Väsähdys

Jossain vaiheessa lihakset muuttuvat tylsäksi puuroksi. Ei auta kuin työntää kirja sivuun ja ihmetellä kaaosta huoneessa. Kukaan ei ole siivonnut tai tiskannut tai pyykännyt aikoihin. Kissat loikkivat kurpitsoiden, likaisten farkkumyttyjen, greippipussien ylitse. Puhtaita astioita ei yksinkertaisesti ole.

Ilta etenee. Selässä tuntuu väsymys, lukuväsymys, öisinheräämisväsymys. Väsymys, joka vie unta ja kysyy, mikä se nyt lähtikään samasta kohdasta kuin m. pronator teres, entäpä m. supinator, siinä oli niitä hankalia lähtökohtia kasapäin. Kysymykset vaikenevat pian. Tungen monistenipun takaisin keltaiseen kansioon ja hengittelen alakeuhkoihin.

Väsymys on näyttänyt kynsiään jo infotilaisuudessa, jossa kerrottiin tutkinnon ensimmäisen osan suorittamisesta tarkemmin. Huomaan äkisti istuvani vähän lysyssä ja tuntevani epämääräistä surua. En odotusta, en jännitystä, en pelkoa, en epätoivoa, ei mitään tuollaisia suoritustunteita, ainoastaan vaisua surua, uupumusta. Kotiin pyöräillessä jalat eivät tahdo löytää voimia.

Ehkä tämä on laskeutumista siihen tosiseikkaan, että ensi viikko on etätyöskentelyä. Lauantaina on vielä töitä, mutta sitten voin aikatauluttaa kokonaisen viikon sen mukaan, miten tahdon. Toki on rutkasti tehtävääkin. Kaksi esitelmää, yksi lopputyön alustava runko ja tiedonhaku, tutkintotilaisuuteen toimitettavan esseen työstämistä. Supertiski, superpyykki, suursiivous. Mutta saan tehdä sen kotona oman aikatauluni tahtiin. Eikä minun tarvitse oppia mitään ulkoa.

Kunpa olisi jo sunnuntai. Pian se koittaa. Kunpa vain jaksaisin odottaa. Mutta taidan olla liian väsynyt siihen.