Hame on vaaleanpunainen kello, jossa on kasvillisuussyheröä eri sinisen ja valkoisen sävyillä. Kellon kielet ovat jo hieman ruskeat ja pujottautuvat alaosistaan kuivalla maalla keinuvien veneiden penkkien ali. Auringossa penkillä syreenin luona istuessa tulee mieleen, miten kätevä olisi siipi, siipi joka olisi luonnonvastaisesti kiinnittynyt kehon etupuolelle. Sitä voisi heiluttaa kuin viuhkaa. Mutta siivet ovat naisilla enimmäkseen perhosten tai lintujen siipiä, miksi ei sudenkorennon särisevän metallisia verkkosiipiä, ne sopisivat mainiosti tämän vuoden aurinkolasimuotiin.
Olen rikkonut kaikki hyvät aurinkolasit. Yhdet on yritetty teipata kokoon, mutta koska teippi näkyy, väritän sen mustaksi spriitussilla, ja niin teippi sulaa visuaalisesti kehykseen. Valitettavasti spriitussi sulaa naamaan ihan konkreettisestikin.
Lämpö ei karkaa, se imeytyy. Avaruuskin on kellon muotoinen ja soi autojen vihaista murinaa, lintujen kirkaisuja, solinaa, krinksutusta, syreenien kukat ristinupussa, käärivät auki silkkiset viittansa, tuoksuvat kuin talkkipurnukka, jonka päällä on niiden kuvia, kuvat ja tuoksut kierteessä, joka ei kai pääty mihinkään, ei ennen kuin kaikki tämä päättyy, tämä värien ja aistimusten tulva, ei ennen kuin aalto vetäytyy ja hiekka rahisee takaisin, kierii nurinniskoin kohti ulappaa, pyöristyy kulmistaan.
Ja varpunen kalkattaa kirjaston nurkalla, sen ääni on kuin väkisin puserrettu, vaikka sillä on kaunis vaaleampi silmäviiva, kultainen kajalviiva, kuolleiden sanka. Varpunen huutaa minärakastansinua, ei, se on väärin, se huutaa minärakastuinsinuun, imperfektissä, sille ei voida enää mitään, ja kun rullaan autojen edestä ja runnon katua ylös, mietin, kumpi on kamalampaa, rakastua johonkuhun koska tämä on kuka ja mitä on ja sitten saada tämä rakastumaan omaan rakastuneisuuteensa, vai se, että toinen rakastuu ensin ja sitten itse rakastuu tämän rakastuneisuuteen, ja onko niin, että se, joka rakastuu rakastuneisuuteen, näkee sen hehkun toisessa ja kärvistelee siinä kuin auringossa, jatkuvasti janoisemmaksi käyden, hänkö se sitten lähtee, kun toinen äkisti siirtyy tyynempään tilaan, kävelee puiden alta huolettomana, piileksimättä kuin fasaani, juhlapuvussaan, kukkivien puiden alta, miten se menee, miten tätä tanssia tanssitaan, näin ei ainakaan.
Ja kuka aloitti. Loppuiko jokin? Alkoiko jokin? Ja eivätkö rajat ole kuin valtioiden rajoja, niitä pitää vartioida, koska mikään todellinen ei lopu eikä ala, lumous ei mädätä jalkoja, kun astuu tämän kiven yli tai kulkee noiden kukkivien puiden ali. Vain sydän pompahtelee narussa, kiertyy kiinni ja auki, hieman nopeammin kuin se tekisi, jos vain olisi ja makaisi ja uneksisi tai jos olisi pimeä päivä ja ulkona kylmä ja sisätila ja ilman unelmia.
Ystävä jättää omenan terälehdet kirjan väliin, runojen väliin, koska kirja on hänen omansa. Minä jätän omenan terälehdet kirjan väliin, runojen väliin, koska kirja on kirjaston ja joku löytää terälehden ja ajattelee kevättä ja jousen ilmapatsas alkaa väreillä hänessä oi-äännettä ja äkkiä hän muistaa, miten puut puhkeavat painottomuutta ja pilvet ovat viimein löytäneet tikkaat ja pääskyset ovat tulleet muutama kuukausi lokkien jälkeen, lokit kevätjäillä liukastelemisen jälkeen, miten äkkiä ruumispussista muovautuu nälkäinen, silmäilevä eläin, miten kauhu puristaa sydämeen rytmin, koska planeetat liikkuvat, vain sudenkorento osaa olla ilmassa paikallaan, särähtää turkoosia murrettujen värien yläpuolella, olla piittaamatta kukkien tavoin raskaasta, joka ujuu jalkoihin viimeistään illalla, pääskysristien alle istahtaessa. Miten äkkiä ihmiset ovat oppineet ulkoiluttamaan ja juoksuttamaan kehojaan ilmassa ja vedessä ja miten ilma väreilee heidän ajatuksistaan ja vähistä unistaan.
Hameen kellohelma kääntyy nurinpäin kuin terälehti, leijuu vaakasuoralle tasolle ryppyiseksi kudokseksi.
Avaruus, miten sen käy?
Ja äkkiä en halua enää siipeä, siipi paljastuu aina vekkipaperiksi, höyhenet toisilta varastetuiksi, ja sydämeni pamppailee nopeammin, romputtaa, ja ajatukset kuin pilvet ja piittaamaton sää liukuvat maailman yläpuolella, varjoavat minne haluavat, eikä niitä voi paeta eikä etsiä kuten omenapuun kukkivaa varjoa, täpliä tekstin päällä ja jaloilla, joiden päältä helmaa on sipaistu ylemmäksi.
Enkä halua istua enää omenapuiden alla, mutta istun kuitenkin, toivon sateita, kirsikat ovat käyneet jo rumiksi ja harsuisiksi, samastun niihin enemmän, tunnen väsymystä ja janoa, terälehtiä sataa eikä niitä voi juoda, kirjakin kuivaa paperia ja kirjainten väsymättömiä mauriaisjonoja, jos yhden vahingossa litistää, toiset kerääntyvät kuhisemaan ja äkääntyvät. On istuttava hiljaa, annettava kirjainten kiipeillä paidassa ja jaloissa, poltettava omenankukkavarjojen rajat. Missä olenkaan? Omenoiden alla.
Yksin. Terälehdet satavat.
Myöhemmin syreenien luona, ne eivät sillä lailla tuhlaile. Ja kaksi naista, me kaikki mahdumme samalle penkille, liikenne virtaa aitiopaikalla, kuvittelen hetken ennakoitavaa maisemaa, asfaltoitua tasankoa ja pelkkää paahdetta. Siinä ei kestäisi kauan ennen kuin laskeutuisi vaakatasoon ja läähättäisi ja rukoilisi mitä hyvänsä muuta. Ja muistan, miten pidän kaikista tuttavistani ja rakastan kaikkia ystäviäni, ja se tekee hengittämisen helpoksi, miten haluaisinkaan osata kertoa sen, se taitaa olla mahdotonta, ehkä minun tapani rakastaa on kävellä ja nauraa ja se, että äkkiä tajuan jotakin ja sitten hetki häviää ja siinä se, ehkä se on jotakin hyvin läpikuultavaa ja melkein kuviteltua, jotakin, jota en osaa osoittaa sillä lailla kuin voisin, jos osaisin. Mutta en osaa kuvitella, miten, vaikka osaan kuvitella monia asioita, kuten siipien paperoitumisen.
Vasta kun nousemme, huomaan jonkun koettaneen lukea kirjaa meidän takanamme, meidän keskustelumme takana. Vaahtera ei juuri nyt tiputtele mitään.
Kuu on edelleen kallellaan, mutta sen kylmä valkeus ei sada maahan, se kelluu päivisinkin kukintojen yläpuolella, kaikki tuntuu pysähtyneen, kuuta ei saisi nähdä, jotta voisi hämmentyä sen muuttuneen, nyt se hiipuu ja paisuu liian salavihkaisesti, kuukautisetkin menevät laskuissaan sekaisin. Unohdan moneksi tunniksi vuotavani verta ja sitten kun muistan, säikähdän, ikään kuin se olisi minulta pois tai vahingoittaisi maailmaa.
Vaikka sekin on pääosin vettä. Rautaoksidia. Ruosteista vettä, todiste siitä, että kaikki sujuu kuten pitääkin, ettei minuun tartu ankkureita ja koukkuja ja köysiä, että pääsen huomennakin näkemään ystävää, ottamaan vaikka lasin viiniä, jos siltä tuntuu, ei ole tosin tuntunut puoleen vuoteen, ainakaan, ei hääloman jälkeen. Häälomalla juopottelimme kuin sienet silkkaa hermostusta, emme tienneet, mitä kaikki tarkoitti.
Mutta kesä on toisenlainen, tarvitsee vain kuljeskella ja nähdä kaiken tanssivan unettomassa keveydessään, todistaa, kuinka aurinkokaan ei malttaisi nukkua, tointua pettymyksistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti