väsynyt etäpäivä

Nyt klinikka on alkanut. Hieromme vieraita ihmisiä, toivotamme heidät tervetulleiksi ja ohjaamme heidät pedeille, vedämme kopin verhot kiinni ja katselemme ihmisiä alusvaatteisillaan edestä ja takaa ja kirjaamme asiakaskortteihin epäsymmetriat, kivut ja ryhdin. Laskemme kädet selälle, jonka omistajasta emme tiedä oikeastaan mitään. Käyn läpi lihakset ryhmittäin, muistan melkein kaikki otteet, jälkeenpäin saan kiitoksia. Se tuntuu kummalliselta, koska en osaa tuntea varmuutta sillä tavalla. Olen pelkkinä sormina ja kämmeninä, ja kun niiden automatiikka hetkeksi herpoaa, esimerkiksi siirryttäessä otteessa toiseen tai kehonalueelta toiseen, katson käsiäni ja selkää kuin kilometrien päästä.

Mitä, tätäkö on elämäni?

Illalla väsymys pyyhkäisee kaiken ylitse. On niin paljon, mitä pitäisi tehdä, eikä oikein koskaan tunnu olevan oikea hetki sille.

Nytkin, kun on etäpäivä, saan aikaiseksi huikaisevan vähän. Kaikki elämässä muuttuu hurjasti ryskyen, sen tajuaa, kun makaa tällä lailla hetken selällään ja malttaa ajatella. Siihen on viime aikoina ollut liian vähän aikaa. Olen vääntänyt kirjallisia töitä kouluun ja keskustellut ystävien kanssa. Eilen sentään sain luettua melkein puoli tuntia Doris Lessingiä ja se tuntui oikein piristävältä, ja aloin ihmetellä siinä lukiessani, miksi en ole pitänyt kirjojen lukemisestani huolta. Mutta se on aika vaikeaa, kun koulu nielee niin suuren osan päivästä ja sen jälkeen haluaisin ehtiä myös näkemään kavereita. Lähden aamuisin kävelemään koululle puoli kahdeksan aikaan ja olen takaisin kotona viideltä ja uuvuksissa. Tutkiva ei viihdy uudessa työssään, enkä osaa oikein sanoa muuta kuin että anna aikaa, anna sille kaikelle hetki aikaa, pari viikkoa edes, se ehkä muuttuu jollakin tapaa. Omatkin velvollisuuteni roikkuvat. Koetan kohentaa niitä tilaamalla netistä kolme kirjaa, jotka tarvitsen lopputyötä varten. Ja kokoan listan mahdollisista työharjoittelupaikoista, soitan kiinnostavimman kuuloiseen. Sen pomo ei ole paikalla, joten pistän hänelle sähköpostia, kuten kehotetaan. Sitten en haluakaan soittaa muihin paikkoihin, koska haluaisin sinne niin kovasti. Ei auta kuin odotella muutama päivä, viikonlopun jälkeen on jatkettava soittelua toisaalle, jos sieltä ei ala kuulua mitään. Mutta haluaisin sinne enkä halua soittaa muualle ennen kuin saan kuulla, miten tämän paikan kanssa käy. Saan sentään haettua viimein hepatiitti B-rokotteen ensimmäisen pistoksen. Ja tehtyä yhden yrittäjyyden etätehtävistä. (Enää yksi jäljellä... sen jälkeen alan arvatenkin väsätä opinnäytettä. Kunpa edes joskus voisi sanoa, että nyt ne on kaikki tehty. Arvatenkin toukokuun alkupuoliskolla ollaan siinä tilanteessa... huh!)

Päivä on harmaa enkä jaksa lähteä kuvaamaan hienoja jääpuikkoja, jotka roikkuvat kerrostalojen katonharjoista kunnioitusta ja pelkoa lietsoen, vaikka niin hehkutankin Eufemialle vielä illalla. Mokoma harmaus, vetoan siihen: eivät jääpuikot näytä oikein miltään ilman paistetta! Ehkä näin on okei, mutta soisin kyllä, ettei väsymys yltäisi ihan tällaiseen mittakaavaan. Toisaalta tämä on tutkintotilaisuuden jäljiltä ensimmäinen luvallinen, selväpäinen ja selkeä vapaapäivä, eli ehkä on aivan luonnollista, että tuntuu siltä, kuin joku olisi avannut venttiilin.

Ainakin tunnen tyytyväisyyttä siitä, että koin kriisini sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja maanantaipäivänä. Kriisin ilmaisemisessa ja työstämisessä on aina jotakin hyvin vapauttavaa. Se on tuhannesti parempaa kuin olosuhteissa vaiti kitkuttaminen ja epämääräinen tyytymättömyys. Mutta ei kriisi uuvasta oloa mihinkään häädä, ehei. Eikä siitä yleensä oivalla yhtikäs mitään. Paitsi ehkä että kriisiä tarvitsi. Niin oudolta kuin tämä voikin kuulostaa, minusta vaikuttaa siltä, että kriisejä on hyvä olla aina välistä. Kunhan niissä saa kokea kuohuvia tunnemyrskyjä ja ilmaista ne, jokin kumma närä tasapainottuu niiden myötä.

Äh, juutun kirjoittamaan, vaikka nyt on nukuttava, koska seuraava tilaisuus päiväuniin on aikaisintaan sunnuntaina. Kunpa sunnuntaina paistaisi aurinko, ehtisin nähdä sen pitkästä aikaa. Minulla on sitä kova ikävä.