perjantai 3. heinäkuuta 2009

Ihmissulaa

Lämpiminä päivinä ei tule mieleen kirjoittaa. Kirjoittaminenhan tapahtuu sisällä. Ja kun on tarpeeksi lämmin, muuttuu ulkona ihmissulaksi ja minä yksinkertaisesti katoaa. Mihin sitä tarvittaisiin? Ei sen tarvitse kietoa villatakkia tiukemmin ylleen eikä kukaan käyttäydy sillä lailla torjuvasti, että se pitäisi loksahtaa vanhoihin kuvioihin ja mielikuviin ja yrittää järjestää niiden nalkutuksen tahtiin itsensä uudestaan, sopuisammaksi ja alistuvammaksi, moittia itseään iloisuutensa röyhkeydestä...

Tällaisilla keleillä olen tullut kuunnelleeksi Roland Rahsaan Kirkin Jitterbug Waltzia.

Enimmäkseen olen kävellyt ulkona koiran kanssa. Istunut puistossa ja lukenut välillä Virginia Woolfia. Tiskannut jättitiskin, jonka aikana mies luki ääneen Oshoa ja takertui joka toiseen lauseeseen. (Pelkäänpä pahoin, että hän on saanut tuon luontumuksen minulta - ja nyt sitten minä vain naureskelen ja kehotan jatkamaan eteenpäin ja tulkitsemaan hyväntahtoisesti.) Kävellyt Suomenlinnan ukonpalkovalleilla ja kuullut, miten kauheasti eräs isä puhui pojalleen ja toivonut, että osaisin puuttua tilanteeseen jollakin tavalla, mutta enhän minä osaa, luultavasti ns. asiallinen puuttuminen olisi vain nostanut isän kierroslukuja, olisi pitänyt olla supersoaker mukana, sillä olisi voinut katkaista rähinän yllätysmomentilla kuten eläinten tappeluissa on kätevintä tehdä. (Kyllä supersoakeriakin voisi käyttää rakentavasti.) Keinuttanut surullista miestä sylissäni, haistanut hänen pelkonsa ja suhtautunut siihen uteliaasti, hieman kuin koira, toinen etujalka vatsan alle koukistuen, tarkkaavaisena. Istunut sillan lähellä ja tutustunut ihmisiin, joille minut ja seuraeläin kuvailtiin kahtena punapäänä, joilla on mukana harmaa pörröinen koira. Vastannut lapsen kysymykseen, että ehkä olen vähän noita. (Ajattelen kysymyksen osittain praktisena, kyllä vain, osaan parantaa joitain asioita kasveilla ja kasvattaa ja kerätä itse nuo kasvit, eikä minua lainkaan haittaa se, että kuuman yrttiteen tärkein ominaisuus kai on kuumajuomuus, ja talvella opin parantamaan käsillä, ja osittain intertekstuaalisena, "mahtava noita ja velho ja sofisti", vai muistanko ehkä oman sommitelmani, noin sen kuitenkin muistan - ei niin että olisin erityisen mahtava, mutta että viittaus on selvästi myönteinen ja kuultavissa kohteliaaksi tiedusteluksi.) Nähnyt pienejä kaneja, tuskin teetassia isompia.

Nyt sää vaikuttaa kylmenneen, ja maltan kirjoittaa tämän verran ennen kuin käyn uimalaan. Saan ensi viikolla käännökseni taittovedoksen tarkastettavaksi. Ehkä innostun siitä ja kirjoitan taas enemmän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti