Luvassa inhimillisyyttä

Sovimme tapaamisen iltapäiväksi. Tuulikaapissa on lappu, jossa pyydetään riisumaan kengät. Väkerrän nauhoja auki, mutaista vettä tirsuu sormille, jotka äsken kävin kuuraamassa kahvilassa edustuskelpoisiksi. (Minun piti mennä kävelemään, mutta auringosta olikin tullut kalpea haamu, jota saattaisi kuvitella kuuksi, ellei olisi aivan näin valoisan hämärää.) Olen vähän hermona, koska mäkeä ylös tarpoessani keksin äkkiä monta vähän hupsua juttua: Minulla on sateenkaarilakki, joten näytän suoraan pride-kulkueesta repäistyltä, ja vaikka noin ylipäänsä se on minusta hyvä asia, ehkä uutta työpaikkaa voisi totuttaa vähän kerrassaan omituisuuteeni. Minulla on myös mekko housujen päällä, ja saattaa olla, että vastassa on reippaita ja sporttisia kollegoita. (Onko mitään pelottavampaa kuin reippaus-sporttisuus, eipä kai!) En ole jaksanut pestä hiuksia ja huulipuna, jota käytän äärimmäisen harvoin, on mennyt ilkeästi yli huulten rajojen eikä lähde pois nätisti, enkä voi tietysti raapiakaan, ettei suun ympärys ole punainen ja nokkosrokolla... No, kelvatkoon! Joku raottaa tuulikaapin sisäovea. Uteliaat kasvot. "Oletko sinä...?" "Olen! Hauska tavata!"

Se peloista.

Harjoittelupaikka, jossa vietän puolitoista kuukautta, vaikuttaa kaikin puolin hauskalta. Ja silti se kaikki on sattumaa, koska soitin yli kymmeneen yritykseen ja kaupittelin ilmaista työvoimaani, ja siinä vaiheessa, kun jo googlasin netistä lisää paikkoja, osuin tämän paikan nimeen ja ajattelin, että hitto, koetetaan nyt, ja tämähän tärppäsi, joten en voi sanoa, että olisin erityisesti valinnut huolellisesti tämän paikan lupaavien joukosta. Mutta ehkä tämä on karmaa tai jotain. Ehkä se on sitä, että kun soitan, pomon ja minun välille viriää puhelimessa heti yhteisymmärrys, joka jatkuu tapaamisessa. Ehkä hän kuulee, että sopisin sinne. (Minäkin kuulin sen, mutta en osaa luottaa kuulemisiini, mikä on aika huvittavaa, koska no - kyllä ne aika hyvin pitävät kutinsa.)

Paikka on hauska ja pieni. Tosiaan, kengät on riisuttava heti ovella. Ovessa on liikkeentunnistin-pimpom, joka kummittelee ja pimputtaa olemattomia. Siitä ei kuulemma tarvitse enimmäkseen välittää. Pyyhkeet on tuotava itse, yhteisen pyyherumban pyörityksestä ei tule kuulemma mitään. (Tarjoudun yrittämään, mutta tarjous nauretaan kumoon.) Ja jos puhtaan pyyhkeen jättää lojumaan jonnekin, kollegat varastavat sen ja se palautuu vaivihkaa likaisena. Kollegat liihottelevat sisään ja ulos enimmäkseen kuin perhoset, ja yleensä viime tipassa tai melkein myöhässä, ja yhtä heistä ei voi olla huomaamatta, koska hän on persoona. Hänen sanomisiinsa tulee suhtautua varauksella, hänellä on oma tyylinsä, mutta toisaalta, siitä voi oppiakin paljon. Ja ennen kaikkea he haluavat haistella minusta uusia tuulia ja tutkimustietoa, kaikkea sellaista, mistä he ovat olleet kauan erossa. Koulunraikkautta. Lupaan pihistää koulusta muutamia tyhjiä asiakaskortteja, jotta voimme tutkia niiden rakennetta. Lupaan myös tutkia pomoni. "Oi voisitko, sehän olisi ihanaa!" Koska minulla ei ole autoa, puhumaton peikkomies ajaa minua ja pöytää hieromaan toisaalle. Pääsen ehkä osallistumaan myös kidutettujen kuntoutukseen katseluoppilaana. Kuumapakkauskeitinkin on, harmi ettei pakkauksia. Mutta ehkä semmoinen voitaisin jostain lainata, jos haluan käyttää sellaisia apuvälineitä.

Kuulostaa lupaavalta ja hyvin inhimilliseltä.

Voiko etukäteen tietää viihtyvänsä? Ehkä ei, mutta ainakaan yhtään pahaa merkkiä ei ole ilmassa. Ei designhuonekaluja, ei ison yrityksen tai organisaation jähmeyttä, ei virallisuutta, ei hiottuja markkinointisloganeita. Ehkä täällä tarvitaan päättäväisyyttä, ja kuten pomo sanoo, kärsivällisyyttä, mutta niitähän minussa on. Ja omatoimisuutta, itseohjautuvuutta. Sitä on melkein liikaa.

Erityisesti minua ilahduttaa tarina moksaajasta, joka käyttää moksauksessa niin haisevia yrttejä, että koko paikka on ihan huuruissa hoidon jälkeen. Kuulemma haisee siltä kuin joku olisi pössytellyt pilveä oikein huolella. Kaikki asiakkaat eivät ole ilahtuneet tästä, mutta toistaiseksi yrttien kohtalo on vielä auki.

Eikö olekin ihanan kotoisan kuuloista? Äidyn myös ultrarehelliseksi ja kerron, kuinka paljon pystyn tällä hetkellä hieromaan kunnolla, ilman että sormissa kipinöi ja kädet tykyttävät koko illan. Se luvataan ottaa huomioon.

Oi että. Vaikka kuinka väsyttäisi ja sormissa tykyttelisi, vaikka välillä ihmissuhteet ovat silkkaa takiaissetvintää ja ihmisiä nähdessään on niin väsynyt, että melkein pyytää toisia hengittämään toiseen suuntaan, ettei kaatuisi suorin vartaloin henkäyksestä takaraivolleen, näyttää kevään ohjelma valoisalta ja mukavalta. Ja flunssakin on hellittänyt niin, että pääsen ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen uimahalliin, ja sen jälkeen tunnistan taas itseni, oman kehoni, tutuksi.