Siihen, mihin menee ensimmäisellä kerralla viikkoja, kuluu toisella kerralla vain päiviä. Tai tunteja. En enää muista tarkasti, koska en ole ehtinyt kirjoittamaan.
Meidän on pitänyt pitää liikuntapäiväkirjaa, ja se jotenkin saa minut suhtautumaan liikuntaan vakavammin. Olen esimerkiksi käynyt viikolla jo kahdesti kuntosalilla tekemässä niitä voimaharjoitusliikkeitä, jotka suoristavat ja vahvistavat yläselkää. Kaikkien istumatyöläisten liikkeitä... sitten kun alan tehdä työtä, määrään näitä todennäköisesti useimmille asiakkailleni. Siksi on hyvä, että koetan myös itse kokeilla niitä, että tiedän, mihin olen toisia lähettämässä. Olen myös saanut selville, että alaselän kalvo on liian sitkas kaikista venyttelytunneista huolimatta. Lannerankani ei vain käänny sähisevän kissan kaarelle, koska alaselän kalvo pitää vastaan. Illalla makaan selälläni puolisen tuntia rullattu tyyny takapuolen alla, jotta painovoima venyttäisi kalvoa puolestani. En huomaa asennon muuttuneen, mutta tunnen kyllä veren kiertävän alueella tykyttäen. Olisi löydettävä tehokas venytys, joka ei silti saisi kalvoa tulehtumaan, kuten on käynyt monesti sitä kiusatessani. (Kun kalvo suuttuu, oikeastaan ihan kaikki tuntuu viiltona alaselässä, suoliluun harjanteiden ja kylkiluiden välillä koko leveydeltä.) Olen aiemmin ajatellut, että alaselästäni puuttuu voimaa, mutta kyse onkin venyvyydestä. Muulimainen olo, miten en tuota nyt äkännyt.
Välillä en nuku yötä hyvin, välillä nukun. Tuntuu, että laiminlyön kaikki ihmiset taas keskittyessäni oppimaan uutta ammattia. Ehkä se on väliaikaisena olotilana okei. Ehkä he eivät koskaan odottaneetkaan mitään. Tuntuu että olen hurjan yksin ja kaukana niistä, joita rakastan, mutta kai se on aivan normaalia, ja ehkä tulee vielä toisenkinlainen aika. Ainakin jaksan taas laulaa polkiessani pyörää aamun pimeydessä kohti koulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti