Keskeyttäminen, isäkuviot ja epäonnistuminen

Nyt kun kesällä liikkuu taas paikoissa, joissa lapsiperheetkin liikkuvat, on vaikeaa olla ahdistumatta. Se kaikki palaa mieleen kuin jojo, aika jolloin oli itse lapsi, miltä se tuntui, maistui, tuoksui, ne unelmat ja pelot, rysähtää kylkeen, on vaikeaa säilyttää tasapaino. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, etten erityisesti nauttinut lapsuudestani. Minulle aikuiseksi kasvaminen oli helpotus. Kotoa lähteminen ja suhteiden solmiminen toisiin ihmisiin vieläkin suurempi helpotus.

Ehkä olen liian herkkä tälle tai jotakin, mutta huomaan aika helposti, miten ahdistuneita monet lapset ovat. Eivät kaikki, tietenkään. On huolettomia, pelottomia, kirkuvia ja kikattavia lapsia, lapsia jotka juoksevat paljaat jalat läpsyen tai ruohikolla juopottelevien seurueiden välistä, lapsia jotka haluavat oppia tekemään mymmelinutturan tai pystyvät puhumaan vieraille aikuisillekin. Mutta sitten on myös paljon ahdistuneita lapsia. Esimerkiksi uimalassa näen yksi päivä pienen lihavan tytön, jolla on samanlainen selkä kuin yhdellä ystävälläni. Samanmuotoinen, läskirutut samassa kohden, samanlainen lantion malja. Mutta myös samanryhtinen: epävarma, ylhäältä vähän kyyristynyt, pälyilevä. (Kyllä selkä voi pälyillä, ajattele siihen silmät.) Tyttö vain kävelee ja katselen häntä vesialtaasta ja juoksen ja ajattelen omaa ryhtiäni, venytän sitä päiviä pidemmäksi. Haluaisin oikeastaan nousta altaasta ja kertoa tytölle, että maailma on rakkaus eikä siinä ole niin paljon pelättävää kuin hän luulee, mutta miltä sekin nyt kuulostaisi. Tyttö todennäköisesti säikähtäisi entistä enemmän, jos tällainen huskynsilmäinen rantarosvokulmakarvainen otus kipuaisi biksoissaan siihen poolsidekiveykselle horisemaan mystisiä asioita. Ja on asioita, jotka on opittava itse.

Tuo halu keskeyttää, puuttua, ei ole yhtä suuri kuin ne halut, joihin törmään kuullessani perheen sisäistä puhetta. Olen nyt parina peräkkäisenä päivänä törmännyt isään, joka ojentaa poikaansa. Ei sillä lailla kuin ojennan omaa selkärankaani, mielikuvin ja hitaasti suostutellen, vaan sillä toisella tavalla, motkottaen, simputtaen, rähisten. Olen kuullut viiltävät sanat "pölkkypää" ja "idiootti"; minullekin on lapsena puhuttu juuri noin, vaikka olen ollut pikkutyttö, joka on viettänyt lauantait isän kanssa. (Mutta halusin olla poika, koetin olla poika niin kovasti, isän mieliksi.) Ehkä nämä lapset eivät ole olleet yhtä hädissään kuin minä olin, mutta toisaalta: en minäkään sitä hätää niin kovasti näyttänyt, en ainakaan isälle enkä vieraille ihmisille, koska silloinhan olisi ollut itkupilli. Suomenlinnan valleilla isä huutaa pojalleen niin että se kuuluu kauas: "Siis sinä haluat että putoat tuosta alas ja kuolet, niinkö? Sitäkö sinä haluat?" Mikä absurdi kysymys! Lapsi tuhertaa melkein itkua mutta kokoaa sitten itsensä ja karjuu naama häpeästä punaisena takaisin: "Minä VIHAANVIHAANVIHAAN sua! Karkaan!"

(Jos lapsesta tulee samanlainen kuin minusta tuli, hän vastaa parin vuoden kuluttua, kouluikäisenä, jo aika rauhallisesti: "Totta kai minä haluan kuolla!" Ja se voi jopa pitää paikkansa. Minun kohdallani se ajatus alkoi hitaasti ottaa tilaa ja vahvistui ja kasvoi. Kaikki kolme naisenmalliani halusivat niinikään kuolla aina toisinaan, kukin eri syystä, joten tuntui aika luontevalta haluta kuolla, ja isä kysyi tuon tuosta, että halusinko kuolla, kun käyttäydyin sillä lailla. Kai minä sitten halusin. Niin, paitsi että myöhemmin tajusin, ettei minun erityisesti tarvitse haluta kuolla ja koettaa kuolla, koska se on yksi niistä harvoista prosesseista, jotka varmasti pitävät huolta itsestään ponnistelemattakin - mitä voimien tuhlausta kuoleskella!)

Suomenlinnassa en tee vielä mitään. Haaveilen supersoakerista, jolla voisi ruiskauttaa isän litslätsmäräksi, niin että tilanne katkeaisi. Parempi vielä, jos olisin lokki, joka voisi paskantaa isän päähän, lokkia ei mielletä intentionaaliseksi ihmistenvälisessä sosiaalisessa kentässä. Miten tuollaiseen voi puuttua, kun toinen on vihasta jo ihan valkoinen? Jos isälle huomauttaa, ettei tuo ole oikein asiallinen kysymys ja että lapsi on oikeasti tosi hädissään, isä luultavasti vain kiihtyy lisää ja lapsihan sen sitten tietysti nahoissaan tuntee. Niinpä kuljemme järkyttyneinä ohitse. Myöhemmin panen merkille, että isä ja lapsi kävelevät vallia pitkin käsi kädessä. Mutta lapsen ryhti ei ole iloinen eikä pompahteleva, ei liioin isän. Molemmissa on jotakin lannistunutta, kyräilevää. Muistan äkkiä sen maun suussa, jonka voi tuntea riidan jälkeen. Kauhun maun. Miltä tuntuu kävellä niin, hävetä ja nieleksiä kyyneleitä ja samalla tuntea viiltävää vihaa ja olla saamatta mitään lohdutusta niille tunteilleen, mitään ratkaisua, ja tuntea toisen otteen kovuus omassa kämmenessään ja kämmenselässään, tuntea siitä otteesta, että toisen rakkaus on kovaa ja vaativaa ja vihaista ja kyllästynyttä ja väsynyttä, että se on sillä hetkellä enemmän velvollisuutta raahata tuota tottelematonta, vastustelevaa kehoa, joka ei osaa käyttäytyä ihmisiksi ja joka niputetaan sanaan minä. Ja koska oma rakkaus ei vielä ole kehittynyt - miten se voisikaan kehittyä siinä ilmastossa - solisevaksi ja hyriseväksi, se tapahtuu vasta myöhemmin, se jatkuu edelleen, se kehitys, maailma siinä pisteessä on vielä vailla omaa toivoa, vailla omaa rakkautta... rakkaus tulee vasta myöhemmin kohdentuneena. Sitä ennen se on hajonnut yksittäisiksi kuviksi ja hetkiksi, riemuksi konttaamisesta pitkässä ruohossa, kierimiseksi rinnettä alas kyljeltä toiselle pamppaillen, nopeamminnopeammin, vasta myöhemmin sen voi suunnata eläimenkehoon ja todentaa lopulta sanoihin: "Jos kerran mitään ei ole tehtävissä, tietenkin lopetamme sen kärsimykset heti." (Silloin näen ensimmäisen kerran, koiran lopetuspäätöksen päivänä, miten isä itkee muuten kuin vihan takia. Meidän välillemme muodostuu uudenlainen tunneside, tunnen ehkä ensimmäistä kertaa todella myötätuntoa, en vain pelkoa siitä, etten kelpaa hänelle mitenkään. Ehkä hän piilossa välittää minustakin, vaikka olen niin vääränlainen ja raivostuttava.)

Vesijuoksualtaassa isä niinikään läksyttää poikaansa. Haukkuu, rähisee. Haluaisin mennä väliin, keskeyttää. Ainoa keino, jonka keksin, on sama, jolla saan oman isäni lakkaamaan kurmottamasta äitiä tai siskoa, ja jolla joskus joku siunattu ulkopuolinen on saanut isän lopettamaan minun kurmottamiseni. (Muistan edelleen näiden ihmisten kasvot, kiitollisuuteni ei tunnu haalistuneen minnekään, vaikka niistä tapahtumista on liki kolmekymmentä vuotta aikaa jo.) Keino on vähän ongelmallinen: Koska isä selvästi tarvitsee tunnesäätelyä, se suodaan hänelle. Lapsi tarvitsisi tunnesäätelyä tietysti vielä enemmän, mutta isän ollessa vihainen se on mahdotonta, koska lietsonee vihan vain pahemmaksi. (Ainakin oma isäni reagoi juuri niin; se on liian iso riski.) Ongelma on, että isää palkitaan siitä, että hän rähisee lapselleen. Jos isä keskeyttäisi hetkeksi nalkutuksensa ja sanoisi jotakin kilttiä ja myönteistä, olisi ihanteellista ajoittaa puuttuminen juuri siihen kohtaan, palkita vihaisen otteen hellittämisestä. Mutta tietenkään isä ei sano mitään myönteistä, koska on tietyn vihaisen minätilan valloissa, kokee vihan valkoisina valokaarina rätisevää oikeutusta ja ehkä vähän marttyyriuttakin sillä lailla rähistessään. (Häpeä ja syyllisyys solahtavat vasta myöhemmin, minätilan jo hellitettyä otettaan, epäilys siitä, oliko ote kuitenkin liian kova "vaikka suunta olikin oikea".) Niinpä on mentävä väliin ja pelastettava lapsen se hetki silläkin uhalla, että isä saa palkinnon rähisemisestään. En tiedä, uskaltaisinko tehdä niin, ellen olisi lukenut erään kuuluisan koirien naksutinkouluttajan vinkkiä aikoja sitten: Joskus voi naksauttaa silloinkin kun koira tekee väärin, jos sillä lailla tekeminen katkeaa. Tärkeintä on saada yhteys, pyytää sitten jotakin muuta. Kun muuta kuin rähinää ja aggressiota alkaa saada, voi palkita niitä sitäkin runsaammin. Vaikka selvää onkin, että minä en ole se, joka näitä palkitsee jostakin muustakin, en tämän uima-altaan jälkeen.

Näin ollen menen väliin isän rähinään pojalleen, ajattelen puhuvani omalle isälleni hänen ollessaan hädissään ja purkaessaan sen rähisten - se virittää myötätuntoa, se taju, että hän on kuitenkin vain pieni poika, joka ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän ei ole vielä oivaltanut, ettei ole mitään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän voisi päästää irti kauhustaan ja katsoa, miten asiat kehittyvät, että on monta käypää suuntaa ja että ne ovat kaikki helpompia ja väkivallattomampia kuin pitäisi - ja sanon isälle: "Voi, nämä vesijuoksuvyöt ovat ihan toivottoman vaikeita säätää hyvin!" Eivät sanat rauhoita, enemmänkin sävy ja tiivis katsekontakti. Isä leppyy, virittyy, hymyilee takaisin. (Luoja ties, miten hän sen jäsentää, tuon puuttumisen, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä.) Sanat on suunnattu lapselle: eivät aikuisetkaan osaa näitä säätää hyvin, ei siis ihme, että sinulla on vaikeuksia... Mutta lapsi ei kuule sanoja, hän on liian hädissään. Jään vielä hetkeksi polkemaan vettä paikalleni ja juttelemaan isän kanssa, vilkaisen vaivihkaa välillä lasta, ja kun alkaa vaikuttaa siltä, että isän mieliala on kuplahtanut pintaan, aurinkoon, ja rähinämoodi on mennyttä kauraa, nyökkään ja juoksen tieheni.

Siitä kaikesta jää hyvin kummallinen tuntu tai kaiku. Tavallaan olen tyytyväinen saatuani keskeytettyä rähinän nyt. Mutta toisaalta, en haluaisi, että isä ehdollistuu siihen, että lapselleen rähisemällä hän saa tunnesäätelyä - ei sekään kovin harvinaista ole. Hänen olisi hyvä oppia pyytämään tunnesäätelyä jollakin rakentavammalla tavalla. Ja jos genrekartoitukseni osuu yhtään kohdalleen, tämä ei ole niitä isiä, jotka kävisivät terapiassa tai voisivat jonkun luottokaverin kanssa puhua siitä, miten kauhealta tuntuu, kun välillä pinna palaa. On helppoa tuntea itsensä todella riittämättömäksi, todella huonoksi, kun ei keksi mitään parempaa puuttumisen tapaa. En edes tiedä, olisiko isän ja lapsen kannalta lopulta parempi olla puuttumatta. Mutta toisaalta, tiedän kyllä sen, että jos jätän puuttumatta, asia vaivaa minua vielä huomattavasti pidempään. Pulmallista. Voisiko kuitenkin olla niin, että joskus on parempi olla kokonaan yrittämättä kuin yrittää tehdä jotakin itselle ihan liian vaikeaa? En tiedä!

Tiedän vain sen, että joku on joskus tullut väliin, kun isä on huutanut minulle, ja että vaikka jälkeenpäin kauhu on maistunut suussa pitkään ja tehnyt askelista varovaisia, olen muistanut nuo kasvot tänne saakka. Se on tuntunut helpotukselta, vaikka nyt ajattelenkin, että tavallaan nuo kiitollisuuden saaneet kasvot (mihin heidän vartalonsa ovat kadonneet?) ovat pitäneet yllä jotakin tiedostamatonta kuviota, jossa apua pyydetään ja saadaan heikompaa uhkailemalla ja itkettämällä. En siedä tuota kuviota hyvin. Säpsähdän sen läsnäolosta levottomaksi, havaitsen sen vaikka missä.

Ja pohjimmiltaan meinaan jähmettyä kauhusta nytkin, kun ajattelen, miten lähellä tämä oikean lähestymistavan miettiminen on sitä tilannetta, jossa äiti on elänyt pitkään. Myötäillä toisen raivonpuuskia, koettaa puuttua niihin tyynnyttävästi, koska muutakaan vaihtoehtoa ei oikein keksi... hänet on oloutettu sellaiseen malliin lapsesta lähtien, kuten minutkin. Hän on ottanut sen mallin omaan aikuisuuden perheeseensä, päättänyt rakentaa elämänsä sen varaan. Minä en tahdo tehdä niin, mutta huomaan toistavani kuviota vieraiden perheiden kanssa, läähättäväni pelastava lassie -tyyliin. Enkä pidä siitä. Mutta kuinka voisin ohittaa jonkun lapsen ryhdin, kun tajuan, että kauhun maku on nyt lapsen suussa ja sekuntit venyvät ja porisevat ja kesäpäivä vääristyy ja itku on liian lähellä?

En oikein ymmärrä yhtä asiaa: Joskus kuulen sanottavan, että joku pitää itseään kovinkin hyvänä ihmisenä. Onko sellainen mahdollista? Ja jos on, miltä se tuntuu? Itse koen lähinnä viiltävää epäonnistumista kerta toisensa jälkeen. Osaan puuttua harvoin järkevällä, rakentavalla ja kauaskantoisella tavalla vaikeisiin asioihin. Ja kohtaan epäonnistumisen hetkellä hurjan halun vetäytyä, jähmettyä, lakata tuntemasta mitään, porskuttaa vain eteenpäin. (Mutta en halua antaa sille periksi, en taatusti: se olisi pahempaa kuin haluta kuolla - se olisi halua olla elävä kuollut.) Halun osata olla välittämättä. Halun osata sulkea toisen paha olo ulkopuoliseksi.

Ja raivon, raivon siitä, että minussa on noin inhottavia haluja. Ja sitten äkisti väsähdyksen, mitä hyödyttää raivostua itselleen, ja sitten äkisti huokaisevan armollisuuden: epätyydyttävät ratkaisut taitavat olla osani, niillä mennään eteenpäin, niistä on ponnisteltava ylös, ei maailma niihin kaadu.

Mutta on kyllä todella kummallista, jos joku oikeasti kokee olevansa hyvä ihminen, joka tekee oikeita ratkaisuja. Omat ratkaisuni ovat parhaimmillaankin siedettäviä ja armahdettavia, epätäydellisiä ja hetken terällä improvisoituja hyvin vaillinaisista aineksista, ajattelemattomia tai jostain malliopitusta matkittuja, lyhyeen helpotukseen assosioituja. Ja silloinkin kun teen mielestäni hyvän ratkaisun jonkun oman elämäni yksityiskohdan suhteen, ratkaisun, joka painaa lyhyen aikavälin tuntemukset sulkumerkkien sisään jonkin pidemmän aikavälin suunnan vakauttamiseksi, minusta tuntuu, että olen kulmikas ja kauhea ihminen, joka rikkoo kaiken ympäriltään vaaliessaan omien rajojensa ja mielteidensä koskemattomuutta. Mutta se ei ole vain kauheaa, siinä on hullunkurinenkin puolensa. Tarkoitan: ei se tee elämästä synkkää.

Pitäisi kai olla vinhempi perfektionisti, jotta jaksaisi masentua toistuvista epäonnistumisistaan.