Motivaatiota käsittelevästä tehtävästä, motivaatiosta ja motivoitumisesta

Hauskoja koulutehtäviä sataa pieninä pisaroina. Onneksi en skipannut vuorovaikutusta, vaikka olisin opintojeni ja töideni perusteella saanut, sillä sen kanssa on mahdollista kokea onnistumista, lähinnä oivaltamisen muodossa: että tosiaan olen kouluttautumassa ammattiin, joissa asioista puhutaan niiden oikein nimin, kärsimys, kipu, kohtaaminen, kiukku, hyväksyminen, epäoikeudenmukaisuus, tasavertaisuus. Samoin nimin, joiden kautta olen ajatellut kohtaamisia kahviloissa ja seminaarin pöydän ympärillä, ahdistus, surutyö, pyrkimykset, ihanteet, velvollisuus auttaa, ja sitten yksin yrttiteekupin kanssa valoisassa huoneessa, tenttikirja auki, stereoissa Faurea, tai ehkä Bachia, motivaatio. Pysyisinkö motivoituneena, jos vain kävisin vieraissa aineissa, oppisin vain uutta syventämättä vanhaa, kursimatta sitä uuden ammatti-identiteetin muotoihin? Jos opiskelisin vain luita ja lihaksia, niiden origoja ja kiinnityskohtia ja funktioita, niveliä ja suuntia, hahmottaisinko enää, miksi teen niin? En osaa arvioida sitä, mutta ainakin nyt pysyn motivoituneena oppimaan veneluut ja muun sälän.

Saamme kotitehtävän motivaatiosta. Mitä motivaatio on, miksi se on tärkeää, miksi siitä puhutaan niin paljon, miten motivoidun ja motivoisin, mot mot mot. Oikein tuntee, miten kiskaisee ilmaa sisään, miten ryhdistäytyy: hommiin! Tämä on tärkeää! Jo siksikin, että motivaatio on niin hämärä käsite. Wikipediassa sanotaan mm. näin:

Motivaation käsitettä on käytetty kuvaamaan sitä,
(1) mikä aktivoi organismin (aktivaatio),
(2) mikä saa organismin valitsemaan juuri tietyn vasteen tai käyttäytymisen (valinta/selektio ja ohjaaminen) ja
(3) miksi eliö vastaa samaan ärsykkeseen välillä eri tavoilla (valmius vasteeseen).

Yksinkertaisesti motivaatioteorian tulisi vastata kysymykseen "miksi käyttäydymme siten kuin käyttäydymme".

Ah, miten hämärää, eikö vain?

Toki juuri tällainen hämäryys käynnistää paljon motivoituneemman, uteliaamman ja sinnikkäämmän asennoitumisen ja toimeliaisuuden kuin esimerkiksi luiden yksiselitteiset nimet. (Tosin kyllä jotkut lähteet listaavat esimerkiksi kämmenluut ossa metacarpi ja jotkut ossa metacarpalia, joten se yksiselitteisyydestä luiden nimeämisen suhteen, vaikka kämmenluiden osoittaminen varmasti sujuisikin melko yksimielisesti. Ja siitäkin parhaillaan ollaan kuohuntatilassa, josko sidekudoksessa sittenkin on supistuviakin soluja. Maailma myrskyää, syöksyy päistikkaa, tapahtuu! Ja oletko kuulleet kokeista, jossa alastomia ihmisiä laitettiin voimistelemaan ja sitten mitattiin, miten runsaasti taudinaiheuttajia heidän vanoihinsa jäi ja miten heidän saastuttavuuteensa vaikutti mm. sukupuoli ja hiusten aukinaisuus - mainittakoon, että miesten sukuelinten kehonulkoinen sijoittelu aiheutti miesten saastuttavuuden ylivoimaisuuden ja että molempien sukupuolien saastutusjälki pieneni olennaisesti kun sukuelimet peitettiin läpinäkyvällä muovikalvolla; mikä herkullinen yhtymäkohta joidenkin uskonnollisten maailmankatsomusten seksuaalisuuskäsityksiin!) Etenkin kun motivaatiosta on kirjoitettu aika ilkeästi, että se on pinnalta hämäävän yksinkertainen mutta syvyyksissään karmiva, eksyttävä labyrintti, minne voi sijoittua melkein mitä hyvänsä! Eikö juuri sellainen kuva kiehdokin tyttöä, jonka olisi istuttava kiltisti koulussa ja opeteltava lihasten nimet ja funktiot? Oi kyllä - kyllä, totta kai romanttinen labyrintti on aina kiehtovampi!

Älä mene sinne, huutaa jokainen yleisöstä aivan kuin kauhuelokuvassa, kun portaikkoa näytetään.

No mutta, tietysti kaivan kotona esiin opukset ja laukusta kirjastosta lainatut opukset ja sukellan kärsimykseen, surutyöhön ja motivaatioon. Sehän on about elämän tarkoitus. Tai ainakin tarkoituksellistamista.

Sitä paitsi en usko, että minuun uppoaa tänään enää yksikään luu tai lihas. Os pisiforme, herneluu. Luulen löytäneeni sen ranteestani palpoen, mutta voiko sellaisesta olla varma? Luut ja lihakset kasautuvat nimettömänä, nimeämistä ja tunnistamista vaativana biomassana jonnekin tajunnan laitamille, ja niitä voi oppia vain rajallisen määrän kerrallaan. En ole kadottanut toiveikkuutta, mutta sitä tehtävää on sulkeistettava suuri osa päivästä, jotta voisi hengittää syvään ja nauraa. Ja on muistettava, että ne ovat siellä alla, ihonalista, ja ne eivät liiku, ellei ihminen motivoidu liikkumaan.

Takaisin motivaatioon, siis. Samalla kun erittelen seitsemän muuttumisen motivaation osatekijää Fred Hannan mukaan, koetan miettiä, mitkä niistä heiluvat eniten hilkulla omien opintojeni suhteen. En oikein osaa taaskaan luottaa sosiaaliseen tukeen, mutta sitten sitä kuitenkin tulee, ja hämmästyn sitä. Maailma on niin paljon hoivaavampi ja kiltimpi kuin näytän jaksavan kuvitella. Toiveikkuuden suhteen ongelmaa ei ole, ei myöskään yrityksen ja tahdon muuttua (tässä: oppia, opiskella). Tässähän sitä paiskitaan hommia kaiken aikaa! Muutoksen kokeminen tarpeelliseksi on jo vähän haastavampi, mutta sitäkin voi pönkätä hyvin muistelemalla tuntuja erinäisten editointiprojektien tiimoilla, kun aloin hahmottaa, mitä voisi tarkoittaa tehä vain semmoista työtä vuosikymmenet. Halukkuus tai valmius kokea ahdistusta tai vaikeita oloja on jokseenkin hyvä, nyt, näissä asioissa, itsenäiset yksilölliset oppimisprosessit ovat siinä suhteessa mukavia, että olen aika halukas kokemaan niiden parissa ahdistusta, tiedän sen hellittävän jokaisen opitun yksityiskohdan myötä, mutta hitto, että tämä kohta tahtoo sakata ihmissuhteissa. Etenkin jos aiheutan toiselle vaikeaa oloa, se iskee takaisin niin kovana hyökynä, että haluaisin lakata olemasta joinakin hetkinä. Mutta on vain ponnisteltava. Tietoisuus ongelmasta, ehkä tässä tietoisuus omista haasteista oppijana, on melko hyvä ja palaan tarkastelemaan sitä usein. Minun on saatava kokea tämä merkitykselliseksi poluksi ja omaksi polukseni, muuten alan tuijotella toisaalle. Se voi muodostua vielä ongelmaksi joissakin kohdissa. Ongelman haastaminen - ääh, ei taida auttaa kuin palata vielä anatomian pariin tänäkin iltana, vain sillä lailla nimet alkavat putoilla ja haukionkalahopotus tulee pohjaksi otteille. Tiedän olevani hidas oppimaan ulkoa ja minun pitäisi siis huhkia sitä asiaa eikä keräillä kirjavaa detaljien tilkkutäkkiä tai luottaa nopeaan loogiseen päättelykykyyni kuin hullu puuroon (tukahtunutta naurua - ikään kuin luottaisin päättelykykyyni kovinkaan vankasti - tosin yksi kurssikaveri otti tänään puheeksi pääsykokeet ja kysyi, millaisen arvion saimme soveltuvuustesteistä, ja kun sanoin, että täydet pisteet, hän meni ihan hiljaiseksi, ja sitten koetin pehmentää, ettei se ole erikoista, saan ne tuommoisista yleensäkin, olen aina saanut, alakoulusta alkaen, mutta ei se ollutkaan pehmennys vaan aiheutti lisähämminkiä, ja sitten tietysti kirosin mielessäni oman sosiaalisen tilannetajuni kömpelyyttä, mutta hemmetti vie, olen semmoinen, saatan olla muussa ihan surkea, mutta loogisen päättelyn ja tarkkaavaisuuden mittauksissa saan hyvät arviot, niin se vaan menee, ja jollain tasolla olen aika kyllästynyt siihenkin, että sitä pitäisi piilotella kuin jotakin kauheaa asiaa: siinä on hyvät ja HUONOT puolensa kuten kaikessa muussakin) .

On ihan tuskallisen vaikeaa hopottaa ulkoa, jos on tottunut motivoimaan oppimisen mielekkyydellä ja jäsentämään sen uuden tiedon aiempien suhteiden kenttään asettamisella.

Aika kieroa, siis, määrätä tuollainen tehtävä motivaatiosta, eikö vain? Aika hyödyllistä myös.

Ehdin ennen elokuviin kävelemistä lukea vielä ainakin puolisen tuntia anatomiaa yksin kotona. Jaa, ehkä tartun nyt kirjaan.