Kipupuhetta

En ole oikein jaksanut kirjoittaa. Kaikki ei ole sujunut hyvin. Tai mikä on hyvin, en koe olevani ollenkaan varma siitä, mitä hyvin tarkoittaa. En laajemmin. Mutta kipu on palannut, sitä on vaikeaa mieltää hyväksi, vaikka hahmotan siihen liittyvää oppimista. Opin ottamaan kivulle tilaa, opin odottamaan, muistan äkisti aiempia kipuja, jotka nekin tuntuivat ikuisuuteen saakka venyviltä, samat hätäiset ajatukset viidentoista, kahdenkymmenen, kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen ikäisenä. Kävelenkö enää ikinä normaalisti? Ja aina olen kävellyt, aiemminkin. Jossakin vaiheessa turvotus on laskenyt. Ilo on palannut.

Odotan. Sairaslomaa kirjoitetaan lisää viikko kerrallaan. Välillä koetan töitä kahden päivän ajan, heti pääsiäisen jälkeen, mutta kivut provosoituvat ja palaan lepoon. Huomenna menen tapaamaan erikoislääkäriä, joka asuu toisella paikkakunnalla. Häntä on suositeltu, hän ymmärtää lantion alueen kivuista enemmän kuin erikoislääkärit tässä lähellä. (Äitiä kiukuttaa se, etten käy samalla erikoislääkärillä kuin hän, hänellä on nyt jalka murtunut ja hän on käynyt tuossa kilometrin päässä ja nuori mies on ollut niin reipas ja mukava lääkäri. Sanon puhelimessa vaisusti, että mutta kun tämä lääkäri jolle menen nimenomaan kannattaa omaehtoista kuntouttavaa otetta ja on erikoistunut juuri tämänlaisiin kipuihin kuin minulla on.) Matkustan junalla. En oikein pysty istumaan, ehkä sitten seison junan eteisessä puoli tuntia koettaen jakaa painoa tasaisesti kipeille risti-suoliluunivelille.

Äidin jalka murtuu Kanarian saarilla, he ovat siellä isän kanssa kahden. Hotelli on vuorilla, koska siellä on hyviä kävelyreittejä. Koska hotelli on vuorilla, pyörätuolin kanssa ei pääse juuri mihinkään. Isä alkaa läähättää raskaasti heti koettaessaan työntää äitiä mäkisessä maastossa. Äiti pitää huolen, ettei isä ole kuuloetäisyydellä sanoessaan pelänneensä, että isä saa taas sydänkohtauksen. Äiti istuu uima-altaalla villatakissa ja jalka kipsissä ja häntä itkettää. Kun hän kompuroi aamulla vessaan sauvoilla, hänestä tuntuu, ettei hän enää jaksa ikinä nousta vessanpytyltä ylös. Entäs siellä, äiti kysyy. No, mitäs tässä, sanon. Vuoristorataa.

En jaksa kirjoittaa, koska tiedän, miten pitkästyttävää on kuunnella lueteltuja oireita, jos ne toistuvat päivästä toiseen. Ja miten julmalta tuntuu pitkästyä toisen tragediaa kuunnellessa. Ja että yhtäkaikkisesti niin tapahtuu jossakin vaiheessa oireiden sahatessa eestaas ja tilanteen pitkittyessä. Miten väsyttävää on, kun jonkun kuulumiset niveltyvät, luutuvat ja kramppaavat. Ei ideoita, ei matkoja, ei ihmissuhteita, vain keho, joka imee kaiken huomion itseensä. Olen itsekin kyllästynyt siihen, miten kipu vuoroin hellittää, vuoroin kiertyy kääminä suoliluun harjanteiden alle lantion takapuolella. Koetan kävellä kevätpäivissä. Jaksan hyvin vartin, sattuu vain hivenen, sitten äkkiä kipu jyrskäyttää lantion takapuolelta sisään ja melkein lopettaa hengittämisen ja katselen ylämäkeen ja mietin, että voi luoja, miten ihmeessä pääsen kotiin saakka takaisin.

Pahinta on se, ettei tarkalleen tiedä, mistä on kyse. On monia tiloja, jotka tuottavat hyvin samankaltaisen oireiston. Harjoite, joka auttaa toiseen tilaan, saattaa pahentaa toista. Ehkä olen osallistunut nykyisiin kipuihini venyttelemällä pakaralihaksia. Haluan tietää, mikä on sallittua ja mikä ei. Keho itse on hyvin selkeä vain muutaman seikan suhteen: istumista se ei siedä, eikä jalat koukussa makaamista, eikä kumartumista eteenpäin. Jos yritän jotakin näistä, pakaralihakset alkavat krampata eivätkä meinaa lopettaa, ei ennen kuin koetan DonTignyn si-nivelten itsemobilisointia ja itsetraktiota. Mutta jostakin tulee kipua viiveellä, eikä siihen tunnu auttavan mikään. Ehkä nivelessä on tulehdus. Koetan malttaa mieleni. Lääkäriaika on jo huomenna.

Löydän itsestäni ikäviä, naurettavia puolia. Tai ehkä ne ovat inhimillisiä, ja niistä pitäisi olla kiitollinen siinä missä kaikesta muustakin. Esimerkiksi huomaan tulevani epätoivoiseksi, kun kipu vain jatkuu. Huomaan miettiväni synkeästi, että näinköhän voin ikinä tehdä hierojantyötä, josta pidän enemmän kuin aiemmin kokeilemistani töistä. Tai että on ihan naurettavaa, että kouluttaudun noin fyysiseen, seisaaltaan tehtävään ammattiin, kun kuitenkin alaraajat ovat selvästi heikoin kohtani kaikkine kummallisine repeämineen, liikanivelineen ja tulehduksineen vuosien saatossa. (Mutta kuvittelin, että ne olisivat jo ohitse.) Ja sitten löydän itsestäni senkin ärsyttävän piirteen, että panikoin sen takia, että ehkä en nyt sitten pysty käymään koulua loppuun aikataulussa. Teen opinnäytetyötä ja mietin, tarvitsenko sitä yhtään mihinkään. On nimittäin selvää, että jos koulu vaatii minua tekemään myöhemmin työssäoppimisjakson uudestaan, koska olen ollut niin pitkään sairaslomalla sen aikana, en kyllä aio lähteä siihen leikkiin ollenkaan. Koulutukseni on kuitenkin näyttötutkintoon valmistava koulutus. Jos työssäoppimisjaksoa ei hyväksytä sellaisena kuin terveyteni nyt antaa sille myöten, aion käydä suorittamassa yhden jäljelläolevan näytön erikseen. Kyllä minä nimittäin töissä ehdin käydä myöhemminkin, eikä työssäoppiminen lopu koulun loppuun. Trimmaan opinnäytettä ja ajattelen, että voi luoja, tässä minä nyt sitten teen esitelmää, josta en tiedä, pystynkö ikinä pitämään sitä. Onko sen niin väliä. On sillä sen kannalta, että en voi oikein istua. Istun satulatuolissa hetken mutta aika pian on noustava. Koetan tehdä hommia makuulla, siinä kipeytyy hartiarengas ja niska. Hankalaa.

Mutta en voi tietää, miten käy, joten teen joka tapauksessa opinnäytetyötä ohjeistuksen mukaan. Kai sitä voisi kutsua toiveikkuuden säilyttämiseksi. Ainakin jossain ulkokohtaisessa mielessä.

Koska toivoni heiluu, kiinnitän katseeni tuon tuosta kesäkuun alkuun. Silloin matkustamme kolmistaan Kreikkaan. Tarkoituksena on vaellella saarilla. Nyt on vaikeaa kuvitella mitään vaeltamista. Mutta hätätapauksessa voin lekotella rannalla ja imeksiä passionmargaritoja, ajattelen uhmakkaasti. Sellaista lomaa en ole vielä ikinä osannutkaan pitää. Joskus olen kuvitellut, että tänään on lepopäivä, jolloin makaamme rannalla, mutta Vompsukin on oppinut sen, että ennen lepäämistä saatan, kuinka ollakaan, haluta vuorille aamukävelylle, joka sitten jotenkin venyy iltaviiteen saakka, eikä mukana tietenkään ole eväitä eikä rahaa ulkona syömiseen. "Lepopäivä rannalla on pahinta, mitä voi sanoa... silloin tietää, että on edessä valtava päivämarssi ilman syömistä ja kannattaa tankata iso aamupala", selvittää Vompsu käsitteitä Faunille. Kahden kesken Vompsu sanoo, ettei hän kyllä jouda makaamaan rannalla, joten sikäli on hyvä, että Fauni on mukana. Fauni osaa lötkötellä paremmin. Vaikka en kyllä usko, että kukaan nyt saarilla vapaaehtoisesti olisi paikoillaan, jos vain jalat kantavat. En osaa kuvitella rannalla makoilua muuten kuin lähes halvaantuneena. Ajattelen itsekseni, että eiköhän Faunikin lähde kävelylle, ja hyvä niin. Kiusaannuttavammalta tuntuisi, jos tuntisi itsensä riippakiveksi, jota pitää paapoa ja jonka kanssa ei voi oikein tehdä mitään. Se ajatus tulee nopeammin kuin hahmotan sen tulemista, se vain on.

Saapa nähdä, mitä matkasta tulee. Sekin riippuu nyt ensisijaisesti lantiostani. Retkeilyä vai könöttämistä. Vuoristonäkymiä vai pilatesta rannalla. (En osaa kuvitella vain makaavani.)

Äidin ja isän matkalla Kanarialla isä peruuttaa kaikki retkiosallistumisensa äidin katkaistua jalkansa. Mene sinä vaan, sanoo äiti, mutta isä on vähintään yhtä itsepäinen ja jää hotelliin äidin kanssa. Äiti on siitä vihainen ja sanoo puhelimessa, ettei kestä itseään, kun saa tämmöistä aikaan. Tunnistan moodin itsestäni, mutta en halua omaksua sitä automaattisesti enkä halua äidinkään omaksuvan sitä noin automaattisesti. Ehkä isä ei halua mennä yksinään, ehdotan. (Vanhempani eivät ole tottuneet matkustamaan yksin.) Tai ehkä isä haluaa olla sinun kanssa enemmän kuin katsella nähtävyyksiä. Äiti kuulostaa kyllästyneeltä eikä pidä siitä, että konfrontoin ja ehdotan toisenlaista tulkintaa kuin isän nyhjääminen. Ehkä isä ei ymmärrä sitä, miten paljon helpompi on olla yksin sairaana, ajattelen. Ehkä hän ajattelee auttavansa...

Isä kuulostaa ilahtuneelta äidin jalan murruttua. Isästä äidille tekee hyvää vähän rauhoittua, pysähtyä ja miettiä elämää.

Huomaan että minussa on sama ilahtuminen nyt kun joudun taas pysähtymään. En pidä kivusta, tietenkään, mutta jokin minussa pitää siitä, että kaikki on taas hyvin epävarmaa ja auki, että on edettävä päivä kerrallaan ja kuulosteltava tuntuja, ettei voi vain ryskyttää eteenpäin puoliautomaattisesti ja melkein läähättäen. Koulu on sujunut niin pusertaen, että sen puristuksen hellittämistä ei voi olla tervehtimättä ilolla. Nyt kun seison sen ulkopuolella, hahmotan selvästi tilan ahtauden. Puistattaa. Toisilla on turvallinen olo, kun heitä puristetaan kaikkialta, toisilla ei. Minä koen puristuksen helpommin inhona ja äkäisyytenä. Pidän enemmän elämän avautumisesta, totaalisesta epävarmuudesta. Siitä on apua tällaisina hetkinä, kun olo on fyysisesti kurja.

Nyt kaikki totisesti on epävarmaa. En tiedä, selviänkö omin jaloin takaisin puolen tunnin kävelyretkeltä. Varmuuden vuoksi seuraan raitiovaunun reittejä ja pidän matkakorttia taskussa. Vompsu miettii, muuttaako kesäksi muualle. Tai syksyksi. Olen luvannut prepata häntä hierojan tutkinnon suorittamisessa. Se on ihan loistavaa. Vompsun ei tarvitse ahtautua kouluun, mutta silti hän voi suorittaa tutkinnon. Ja minä saan samalla kerrata kaiken lukemani ja kuulemani Vompsua prepatessa, mikä on äärimmäisen hyödyllistä. Harjoitushierottavia taatusti riittää. Ehkä minunkin pakarani ja reiteni tässä vielä kuntoutuvat hyvinkin, jos niillä harjoitellaan pari kertaa viikossa. En tiedä, milloin pystyn taas normaaliin elämään. En tiedä edes, mikä näitä helvetillisiä kipuja tuottaa. En tiedä, miten asun parin kuukauden kuluttua. Ja niin edelleen. On pysähdyttävä tähän epävarmuuteen, tunnettava siinä kohiseva muutos. Vielä äsken näytti siltä, että minulla on kesäksi Kreikan jälkeen työpaikka, mutta en enää tiedä, olenko siinä kunnossa, että pystyn ottamaan sen vastaan.

Muutamana päivänä on ollut hyvin keväistä. Rastaat hyppelehtivät, kasvitieteellisessä kukkii talventähti ja virvalilja, unkarilainen sinivuokko lopetti jo. Silmut paisuvat. Lumikinoksista on tullut lutakko, jossa sinisorsapari kylpee. Veden alla ruoho haukkoo henkeään. Löydän kuolleen ja revityn rastaan. Sen luut punaisen lihan lomassa törröttävät ohuina ja voimakkaina. Aurinko on kuivattanut kudoksen pinnan mattapintaiseksi ja kiristäväksi kalvoksi. Ystävän syntymäpäiväjuhlilla oleminen on hankalaa, kun ei pysty istumaan ja asunto on pieni ja ihmisiä paljon. Makaan sängyllä muiden takkien päällä. Jossakin vaiheessa kivut pakottavat kotiin.

En tiedä lainkaan, mitä odottaa. Paitsi seuraavaa aaltoa, joka pyyhkäisee ylitse, työntää irtokiveä ja simpukkaa ropisevat kyntensä ristiluun molemmin puolin, turvottaa ristiluulle lampaanhännän, saa haukkomaan henkeä. Nyt ei ole hätää, on päivä, olen yksin, lääkäri on huomenna jo. Ei ole ketään, jonka huolestunut ilme saisi palan nousemaan kurkkuun. Yksin kipu on helpompi kestää, siihen suhtautuu jotenkin vihaisemmin, koska ei ole muuta mahdollisuutta kuin ponnistaa sitä vasten.

Nainen, jota hieroin koulun klinikalla, oli jo vanha. Hänellä oli täsmälleen samat oireet kuin minulla nyt. Seisoin siinä vieressä, sivelin, jälkeenpäin asetin kylmäpussin ristiluun päälle, näytin opettajalle lanneselkäkalvon paksuuntunut, röpyliäiset ja kipeät osuudet, keskustelimme fascian supistumisesta, ja jokin minussa sen kaiken ammatillisuuteen ponnistamisen takana ajatteli: en ymmärrä tätä, mikä tämä on, miksi juuri tämä nainen, ei hänen ryhdissään ole mitään tätä provosoivaa, mistä tämä tulee, mitä ovat nämä kivut, miksi kudos reagoi näin, millaista olisi elää tämän kaiken kanssa, millaista on jos ei voi istua eikä kumartua eteenpäin, miten elämä sujuu näiden kipujen kanssa, mitä oikein pystyy edes tekemään. Minä olen vähän voimistellut lattialla ja venyttänyt ja taaksetaivutus helpottaa, sanoo nainen. Olen yrittänyt lukea, mutta se on vaikeaa kivun takia. Sitten yritän kunnostaa huonekaluja, mutta siitä ristiselkä aina kipeytyy. Mutta joka päivä on vähän voimisteltava, ei voi vain jäädä makamaan kipuun. Rohkaisen häntä eteenpäin ja nyt koetan rohkaista itseäni, ja joinain päivinä se on helpompaa kuin toisina.

Joinakin päivinä joudun lainaamaan toisilta toiveikkuutta. Niinä päivinä minua itkettää. Ei siksi, että se. mikä tapahtuu, olisi väärin tai kamalaa. Tällaista tapahtuu kaikkialla maailmassa ja jokainen meistä saa kai osuutensa tällaisesta, vaikka kuinka koettaisi pitää itsensä terveenä. Eikä siksi, että kipu olisi sietämätöntä. Enimmäkseen minun ei edes tee mieli huutaa. Pahinta on se, että hetkittäin tuntuu, ettei se, mitä tässä ja nyt tapahtuu, mitenkään enää jaksa kiinnostaa itseä. Että kun huomaa toisten haluavan uskoa vankasti, että tilanne etenee johonkin suuntaan, se törmää itsessä vain tympeään entäs sitten -toteamukseen. Se on jotenkin niin kauhea asenne, ettei sitä osaa olla parkumatta hetken.

Alan taas unohtaa, miltä tuntuu kivuttomuus. Sitäkin huolestuttavampaa on, että unohdan hetkittäin, miltä tuntuu toiveikkuus.