, miltä perillä näyttää. Baareissa on suuria sohvia. Sohvia, kaikista huonekaluista. Siksi baarit muistuttavat yhdestä kirjasta, jonka käännöstä oikoluin ja korjailin muutama vuosi sitten. Siinä tuollaista ulkosisustamisen tyyliä kutsuttiin muistaakseni kalifornialaiseksi tyyliksi. Puutarhan maahan kiveys, kiveykselle sohvia ja liehuvia verhoja katoksista, ja sitten muutama eksoottinen banaanipuu notkumaan sohvannurkkaan.
Kissat hiipivät kalifornialaisbaarien läpi yhtä sulavasti kuin kalaravintoloidenkin. Aivan kuin ne olisivat saarilla lihavampia kuin mantereella.
Suurkaupungissa parasta on taverna, jonne menemme suosituksen perusteella, mutta silti aika satunnaisesti, sillä suosituksia on monia eikä koskaan voi etukäteen tietää, kenen suositusten kanssa oma maku pitää yhtä. Tavernassa on hillittömän hyvää kreetalaisruokaa, valtavat ja pieteetillä tehdyt annokset ja leppoisa palvelu. Paikka on pieni, disainaamaton ja täyteen ammuttu ja setä haluaa puhua kanssamme saksaa. (Siunattu Vompo, jonka saksa on niin paljon parempi kuin omani.) Pöydissä mölistään, väitellään ja istutaan ikuisuuksia.
Hämmästyn, kun saaressa ei tapahdukaan näin, vaan baarit ja ravintolat muistuttavat enemmän kalifornialaispuutarhaa. En ymmärrä all-in-one-designin tarvetta (täyttyväthän tilat suunnittelemattakin, ja usein vielä kiinnostavammalla järjestyksellä), mutta ehkä se liittyy jotenkin rahaan, josta siitäkin olen aika ulkona. Ja ehkä emme ole vielä oppineet saarissa suunnistamisen aakkosia. Se on vähän huvittavaa, olenhan itsekin asunut saarella koko kouluaikani. Minun luulisi ymmärtävän saaria. Mutta tuntuu, että ymmärrän vain veden läheisyyden, sillä kun tarkemmin ajattelen, enhän halua kasvusaarellekaan palata, vaikka niin monet vanhat luokkatoverit kokevat sen luontevaksi vaihtoehdoksi. En tainnut ymmärtää sielläkään, mitä meren piirin sisässä tapahtuu, mitkä ovat ihmisten säännöt. Enemmän säästä ymmärtää kuin sopimuksista.
Nyt on aamu, olemme yrittäneet illalla etsiä tanssipaikkaa, mutta todenneet, että ihmiset täällä mieluummin seisovat ja vilkuilevat syrjäkarein toisiaan kuin tanssivat. Olemme nukkuneet vain muutaman tunnin, tai siis, minä olen nukkunut, nuo kaksi nukkuvat vielä. Kadulta kuuluu lintujen laulua ja lasten mekastusta. On sunnuntai.
Saaret eroavat suurkaupungista. Kun astuu saarella maihin, tempon hidastumisen huomaa heti. Emme ole vielä löytäneet saaren eläimistöä samalla tavalla kuin löysimme eläimet heti suurkaupunkiin saavuttuamme. Kissoja on toki kaikkialla, samoin hyväntuulisina liikenteen jolkottelullaan pysäyttäviä, varsin hyvin ruokitun oloisia kulkukoiria. (Tai kenties niillä onkin koti, muistelen, että Italiassakin kodillinen koira saattaa olla aika ruokkoamattoman oloinen turkiltaan.) Akropoliilla ja Olympoksen Zeun temppelillä kohtaamme myös maakilpikonnat. En ole uskaltanut toivoa näkeväni kilppareita, etenkään kaupungissa, mutta sieltä ne vain taivaltavat täysin omantahtisessa maailmassaan. Kun kuorta silittää, konna ei viitsi kiskaista päätä turvaan tai muuttaa mitenkään suuntaansa. Minne ne vaeltelevat kuivassa, mäkisessä maastossa keskellä suurkaupunkia?
Vaatii aikansa asettua elämään, joka toimii tyystin erilaisin periaattein kuin tämän talven suorituselämä, velvollisuuselämä. Saarille saapuminen auttaa. Suunnitelmat muistuttavat merta ympärillä. Ei voi tietää, minne päätyy. Eikä voi arvata, millaista siellä on. Täälläkin tuoksuu ja tuntuu toisenlaiselta kuin on kuvitellut. Tomatokeftedes maistuukin pahalta, vähän kuin joku olisi käärinyt mautonta munakasta palloksi. Mittavalta näyttänyt kaupunki on käveltävissä päästä päähän parissakymmenessä minuutissa. Arkkitehtuuri ei muistuta kuvia, joita on nähnyt koettaessaan kuvitella, miltä perillä näyttää. Baareissa on suuria sohvia. Sohvia, kaikista huonekaluista. Siksi baarit muistuttavat yhdestä kirjasta, jonka käännöstä oikoluin ja korjailin muutama vuosi sitten. Siinä tuollaista ulkosisustamisen tyyliä kutsuttiin muistaakseni kalifornialaiseksi tyyliksi. Puutarhan maahan kiveys, kiveykselle sohvia ja liehuvia verhoja katoksista, ja sitten muutama eksoottinen banaanipuu notkumaan sohvannurkkaan.
Kissat hiipivät kalifornialaisbaarien läpi yhtä sulavasti kuin kalaravintoloidenkin. Aivan kuin ne olisivat saarilla lihavampia kuin mantereella.
Suurkaupungissa parasta on taverna, jonne menemme suosituksen perusteella, mutta silti aika satunnaisesti, sillä suosituksia on monia eikä koskaan voi etukäteen tietää, kenen suositusten kanssa oma maku pitää yhtä. Tavernassa on hillittömän hyvää kreetalaisruokaa, valtavat ja pieteetillä tehdyt annokset ja leppoisa palvelu. Paikka on pieni, disainaamaton ja täyteen ammuttu ja setä haluaa puhua kanssamme saksaa. (Siunattu Vompo, jonka saksa on niin paljon parempi kuin omani.) Pöydissä mölistään, väitellään ja istutaan ikuisuuksia.
Hämmästyn, kun saaressa ei tapahdukaan näin, vaan baarit ja ravintolat muistuttavat enemmän kalifornialaispuutarhaa. En ymmärrä all-in-one-designin tarvetta (täyttyväthän tilat suunnittelemattakin, ja usein vielä kiinnostavammalla järjestyksellä), mutta ehkä se liittyy jotenkin rahaan, josta siitäkin olen aika ulkona. Ja ehkä emme ole vielä oppineet saarissa suunnistamisen aakkosia. Se on vähän huvittavaa, olenhan itsekin asunut saarella koko kouluaikani. Minun luulisi ymmärtävän saaria. Mutta tuntuu, että ymmärrän vain veden läheisyyden, sillä kun tarkemmin ajattelen, enhän halua kasvusaarellekaan palata, vaikka niin monet vanhat luokkatoverit kokevat sen luontevaksi vaihtoehdoksi. En tainnut ymmärtää sielläkään, mitä meren piirin sisässä tapahtuu, mitkä ovat ihmisten säännöt. Enemmän säästä ymmärtää kuin sopimuksista.
Nyt on aamu, olemme yrittäneet illalla etsiä tanssipaikkaa, mutta todenneet, että ihmiset täällä mieluummin seisovat ja vilkuilevat syrjäkarein toisiaan kuin tanssivat. Olemme nukkuneet vain muutaman tunnin, tai siis, minä olen nukkunut, nuo kaksi nukkuvat vielä. Kadulta kuuluu lintujen laulua ja lasten mekastusta. On sunnuntai.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Pian
Laukut seisovat lattialla tönäköinä ja nielaisevat kuuliaisesti keveät vaatteet ja kengät. Huomenna ajamme lentokentälle aamukuudeksi, ja sitten on loma. Tavallaan loma on tietysti nytkin, mutta sitä on vaikeampi hahmottaa. Olemme siivonneet, jotta kissanhoitajan olisi mukavampaa oleskella täällä. Huomaan muun siistiydyttyä, että ikkunaa ei ole taidettu pestä kahteen vuoteen. Siltä se kyllä näyttääkin. No, ehkä sitten, kun palaamme...
Laukkuihin on pakattu kaikkea muutakin. Liukukuppausvälineet, muun muassa. Kylmänaamio. Bikinit ovat hajoamistilassa, mutta en löytänyt Suomesta kivan värisiä, ehkä sellaiset löytyvät Kreikasta. Tai sitten eivät.
Yöuni pilkkoutuu sitä tehokkaammin, mitä lähemmäs lähtö hiipii.
Vaikeaa uskoa, että koulu on nyt ohitse. Kevätjuhlassa moni on pukeutunut kuin iltajuhliin, ja jään miettimään, enkö oikein itse osaa arvostaa ammattiani tai jotakin, mutta sitten totean, että ei se nyt ihan niinkään mene, minä vain pidän arjesta enemmän kuin juhlista. Juhlissa ei ole tilaa kysymyksille eikä tekemiseen katoa. Katselen ikkunan läpi kasvillisuutta, kun havahdun siihen, että nimeni sanotaan. Mutisen jotakin ja kompastelen eteen hakemaan opettajakunnan stipendiä. Se tulee vähän yllätyksenä, koska itse ymmärrän pedagogisen tuen tarpeen eri lailla. Minä nyt joka tapauksessa otan selvää, kiinnostun, kokeilen ja myrskyän eettisen ponnistelun puolesta, ja olen koko sydämelläni ja keskittyneesti mukana siinä, mitä teen. Kyllä rohkaisu voisi olla tarpeen ihan jossakin toisaalla... Palkintoihin en sillä lailla usko, ulkoinen palkinto tuntuu jotenkin haljulta kaikkeen sisäiseen oivaltamiseen verrattuna. (Kunpa osaisin hyväksyä ja ymmärtää paremmin sen, että jonkun mielestä minua kuuluu palkita ulkoisesti. Ehkä se on vielä liian vaikeaa. En kyllä mielestäni ole erityisen vaatimaton, mutta olen tottunut luomaan arvon töilleni sisältä käsin ja joskus palautteesta turhankin erillään.)
Pian kävelemme jo toisaalla.
Sitä valoa on vaikeaa kuvitella. Ei tiedä lainkaan, mitä tapahtuu. Ikään kuin sen täälläkään tietäisi. Mutta matkan kohdalla se kaikki epävarmuus, seikkailullisuus, erottuu selkeämmin. Jostain olisi vielä keksittävä pyykkinaru mukaan, muuten alkaa olla valmista minun laukkuni ja yhteisten tavaroiden osalta. Muut eivät tietysti ole vielä aloittaneetkaan; heillä on erilainen maailma, se nytkähtää hitaammin liikkeelle käytännön asioissa, heillä on ollut varaa oppia epäröimään. En tiedä, mikä se tuli on minussa, joka ei salli epäröintiä, paitsi ehkä joissain ryhmätilanteissa, siellä varma systemaattinen eteneminen saattaisi tuntua tyrannialta ja säikähdän ajatustakin, mutta tiedän jo joidenkin erottavan sen pinnalle saakka, vaikka kuinka koetan toimia diplomaattisesti ja usein intuitiota vastaankin, kun asioita on pakko tehdä ryhmässä, ja tajuan, että jos koko ajan latelen suuntaviivoja nopeammin kuin muut, muut kiukustuvat. Eräs tuttava ei melkein suostunut uskomaan, että palelen niin usein ja helposti, kun kerran sytyn niin nopeasti asioihin. Itse jäin miettimään kuulemaani tarinaa palelevasta naisesta, jonka sisäistä tulta vähennettiin, jotta hän sopeutuisi paremmin viileään ympäristöönsä.
Asiat voi jäsentää niin monin tavoin. Tehdä niin monin tavoin.
Olen jo monta yötä nähnyt unta suurista, vihreistä oliiveista.
Laukkuihin on pakattu kaikkea muutakin. Liukukuppausvälineet, muun muassa. Kylmänaamio. Bikinit ovat hajoamistilassa, mutta en löytänyt Suomesta kivan värisiä, ehkä sellaiset löytyvät Kreikasta. Tai sitten eivät.
Yöuni pilkkoutuu sitä tehokkaammin, mitä lähemmäs lähtö hiipii.
Vaikeaa uskoa, että koulu on nyt ohitse. Kevätjuhlassa moni on pukeutunut kuin iltajuhliin, ja jään miettimään, enkö oikein itse osaa arvostaa ammattiani tai jotakin, mutta sitten totean, että ei se nyt ihan niinkään mene, minä vain pidän arjesta enemmän kuin juhlista. Juhlissa ei ole tilaa kysymyksille eikä tekemiseen katoa. Katselen ikkunan läpi kasvillisuutta, kun havahdun siihen, että nimeni sanotaan. Mutisen jotakin ja kompastelen eteen hakemaan opettajakunnan stipendiä. Se tulee vähän yllätyksenä, koska itse ymmärrän pedagogisen tuen tarpeen eri lailla. Minä nyt joka tapauksessa otan selvää, kiinnostun, kokeilen ja myrskyän eettisen ponnistelun puolesta, ja olen koko sydämelläni ja keskittyneesti mukana siinä, mitä teen. Kyllä rohkaisu voisi olla tarpeen ihan jossakin toisaalla... Palkintoihin en sillä lailla usko, ulkoinen palkinto tuntuu jotenkin haljulta kaikkeen sisäiseen oivaltamiseen verrattuna. (Kunpa osaisin hyväksyä ja ymmärtää paremmin sen, että jonkun mielestä minua kuuluu palkita ulkoisesti. Ehkä se on vielä liian vaikeaa. En kyllä mielestäni ole erityisen vaatimaton, mutta olen tottunut luomaan arvon töilleni sisältä käsin ja joskus palautteesta turhankin erillään.)
Pian kävelemme jo toisaalla.
Sitä valoa on vaikeaa kuvitella. Ei tiedä lainkaan, mitä tapahtuu. Ikään kuin sen täälläkään tietäisi. Mutta matkan kohdalla se kaikki epävarmuus, seikkailullisuus, erottuu selkeämmin. Jostain olisi vielä keksittävä pyykkinaru mukaan, muuten alkaa olla valmista minun laukkuni ja yhteisten tavaroiden osalta. Muut eivät tietysti ole vielä aloittaneetkaan; heillä on erilainen maailma, se nytkähtää hitaammin liikkeelle käytännön asioissa, heillä on ollut varaa oppia epäröimään. En tiedä, mikä se tuli on minussa, joka ei salli epäröintiä, paitsi ehkä joissain ryhmätilanteissa, siellä varma systemaattinen eteneminen saattaisi tuntua tyrannialta ja säikähdän ajatustakin, mutta tiedän jo joidenkin erottavan sen pinnalle saakka, vaikka kuinka koetan toimia diplomaattisesti ja usein intuitiota vastaankin, kun asioita on pakko tehdä ryhmässä, ja tajuan, että jos koko ajan latelen suuntaviivoja nopeammin kuin muut, muut kiukustuvat. Eräs tuttava ei melkein suostunut uskomaan, että palelen niin usein ja helposti, kun kerran sytyn niin nopeasti asioihin. Itse jäin miettimään kuulemaani tarinaa palelevasta naisesta, jonka sisäistä tulta vähennettiin, jotta hän sopeutuisi paremmin viileään ympäristöönsä.
Asiat voi jäsentää niin monin tavoin. Tehdä niin monin tavoin.
Olen jo monta yötä nähnyt unta suurista, vihreistä oliiveista.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Vaikeus käsittää
Päivät soljuvat eteenpäin. Yhtenä yönä nukun miltei kellon ympäri. Sille voisi pystyttää jonkinlaisen muistomerkin, niin harvinaista sellainen on. Seison keittiössä, asetan kofeiinittomalla espressolla ladatun mutteripannun levylle, kuulas sää, sienipilviä. Ei musiikkia, ei piristeitä. Koetan pysyä rauhallisena.
Tämän viikon jälkeen alkaa loma ja kesä. En osaa käsittää sitä mitenkään. Matkustamme tiistaina Kreikkaan. En vielä osaa ennakoida, mitä siellä tapahtuu. Olen hautonut jalkoja kaliumpermanganaattikylvyssä miltei päivittäin siitä pitäen kun sain kynsivallin tulehduksen. Se on mennyt nyt ohi ilman antibiootteja. Mutta toisen jalan pikkuvarpaan väli on taas auki. Sen saman, joka ei osaa ojentua sivulle eikä ylös, koska on murtunut ja luutunut väärään asentoon. Mitähän jaloille tapahtuu kuumassa? Jaa-a, ei auta kuin kokeilla!
Tuntuu vähän haikealta istua viimeisessä opinnäytetyön esittelyssä. Leikin opponenttia. Ajaudun kysymykseen itsen rajoista, mikä se itse on... onko kiinalaisessa lääketieteessä vaiva ajateltavissa quin tukkeumana itsen kokemuksen kentässä. Mutta mikä on itse, kysyy työn esittelijä. No niin, sanon, siinäpä se. Missä sen rajat, mitä kaikkea siihen kuuluu. Onko sitä tai miten se tapahtuu. Opettaja puhuu televisio-ohjelmasta, johon oli haastateltu erästä tutkijaa (jonka haastateltavana minä olen ollut, ja vieläpä tuosta aihepiiristä, mutta en sano siitä mitään). Tutkija oli sanonut, että internetiin jää kaikista valtavat jäljet. Että voimme karahtaa tilanteeseen, jossa äkkiä haluaisimme takaisin yksityisyytemme, mutta se käy mahdottomaksi. Opponoin vähän opettajaakin. Voihan myös olla, ettemme enää huolisi semmoista yksityisyyttä takaisin mistään hinnasta, sanon mahdollisimman lempeästi. Yksi asia on varma, siksi on varaa olla kiihtymättä, lempeä. Minä en haluaisi semmoista yksityisyyttä enää takaisin. Ahdistunutta yksityisyyttä, jonka keskeinen sointu on, että muut eivät voisi pitää minusta tai edes hyväksyä minua, jos kerrankin kertoisin, mitä ajattelen ja miten koen. Tietenkään tämä ei ole kaikkien ongelma, mutta aika monessa erottaa tämän äänensävyn, kun kuuntelee tarkasti ja läheltä. Silloin tekisi mieli ojentaa käsi ja koskettaa kevyesti käsivarteen ja katsoa tarkasti silmiin ja vain siirtää tuohon ihmiseen se oivallus, että moinen pelko on turha. Hupsu toive, että voisi osata tehdä niin. Koskettaa-siirtää. Melkein kuin musiikilla.
(En oleta, että kaikki voivat pitää kaikista. Mutta ne, jotka voisivat pitää minusta tai jostakusta toisesta muutenkin, todennäköisesti tulevat läheisemmiksi, jos päästää tuosta pelosta irti.)
Kiinalaisessa lääketieteessä on kuulemamme esitelmän mukaan kaksi oivallista, ennestään vierasta ajatusta: ensiksi, että ihmisellä voi olla huono konsistenssi johtuen hänen vanhempiensa epäsuotuisasta iästä ja terveydentilasta hedelmöittymisen hetkellä, ja toiseksi, että yksi pitkäkestoisista ja liiallisina sairastuttavista tunteista (- eli asenteista, sanoisin; muita taisivat olla esim. pitkäkestoinen suru, pelko ja viha) on liika pohdiskeleminen. Etenkin jälkimmäinen huvitti minua kovasti, koska muistin eräästä kognitiivisen terapian kirjasta lukemani vuodatuksen siitä, miten liian pohdiskeleva ja analyyttinen asiakas on terapeutille käänteinen lottopotti, koska hän vain pohtii ja analysoi, eikä suostu kokemaan tunteita itsessään syvästi. (Ehkä siksi joillekuille syvä seksuaalinen suhde tai jokin muu kehollisempi työstämisen tapa voi olla paljon avaavampi kuin puheen tasolla operoiva terapia.) Toinen kohta, jossa terapia saattaa useammankin lähteen mukaan tyssätä pohdiskeluun uppoutuvaisen asiakkaan kanssa, on se, jossa oivallukset pitäisi soveltaa käytäntöön... Tosiaan, ei mitään uutta auringon alla! Paitsi se, että pohdiskeluun juuttumista voidaan pitää tunteena. Tai että voi joutua koko ikänsä kärsimään vanhempiensa terveydentilasta omalla hedelmöittymisen hetkellään. Ehkä jälkimmäinen on väljästi käsitettynä helpompi hyväksyä.
Istumme ruokalassa pöydän ääressä, ulkona keväinen metsä, vai pitäisikö sanoa jo: "kesäinen". Tämä kourallinen ihmisiä, kummallisine oikkuineen ja ennakkoluuloineen ja yrityksineen tulla toimeen. Vaikka heidän kanssaan on välillä vaikeaa jutella, ja vielä vaikeampaa löytää yhteistä säveltä muusta kuin substanssiasioista, tuntuu jotenkin kummalliselta, että koulu loppuu, ja sitten kaikki katoavat teilleen.
Tämän viikon jälkeen alkaa loma ja kesä. En osaa käsittää sitä mitenkään. Matkustamme tiistaina Kreikkaan. En vielä osaa ennakoida, mitä siellä tapahtuu. Olen hautonut jalkoja kaliumpermanganaattikylvyssä miltei päivittäin siitä pitäen kun sain kynsivallin tulehduksen. Se on mennyt nyt ohi ilman antibiootteja. Mutta toisen jalan pikkuvarpaan väli on taas auki. Sen saman, joka ei osaa ojentua sivulle eikä ylös, koska on murtunut ja luutunut väärään asentoon. Mitähän jaloille tapahtuu kuumassa? Jaa-a, ei auta kuin kokeilla!
Tuntuu vähän haikealta istua viimeisessä opinnäytetyön esittelyssä. Leikin opponenttia. Ajaudun kysymykseen itsen rajoista, mikä se itse on... onko kiinalaisessa lääketieteessä vaiva ajateltavissa quin tukkeumana itsen kokemuksen kentässä. Mutta mikä on itse, kysyy työn esittelijä. No niin, sanon, siinäpä se. Missä sen rajat, mitä kaikkea siihen kuuluu. Onko sitä tai miten se tapahtuu. Opettaja puhuu televisio-ohjelmasta, johon oli haastateltu erästä tutkijaa (jonka haastateltavana minä olen ollut, ja vieläpä tuosta aihepiiristä, mutta en sano siitä mitään). Tutkija oli sanonut, että internetiin jää kaikista valtavat jäljet. Että voimme karahtaa tilanteeseen, jossa äkkiä haluaisimme takaisin yksityisyytemme, mutta se käy mahdottomaksi. Opponoin vähän opettajaakin. Voihan myös olla, ettemme enää huolisi semmoista yksityisyyttä takaisin mistään hinnasta, sanon mahdollisimman lempeästi. Yksi asia on varma, siksi on varaa olla kiihtymättä, lempeä. Minä en haluaisi semmoista yksityisyyttä enää takaisin. Ahdistunutta yksityisyyttä, jonka keskeinen sointu on, että muut eivät voisi pitää minusta tai edes hyväksyä minua, jos kerrankin kertoisin, mitä ajattelen ja miten koen. Tietenkään tämä ei ole kaikkien ongelma, mutta aika monessa erottaa tämän äänensävyn, kun kuuntelee tarkasti ja läheltä. Silloin tekisi mieli ojentaa käsi ja koskettaa kevyesti käsivarteen ja katsoa tarkasti silmiin ja vain siirtää tuohon ihmiseen se oivallus, että moinen pelko on turha. Hupsu toive, että voisi osata tehdä niin. Koskettaa-siirtää. Melkein kuin musiikilla.
(En oleta, että kaikki voivat pitää kaikista. Mutta ne, jotka voisivat pitää minusta tai jostakusta toisesta muutenkin, todennäköisesti tulevat läheisemmiksi, jos päästää tuosta pelosta irti.)
Kiinalaisessa lääketieteessä on kuulemamme esitelmän mukaan kaksi oivallista, ennestään vierasta ajatusta: ensiksi, että ihmisellä voi olla huono konsistenssi johtuen hänen vanhempiensa epäsuotuisasta iästä ja terveydentilasta hedelmöittymisen hetkellä, ja toiseksi, että yksi pitkäkestoisista ja liiallisina sairastuttavista tunteista (- eli asenteista, sanoisin; muita taisivat olla esim. pitkäkestoinen suru, pelko ja viha) on liika pohdiskeleminen. Etenkin jälkimmäinen huvitti minua kovasti, koska muistin eräästä kognitiivisen terapian kirjasta lukemani vuodatuksen siitä, miten liian pohdiskeleva ja analyyttinen asiakas on terapeutille käänteinen lottopotti, koska hän vain pohtii ja analysoi, eikä suostu kokemaan tunteita itsessään syvästi. (Ehkä siksi joillekuille syvä seksuaalinen suhde tai jokin muu kehollisempi työstämisen tapa voi olla paljon avaavampi kuin puheen tasolla operoiva terapia.) Toinen kohta, jossa terapia saattaa useammankin lähteen mukaan tyssätä pohdiskeluun uppoutuvaisen asiakkaan kanssa, on se, jossa oivallukset pitäisi soveltaa käytäntöön... Tosiaan, ei mitään uutta auringon alla! Paitsi se, että pohdiskeluun juuttumista voidaan pitää tunteena. Tai että voi joutua koko ikänsä kärsimään vanhempiensa terveydentilasta omalla hedelmöittymisen hetkellään. Ehkä jälkimmäinen on väljästi käsitettynä helpompi hyväksyä.
Istumme ruokalassa pöydän ääressä, ulkona keväinen metsä, vai pitäisikö sanoa jo: "kesäinen". Tämä kourallinen ihmisiä, kummallisine oikkuineen ja ennakkoluuloineen ja yrityksineen tulla toimeen. Vaikka heidän kanssaan on välillä vaikeaa jutella, ja vielä vaikeampaa löytää yhteistä säveltä muusta kuin substanssiasioista, tuntuu jotenkin kummalliselta, että koulu loppuu, ja sitten kaikki katoavat teilleen.