torstai 3. syyskuuta 2009

Ulkoilua naisseurassa

"Nyt olisi naisseuraakin", sanoo hoitaja ja iskee vanhukselle silmää merkitsevästi ja hymyilee sitten minuun ja pyörätuoliin päin. Mies katselee hämmästyneenä, joten ojennan käteni ja esittäydyn ja kerron, että nyt olisi tilaisuus päästä ulkoilemaan ja että on hehkuvan upea syyspäivä, pouta ja kaikkea, vähän punaista jo joissakin vaahteroissa. Miehellä on uteliaat silmät ja varma käsi, joka selittyy myöhemmin. "No tuota, ehkä sitten voisin lähteäkin", hän sanoo hetken silmäiltyämme.

Työnnän pyörätuolia ilmeettömiä käytäviä pitkin kohti ulko-ovea. Kun valo tulvahtaa vanhuksen syliin, hän vetäisee henkeä. "No onpa tosiaan kirkas paiste!" hän sanoo sitten ja vääntyy työläästi hymyilemään. Koska hänellä ei ole toiveita siitä, minne menisimme, työnnän häntä samaa hiekkatietä kuin edellistäkin vanhusta. Jutustelemme niitä näitä, käy ilmi, ettei mies ole ikinä aiemmin nähnyt lehtikuusia tai ei ainakaan muista nähneensä. Kävelemme lehtikuusten luo, vannotan häntä pysymään tuolissa, laitan jarrun päälle, loikkaan ojan yli ja juoksen nopeasti puille, valikoin kauniin pienen oksan ja katkaisen sen, juoksen takaisin, loikkaan. "Teissä on jotakin hevosmaista", vanhus sanoo. "En tarkoita loukata... jotakin hevosmaista." Ojennan oksan ja hymyilen. "No minä olen usein ajatellutkin olevani hevonen. Tarkasti havaittu. Vietin lapsena kaiken ajan tallilla ellen tanssitunnilla. Tässä. Lehtikuusi." Mies sivelee neulasia käsin ja silmät hämmennyksestä pehmeinä, hymyilee. "Tosiaan, ihan niin kuin sanoitte... tässä on todella neulasmaiset, mutta pehmeät lehdet." Nyökkään tyytyväisenä ja tarkkailen, miten kädet tapailevat vieraampaa maailman palasta.

Kun kävelemme takaisin päin, ennen kuin pysähdymme istumaan penkille toisen ulkoilijaparin kanssa hetkeksi, puhumme esteratsastuksesta. Tiedämme siitä aika lailla molemmat. Äkkiä mies kääntyy ja tarttuu käteeni pyörätuolin kädensijalla. "Ei, nyt minä tiedän, teistä tulee liikekumppanini. Olen jo pitkään etsinyt jotakuta, joka lähtisi Rio de Janeiroon... ensin voisi käydä karnevaaleissa, en ole vielä päässyt sinne asti, ja sitten voisimme alkaa kasvattaa hevosia. Olen jo pitkään etsinyt liikekumppania, joka ymmärtää hevosten päälle." Hymyilen, mietin, puskeeko suru vähän siitä läpi, ja vastaan: "No, näitä asioita kai täytyy harkita rauhassa, eikö... houkuttava tarjous joka tapauksessa." (Onhan se.) Ja sitten, katsoen laitoksen seinää, jonka viertä kierrämme: "Mutta ensin mennään juomaan iltapäiväkahvit sisälle, eikö vain?" Ja toinen vastaa: "Mennään vaan, minä tarjoan!"

Kun keplottelen pyörätuolia sisään hämäriin huoneisiin ja käytäville, hän kysyy, onko tämä ravintola uusi, kun hän ei mitenkään muista nähneensä sitä aiemmin.

5 kommenttia:

  1. Voi että, minuakin tämä hymyilytti kovasti. Kaunis kirjoitus. Olen työskennellyt vanhusten kanssa ja tavoitit tosi hyvin sen tietyn tunnelman, joka muistihäiriöisen mutta onnellisen vanhuksen kanssa jutellessa usein tulee pintaan. Mikäpä ettei lähtisi Rio de Janeiroon hevosia kasvattamaan, tekevät sitä ihmiset hassumpiakin. Ja mikä ettei kuitenkin menisi kahville sen sijaan, sekin on mukavaa.

    Nyt mun tuli ikävä niitä mummoja, joiden kanssa olen itse käveleskellyt.

    VastaaPoista
  2. Liikuttavan kaunista. Usein miettii, miten sitä rakkautta tehdään. Joskus, harvoin, ei tarvitse. Kiitos, Jepa.

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus. Kiitos. Siinä oli jotain ihan merkittävää läsnäolon tunnetta.

    VastaaPoista
  4. Joillakin hiukan dementoituneilla vanhuksilla on ihmeellisiä ajatuskulkuja, ihan kuin he olisivat runoilijoita!!

    Äetmuori kertoi yhdestä sellaisesta.. vanhan mummun tytär oli mennyt katsomaan äitiään ja kysynyt, että tiedätkö kuka minä olen. Se vanhus aina välillä unohteli ihmisten nimet ja persoonat! Vanhus katseli tosi ylenkatseellisesti tytärtään sanoen: '_tottakai_ minä tiedän kuka sinä olet. Sinä olet HIIRI!'..

    Hih!! tuosta voisi varmaan keksiä vaikka mitä.. MIKSI tytär toi äitinsä mieleen juuri hiiren?? Mikä mielleyhtymä se on, sattumaako vai jotain muuta??

    Jännittävää, mielenkiintoista, koskettavaa, niin kuin tuo sun kertomuksesi. Hevonen - miksi ei? Villi hevonen, suitsia ja satulaa tuntematon.

    VastaaPoista