perjantai 26. kesäkuuta 2009

Oppiminen, luonnollinen ja aito

Eilen tanssikurssilla edettiin asioihin, jotka tuntuivat teknisesti täysin ylivoimaisilta. Katsoin tarkasti, kun liike näytettiin useita kertoja. Silti huomasin heti, kun asia olisi pitänyt itse osata toistaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten voin tehdä tuollaisen liikkeen. Koetin rauhoittaa pariani kertomalla, etten ole erityisen visuaalinen oppija. Jonkin tyyliltään aivan vieraan liikkeen katsominen ja jäsentäminen mielessä paloiksi on liian monimutkainen tehtävä. Minun ei auta kuin harjoitella liikettä uudestaan ja uudestaan, saada siitä lisää avaavia metaforia, ohjeita suunnista, kurkottumisista ja irti päästämisistä, jotta liike, jota lähden pala palalta rakentamaan, muistuttaisi edes marginaalisesti näytettyä liikettä.

Pari osoittautui kärsimättömäksi ja kiisti, ettei se, mitä sanon, pidä paikkaansa. (Hassua, kun juuri annoin hänelle käyttöohjeen.) Hän väitti, ettei liikettä juuri pidäkään pilkkoa paloiksi, että sitä ei saa käsitteellistää, sitä pitää vain kunnella ja antaa mennä, liike kyllä vie. Tässä vaiheessa sanoin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minne liike minut vie, tuskin ainakaan näytetyn tekniikan mukaisesti. Pari sanoi, että minun pitää olla avoimempi liikkeelle. Hyvä on, sanoin, kokeillaan sitten. Päädyin aivan kummaan asentoon ja pari sanoi, ettei ymmärrä, miksi minä niin menin. Selitin uudelleen kärsivällisyyteen pakottautuen, että koetan kyllä löytää tässä kuunnellen ja avoimesti sitä suuntaa, mutta että ehkä jonkun pitäisi ensin antaa se minulle.

Lopulta muutaman epäonnistuneen pyllähdyksen jälkeen parin ei auttanut kuin suostua tekemään se, mitä olin pyytänyt jo aluksi, eli käymään liikettä pala palalta läpi. Mutta jatkuvasti hän marmatti vähäsen, että miksi en vain kuuntele ja ole avoin ja ettei hän voi ymmärtää, miksen ymmärrä tätä ja tätä ja tätä periaatetta. Hän ei oikein tainnut ymmärtää, kun sanoin selvästi, että olen täysi aloittelija ja lajin liikekieli on itselleni vieras. Ehkä hänellä oli oletus siitä, että juuri tässä lajissa liikkeet ovat luontevia, luonnollisia tai autenttisia ja että vieraantuneisuus niistä on tosiaan vieraantuneisuutta (jotakin moraalisesti kauhistuttavaa) eikä yksinkertaisesti vierautta.

Harjoitteesta olisi jäänyt varsin ikävä maku suuhun, ellen olisi lopulta tajunnut vaikeaa liikettä, ellen olisi käynyt niin monilla tanssikursseilla ja jo huomannut, miten osaan oppia uusia liikekieliä ja miten en (mikä kai tarkoittaa: minulla on oma tapani olla avoin ja kuunnella ja osaan antaa ohjeistamisestani käyttöohjeen), ja ellen kaiken aikaa olisi ollut kauhean kiinnostunut siitä, miten hullunkurinen kuvio on väittää toiselle vierasta ja vaikeaa asiaa joksikin, jolle pitää vain "olla avoin" ja jonka pitää vain "antaa mennä". (Ja niin, en toki väitä, ettenkö itse tekisi välillä niin - siitä saa ja pitää huomauttaa, jos en tajua, että toinen odottaa yksityiskohtaisia neuvoja ja asian helpommiksi palasiksi pilkkomista.)

Se modernin tanssin tunti, jolla kerran kävin kokeilemassa, sisälsi vähän samanlaista mielenmaisemaa, oletuksen siitä, että juuri tämä on kaikille tuttu ja luonteva tapa liikkua ja että nyt sitä sitten vain vähäsen syvennetään. Ja kuitenkin lajissa kuin lajissa on oma tekniikkansa, joka minimissään sisältää informaatiota siitä, millä lailla tehtynä liikkeet eivät vahingoita elimistön tukikudoksia ja lihasmassaa. Silloinkin, kun tekniikan väitetään sisältävän vain tällaisia yleisiä terveyteen ja turvallisuuteen liittyviä näkökohtia, piiloagendoille tuntuu jäävän tilaa. Tietynlainen liike on aitoa ja oikeaa. Ei siinä mitään, mutta jos tietynlaista liikettä tahdotaan, se on syytä ohjeistaa kunnolla. Ja minusta vaikuttaa siltä, että mytologia liikkeen aitoudesta ja suoraan eksistenssistä kumpuamisesta tms. synnyttää helposti guruttamissysteemin, jossa hidas tai ei-niin-liikunnallinen oppija jää hahmottamisvaikeuksineen todennäköisemmin yksin kuin teknisen vaikeutensa tunnistavissa ja tunnustavissa lajeissa.

Kurssin opettajat ohjeistivat kyllä hyvin, ja uskon, että useimmille heidän metaforansa riittivät mainiosti - tiedän olevani hidas oppija vieraissa liikekielissä. Silti jo yksi epäsuotuisa ja guruttava pari laimensi hieman intoa. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä on uskomatonta, etten onnistu omaksumaan parissa tunnissa tietynlaista liikekieltä. Minulta meni ehkä viisi vuotta omaksua stepin liikekieli sen verran, että aloin solista ja pulista kengillä vapautuneesti, tanssia pelkän läpiköpöttelyn asemesta, sekä hahmottaa, millä tavalla steppiä on hyödynnetty esimerkiksi joidenkin musiikkivideoiden koreografioiden pohjana.



(Tässä videossa Jacksonin lapset steppaavat Nicholas Brothersin kanssa.)

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin ottanut vastaan parin ajatuksen, etten kuuntele enkä halua oppia, kun en kerran ensiyrittämällä onnistu eikä minua auteta pyynnöstäni huolimatta?

Ei, en pidä puheesta, joka saattaisi lannistaa jonkun. Se on vain huonoa toisen ohjaamista. Olen törmännyt siihen niin koulussa, yliopistolla kuin tanssitunneillakin. Onneksi vain silloin tällöin. Joka kerran se kuitenkin synnyttää aika voimakkaan vastareaktion. Olen jo oppinut olemaan attribuoimatta puhetyyliä lajiin tai oppiaineeseen, mutta minusta vaikuttaa silti siltä, että toisissa ajattelutyyleissä jätetään sen sortin puheelle enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi sen sortin leimasanojen dikotomioiden kuin aito/epäaito tai luonnollinen/vieraantunut runsas viljeleminen soittelee hälytyskelloja päässäni. Niin, ja miksi muuten tuntuu aina siltä, että jos näitä dikotomioita käytellään, oma systeemi on aito ja luonnollinen, ja muu vieraantunutta ja epäaitoa? Hullunkurista. Ja että pitäisi vain "kuunnella sisintään". Sisintä, joka on täynnä erikoisissa tilanteissa kiteytyneitä luontumuksia ja toimintamalleja, läpikaupallisen yhteiskunnan syöttämiä "tarpeita" ja "oikeuksia", pelkoa ja miellyttämisenhalua. Jo pieni vauva oppii torjuvassa perheessä olemaan pyytämättä tukea tunnetiloilleen. Ajatella, alle vuoden ikäinen pikkuinen. Haluttaisiinko häntä kenties kutsua epäaidoksi tai vieraantuneeksi tai sairaaksi?

Mitä koetan kirjoittaa auki? Sitä kai, että vaikka anything goesia (tai ainakaan kaikkien tyylien yhtä suurta hedelmällisyyttä ja hyödyllisyyttä) ei haluaisikaan ostaa, en minäkään halua, ihmiset eivät opi uusia asioita simsalabim vain avoimesti kuuntelemalla. He tarvitsevat tukea ja käyttöohjeita, valtavan kasan metaforia, joista ehkä muutama auttaa heitä vähän siihen suuntaan, jonka he ovat ilmaisseet haluavansa oppia. Ei ole mitään luonnollisuuden ja aitouden tuntua, joka ilmoittaisi heti, että kas, nyt tämä menee oikeaan suuntaan. (Myös psykoterapian opuksissa vedotaan usein tällaiseen "naksahdukseen" - kun ilmiölle tai ydinuskomukselle löytyy oikea selitys, sen vain tunnistaa oikeaksi. Olettaisin, että jos naksahdus tapahtuu, asiaa on jo työstetty aika tavalla ja esitietoisuus on kohdallaan - tarvitaan enää sanallistus. Tai sitten henkilö etsii naksahdusta päästäkseen ajattelemasta - synkeä ajatus, mutta ei sitä tarvitse kovin kaukaa hakea, oman pääni tonkiminenkin riittää keksimään tällaisesta esimerkkejä.) Tarvitaan kokeilemista ja toistoja, tai ainakin minä tarvitsen.

Kun harjoittelin puoleni pitämistä tai jämäkkyyttä muutaman opuksen avulla ja sitten myöhemmin empatiataitoja toisen kirjan avulla, se, mitä tein suositusten mukaan, tuntui aluksi kauhean omituiselta ja jotenkin kierolla tavalla väärältä, vaikka ymmärsinkin perustelut älyllisellä tasolla. Tunnun muuttuminen vie aikaa ja vaatii toistoja, koska jollakin tavalla tekemisen ja sen seuraamusten yhteyden on vahvistuttava kuten kokemustotuuden on vahvistuttava: toistumalla, alkamalla vähitellen hahmottua. Esimerkiksi omien rajojen asettamisen idea tuntui minusta vastenmieliseltä ja jotenkin luovuttamiselta, mutta kun ryhdyin asettamaan rajat jämäkästi, sainkin huomata vähitellen, että minun on helpompi suhtautua toiseen empaattisesti, ei synny hämäriä kiistoja sanallistamattomista oletuksista ja toinen on itse asiassa tyytyväinen siihen, että osoitan selkeästi rajat, joiden puitteissa pysyn hyväntuulisena ja ystävällisenä. Etenkin aluksi rajojen asettaminen tuntui todella epäempaattiselta, röyhkeältä ja pompöösiltä. (Entä jos olisin tässä kohdin "kuunnellut sisäistä ääntäni"?) Kun varovasti koetin pehmentää asiaa kertomalla, että koetan nyt opetella tämmöistä asiaa ja että toivottavasti en tee ihan kauheita ylilyöntejä silkkaa aloittelijuuttani, sain hämmentävältä tuntuvaa palautetta: toinen ilmoitti iloisesti, että hyvä vain, että pidät rajoistasi kiinni. Ainoa, joka on suuttunut rajojeni asettamisesta, on äiti. Jätän hänen reaktionsa omaan arvoonsa, koska vanhempi-lapsi -dynamiikka on aika poikkeuksellinen ja asioin enimmäkseen ihan toisella lailla itseeni suhtautuvien ihmisten kanssa. Pyyteettömämpien. (Niin hullunkurista kuin se onkin, pyyteet jonkun lehden tilaamisen suhteen tai jossain proggiksessa auttamisessa ovat paljon pienemmät ja viattomammat kuin ne pyyteet, joita äidillä on hänen tarkkaillessaan haukansilmin, että jälkeläinen tulisi kunnon kansalaiseksi ja onnelliseksi luonnollisella ja oikealla tavalla.)

Workshopin lopuksi meillä oli palauterinki. Aika monet antoivat vain myönteistä ja hyvin subjektiivista palautetta ja muutaman palautteessa korostui fiilistelevä ote, puhe avautumisesta uusille asioille. Minäkin kerroin, että pidin kauheasti kokeilustani ja että kurssilla oli hauskaa. Mutta lisäsin, että ainakin minulle jotkin tekniset hienoudet olivat ylivoimaisia ja että niiden omaksuminen jäi vielä hataraksi. Lisäsin, että tiedän olevani tuskastuttavan hidas oppimaan täysin uudenlaista ja vierasta liikekieltä ja uskovani kyllä, että opin ajan kanssa, kun motivaatiota kuitenkin on. Jos en olisi antanut sitä palautetta, olisin mielestäni ollut ruokkimassa systeemin luisumista kohti tilaa, jossa hämärtyy taju siitä, että tuokin liikekieli on tosiaan kieli, tietty oikean ja virheellisen keinotekoinen koodisto, jota voidaan opettaa ja oppia. Ja joka voi olla vieras, niin vieras, että tarvitaan ohjausta kädestä pitäen. Ehkä palaute oli turha - eihän kukaan mene kai kurssille, jos voisi aivan itsekseenkin ja ilmaiseksi oivaltaa kaiken, minkä maksullisella kurssillakin?

Mutta toisaalta, oli mainittu sanat luonnollinen ja aito. Ja halusin, ettei niitä samasteta helppoon. Helppo tai helpoin tapa tehdä asiat on usein valtavien harjoitusten takana. Helpoin tapa on harvoin se, jota tulee kokeilleeksi ensimmäiseksi. Kun ajattelen helppoutta, mieleeni nousee kuva seitsemänkymppisestä naisesta, joka tanssii hyvin eleettömästi mutta kenkien äänet ovat ihan uskomattomat ja kasvoilla on tyyni, melkein etruskimainen hymy. Helppous on kokonaisen ihmisiän harjoittelemisen, etsimisen, toistamisen, informaation pilkkomisen takana. Vaikeuttavista luontumuksista irtipyristelyn takana. Ei, ei ole useinkaan helpointa tehdä kuten sisäinen ääni sanoo tässä ja nyt. Eikä ole helppoa jakaa toisille oivalluksia siitä, miten helppouden harjoittelemisen alkuun pääsee kiinni. (Ja jokin kujeellinen ääni vatsanpohjassa: "HELPOINTA OLISI JÄTTÄÄ KOKO KIRJOITTAMINEN SIKSEEN JA KAIKKI SIKSEEN." Mutta en usko, että se olisi helpointa, ei varmastikaan! On vaikea noin vain katkaista jokin pyrkimys, luopua. Siinä pyrkimykset eroavat esineistä kuten kirjoista.)

Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Aion tänäänkin harjoitella teknisesti vaikeaa liikettä miehen kanssa muutaman kerran. Saan sen kyllä lihasmuistiini. Sitten osaan sen lopun ikääni. Mutta jumalat suojelkoot minua siltä, että alkaisin jossakin vaiheessa ajatella tuon liikkeen olevan jotenkin luonnollinen tai aito, kaiken tämän ponnistelun jälkeen.

Aion mennä ulos, pyöräillä ja kävellä ja kitkeä kyykyssä ja vesijuosta. Nekin kaikki ovat vaivalla opeteltuja taitoja. Ihmeellistä, mitä kaikkea voi oppia, kunhan motivaatio on kohdallaan. Olen opetellut kävelemään ontumatta. Kävelen kuin minulla ei olisi nilkan luona ja vasemmassa jalkapöydässä liikaniveliä, polvivammoja ja kuin en olisi pitkään kärvistellyt murtuneen lonkan kanssa. Siinä tavassa kävellä ei ole juuri mitään aitoa eikä luonnollista, mutta se on hyvä tapa nivelteni mielestä, niiden kannalta helppo. Olen kohtalaisen tyytyväinen epäaitouteni tilaan, tekniikkaani, tässä kohdin.

10 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista. Kuvittelin ennen kirjoitustasi, että tuossa oppimisessa olisi eroa liikekeskusihmisen ja älykeskusihmisen välillä.

    Itse olen huomannut oppivani esim. tanssiaskeleet parhaiten täsmälleen samalla tavalla, pilkkomalla oppimisen riittävän pieniin osiin ja toistamalla osaa tarpeeksi monta kertaa että se jää lihasmuistiin. Jossain vaiheessa tapahtuu se naksahdus, ja sen jälkeen kun asian saa menemään automaattisesti, ei mitään ongelmaa enää ole.

    Mutta ehkä oppimistapoja on erilaisia? Joku saattaa oppia suoraan näkemällä ilman että oppimista tarvitsee älyllistää, ja kokee että se tapa on luonnollinen tai aito, koska se tapahtuu nopeammin. Eli vaikka olisi liikekeskusihminen, niin on voinut luontua oppimaan älykeskuksen kautta?

    Ainakin joistain Mozartin tyyppisistä neroista kerrotaan, että he voivat oppia jonkun monimutkaisen kappaleen kuulemalla sen yhden kerran. Ehkä vastaava oppiminen on liikkeen suhteen yleisempää?

    Hmm, jos tuo on pitää paikkansa, lienee ainakin teoriassa mahdollista oppia tanssimaan myös suoraan liikekeskuksella. En kyllä tiedä miten sitä voisi opetella.

    On tietenkin ilmiselvää, että käskemällä sitä uuden oppimistavan oppimista ei tapahdu, eikä ole mitään hyötyä syyllistää ihmisiä siitä että heillä on toisenlainen luontumus.

    VastaaPoista
  2. Mulla on tuosta vähän semmoinen tuntuma, että kun alan olla jo jossakin liikekielessä perussisällä, pystyn toistamaan näkemäni, koska suuri osa informaatiosta on ikään kuin itsestäänselvyyttä. Esim. stepissä olen joskus katsonut videolta asioita ja hahmottanut kuvion ja osannut toistaa sen, koska tiedän, miten kehoa kannatetaan siinä lajissa ja miltä näyttää stepissä painonsiirto ja miltä taas pelkkä kosketus. Mutta sen oppimiseen meni vuosia, oikeastaan juuri sen verran, että asia alkoi sujua ikään kuin omalla painollaan sen kummemmin miettimättä.

    Ajattelen itse toisen tanssin katsomista (silloin kun katsomisen motivaatio on: toistan tämän kohta itse omalla kehollani) vähän kuin notaation lukemisena. Jos notaatiosysteemi on tuttu, mikäs siinä on lukiessa, mutta jos se on tehty ihan vierain merkinnöin... ;)

    Mutta mikään noista notaatiosysteemeistä ei taatusti ole ollut itselleni luonnollinen tai aito siinä mielessä että olisin osannut sen aina.

    Ei, ei. Mähän olen ollut liikkanumerolta kuutosta ja seiskaa. Olen aina ollut kiinnostunut liikkumisesta ja suuntautunut siihen, mutta ei se ole mulle helppoa, toisin kuin vaikka koulussa oli matikka, jossa en ikinä tajunnut, miksi sitä itsestäänselvyyttä jankattiin ja jankattiin. Tajusin selvimmin ystävää yo-kokeisiin tukiopettaessani, etten osaa ollenkaan opettaa matikkaa, ts. jakaa intuitioitani, koska mulle se on vain aina ollut selvää kuin pläkki, problematisoimatonta. Ja kun toinen ei osannut tehdä mitään, olin ihan pulassa, koska en voinut antaa sille sitä omaa intuitiotani mitenkään. Tajusin, ettei se ole yrittämisestä eikä haluamisesta kiinni, vaan jostakin niiden ulkopuolisesta. Näin, että ystävä yritti ja halusi ja silti luvut sulkivat ovensa. Enkä osannut oikein auttaa. Kurja tunne. Siitä pitäen olen suhtautunut penseästi ajatukseen, että koskaan ryhtyisin opettamaan mitään, mikä on ollut itselleni helppoa. Osaisin opettaa kyllä tanssia aika hyvin, luulen, koska se on mulle niin kovan työn takana. Mutta en koulutason matematiikkaa, en taatusti. Enkä kirjoittamista. Hmm. Muuta en kyllä sitten taida osatakaan silleen helposti ja takkuamatta. Onneksi. Se tekee mahdolliseksi jakaa aika monia oivalluksia... ;)

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Tuossa meillä on eroa. Minä en pääse älyllistämisen kautta oppimisesta kokonaan eroon vaikka osaisin liikekielenkin.

    Sinusta tulisi varmaan erittäin hyvä tanssinopettaja erityisesti miehille. Olen itse kiroillut, ja huomannut että muutkin miehet kiroilevat, kun juuri tuota mainitsemaasi tapaa käytetään tansseja opetettaessa.

    Luulen, että miehissä on keskimäärin selvästi enemmän niitä jotka oppivat tanssin parhaiten tuolla älyllistämisen ja pilkkomisen tavalla, mutta tanssinopettamisen kulttuuri on feminiininen eikä ota huomioon erilaisia tapoja oppia.

    Kulttuuri jyrää jopa lavatansseissa tai argentiinalaisessa tangossa, jossa on paljon tärkeämpää että mies osaa askeleet!

    VastaaPoista
  5. Ah, niin. Kyllä vain, teoriassa niissä miehen pitäisi viedä. Tai sitten käy kuten minulle ja eksälleni, eli että nainen opettelee parin täydellisen yhteisymmärryksen vallitessa viemään tai ainakin antamaan viemisestä merkkejä miehelle (mikähän näiden ero on? ei kai mikään!) sillä lailla, että opettaja ei saa siitä vihiä. Klassinen viisas Hans -asetelma, jossa opettaja on skeptinen tarkkailija, joka koettaa nähdä, osaako hevonen tosiaan laskea... ja hevoselle annetaan vaivihkaa merkkejä, mihin suuntaan nyt ja millä tahdilla.

    Hmm, en tiedä, missä määrin olet tanssinut mitään yksittäistä tanssia. Ja ylipäänsä tanssinut, kyllä siitä ylipäänsäosuudestakin varmasti jotakin takataskuun jää. Minä olen aloittanut tanssitunnit viisivuotiaana ja harrastanut laiskoinakin kausina paria tuntia viikossa säännöllisesti... aktiivisimmillaan kymmenkunta tuntia viikossa. Ja ammentanut lajista toiseen ikään kuin metaforia, se on tosi nautinnollista.

    En usko, että tämä on erityisesti vain miesten tanssiin liittyvä ongelma tai feminiinisen opetuskulttuurin ilkeä haarake. Me nyt vain elämme maailmassa, jossa ihmisiä kannustetaan opettajiksi niissä asioissa, jotka ovat heille itselleen olleet aina luontevia itsestäänselvyyksiä. Matematiikan opettamisessa, joka kai on perinteisesti mielletty aika maskuliiniseksi puuhaksi, kohdataan usein aivan sama ongelma... ei osata pilkkoa suorittamista tarpeeksi pieniksi paloiksi, joita voisi harjoitella turvallisesti ja tuetusti.

    Katselin tässä kevään aikana ennen hierojakouluun päätymisen päätöstä myös mm. liikuntatieteellistä tiedekuntaa Jyväskylässä. Mutta oli ihan selvää, ettei meikäläisen ammoisella liikuntanumerolla sinne ole mitään asiaa. Vaikka jos olen yhtään oikeilla jäljillä, juuri liikunnasta kiinnostunut mutta siinä aikanaan huonosti suoriutunut olisi paras mahdollinen ohjaamaan perustason liikuntaa.

    VastaaPoista
  6. Mietin aina jotakin vaikeaa itselleni pilkkoessa myös muiden eläinten kouluttamista. En usko nimittäin, että ihmisen opettaminen ihan niin hirveästi eroaa siitä. Koiralle tai hevoselle tai kissalle ei voi kommunikoida sanallisesti, mitä sen halutaan tekevän. Siispä asia opetetaan tarpeeksi pieninä paloina ja sitten paloja yhdistellään. Tietty koira tai hevonen tai kissa ei tee palontaa itse, ja itse taas voin päättää, että okei, jos SINÄ et aio paloa tätä minulle, teen sen IHAN ITSE, koska haluan oppia.

    En ole ihan varma, kannattaako palomista ajatella älyllistävänä tapana oppia ja opettaa, koska silloin äkkiä joudumme sanomaan, että hevoset ja koirat ja kissat oppivat parhaiten, kun niille opetetaan asia älyllistämisen kautta... toivottavasti saat kiinni pointsista. En nyt siis halua väittää, että miehet ovat eläimiä tai muuta pönttöä, vaan ainoastaan, että tuo metodi, jota kuvaat älykeskuksen kautta oppimiseksi, on juuri sama, jota pakon edessä käytämme opettaessamme eläimiä, joille ei voida mitenkään muuten välittää jotakin monimutkaista liikkeiden kokonaisuutta. Osaa näistä eläimistä tuskin pidetään kovinkaan "älyllisinä". Esimerkiksi hevosia, jotka ovat todella fasaanimaisia... ;) PALOMINEN järkevästi vaatii toki strategista älyä, mutta valmiina haukkupaloina omaksuminen ei oikeastaan musta ole silleen erityisen älyllistä, ennemminkin liikemuistia hyödyntävää. Itse asiassa mua kiinnostaisi tietää, miten muuten omaksuminen voisi tapahtua... jokin "suora omaksuminen" saattaisi kieliä luontumuksesta, taidosta paloa itse sitä edes huomaamatta tai kuten itse ehdotin, karsia esiin relevantti informaatio näytetyn liikkeen informaation maallikolle kaoottisesta moneudesta. Mutta mitä olisi esim. tuo tunnekeskuksen kautta oppiminen? Hmm?

    Itse olen kokenut tuota palovaa opetustyyliä käytettävän kaikista kokeilemistani tansseista eniten stepissä, joka on hyvin tekninen tanssilaji, niin tekninen, ettei kellekään tulisi mieleen vain sanoa, että pitää vain antaa mennä tai siirtää painoa. (Toki sitten kun palat jo osataan hyvin ja on aika tanssia läpikävelemisen sijaan, mutta ei sitä ennen. Liian aikainen kehotus antaa vain mennä tuottaa virheellisiä luontumuksia, jotka on paljon vaikeampaa myöhemmin karsia kuin opetella hieman rauhallisemmin kerralla oikein.) Esimerkiksi parisalsaa opetellessani mulle jäi lopulliseksi arvoitukseksi, miten tarkalleen opettajat siirsivät painoa jalalta toiselle. Eri lailla kuin kävellessä, sen näin toki, eri lailla kuin stepissä, sekin oli selvää, mutta miten tarkalleen? Tiesin senkin, että teen sen itse väärin, näinhän sen peilistä, mutta vaikka mitä koetin kokeilla, ei se näyttänyt oikealta. Tätä perusasiaa ei ikinä harjoiteltu. Ei ihme, että sitten alkoi takuta, kun olisi pitänyt "tietää", mihin suuntaan on "loogista" pyörähtää... :P

    Kyllä myös naiset kaipaavat hyvää opetusta, usko pois. Monella naisella on varmasti vain vahvempi pohja tansseista ylipäänsä, ja se helpottaa opetuksen seuraamista. Paritanssitunneilla sitten kukin opettaja ratkaisee itse sen ongelman, miten tehdä kompromissi jankkaamiseen kyllästyvien naisten (joiden osa olisi oikeastaan vain seurata - ei helppoa sekään, mutta monelle jo ennestään tuttu juttu) ja edelleen hukassa toikkaroivien miesten etenemistahdin kesken... En silti ole ihan varma, onko erityisesti feminiinistä kulttuuria edetä vahvimpien mukaisella tahdilla ja jättää heikot jälkeen. (Muistaakseni myös perinteisissä miesten lajeissa naureskellaan pilkallisesti naisharrastajien pelaamiselle.) Eiköhän se ole ennemmin eksperttikulttuurin mukainen päätös, semmoinen kovien arvojen "ruikuttajat jääkööt rannalle" tai "köyhät kyykkyyn" -ratkaisu?

    Kaipa jokaisen opettajan, mitä sitten opettaakin, tulisi olla selvillä siitä, ettei jonkun oppilaan edistymisen hitaus ole mikään tahallinen loukkaus omaa opetuskykyä kohtaan. Vaan kiinnostava haaste, johon tarttuen voi saavuttaa paljon ymmärrystä.

    VastaaPoista
  7. Tuosta viimeisestä vielä - on aika vaikeaa kuvitella ilkeämpää transferenssien lähdettä kuin se, että joku opettaja rakentaa itsetuntoaan sen varaan, että opettaa NOPEASTI... ei hän silloin tavallaan kohtaa oppilaitaan ja näiden yksilöllisiä tyylejä oppia vaan raaka-ainetta omien pätevyyden tarpeidensa tyydyttämiseen.

    Kohtasin tämän muotoilun terapeutteihin sovellettuna Fred Hannan mainiossa opuksessa, ja tulin aika nopsasti ajatelleeksi opettajan ja oppilaan suhdetta ja sitä, miten sama dynamiikka saattaa pyörittää joitakin oppimissuhteita. (Mieleeni tuli yhden kaverin opeäiti, joka eläkkeelle jäädessään kiukkuili koko perheelle sitä, ettei saa enää esiintyä päivittäin. Hän tosiaan mielsi esiintyvänsä!) Siinä jotenkin unohtuu se, että samalla lailla kuin terapeutti on asiakastaan ja tämän tavoitteita varten läsnä, myös opettaja on oppilastaan ja tämän tavoitteita varten läsnä, kuuntelemassa hänelle vaikeaa asiaa ja keksimässä, miten jumi voidaan pieniä tai kiertää jollain nerokkaalla metaforalla.

    Useimmiten asetelmaa taitaa hämärtää se, että sekä terapeutilla että opettajalla on "hyvä" tavoite, josta vallitsee pintatason yhteisymmärrys: "parantaa asiakkaan skeemat" tai "opettaa quickstep". Mutta jos terapeutti/opettaja identifioituu liikaa tähän päämäärään, toisen epäonnistuminen tai hitaus alkaa näyttäytyä helposti kielteisenä ja tavoitetta vaikeuttavana asiana, jonakin ikävyytenä, josta pahimmillaan rankaistaan julkisella nolauksella ja parhaimmillaankin koko asia vain sivuutetaan harmittavana sattumana tai yksityiskohtana, joka ei oikeastaan liity omaan ammattitehtävään... päämäärä ikään kuin jyrää prosessin.

    Fred Hanna suosittelee tässä kohdin terapeuteille tietoisen läsnäolon harjoituksia ja tavoitteista irti päästämistä. ;)

    VastaaPoista
  8. Hmm, en tiedä, missä määrin olet tanssinut mitään yksittäistä tanssia.

    Tosi vähän, olen kai lähinnä aloittelija muutamassa lajissa. Olen käynyt ehkä kymmenen peruslavatanssin alkeiskurssia, monenlaisten opettejien vetämänä, joten luulen tietäväni tanssin alkeiskursseista jotain :-).

    Ja muitakin kursseja, viimeksi argentiinalaisen tangon alkeet. Olen kyllä aloittanut sen kolmesti, mutta vain kerran jatkanut kurssin loppuun asti.

    nainen opettelee parin täydellisen yhteisymmärryksen vallitessa viemään tai ainakin antamaan viemisestä merkkejä miehelle (mikähän näiden ero on? ei kai mikään!)

    Heh, minusta näillä on vissi ero, mutta luulen että vastaus menee todella syvälle kysymykseen vapaasta tahdosta.

    Selkeämmin tämä näkyy kysymyksestä, kumpi tekee ensimmäisen aloitteen kun mies ja nainen kohtaavat. Jos nainen vinkkaa miehelle, että lähestyä sopisi, ja mies lähestyy, niin nainen ajattelee että nainen, ja mies ajattelee että mies.

    Mutta toisessa mielessä molemmat ovat vain yksittäisiä askelia suuressa kausaalisuuden verkossa. Onko aloitteen tekoa jos miehen on biologisten viettiensä ja kulttuurin ehdollistumisen kautta käytännössä mahdotonta kieltäytyä naisen vinkkaamisesta?

    Tai että naisen on biologisten viettiensä ja kulttuurin ehdollistumisen kautta käytännössä lähes mahdotonta kieltäytyä vinkkaamasta juuri tuota miestä?

    Tätä kausaalisuusketjua voi viedä taaksepäin maailman alkuun asti (ilmaukselle "maailman tappiin asti" tarvittaisiin vastakohta!)

    En usko, että tämä on erityisesti vain miesten tanssiin liittyvä ongelma tai feminiinisen opetuskulttuurin ilkeä haarake. Me nyt vain elämme maailmassa, jossa ihmisiä kannustetaan opettajiksi niissä asioissa, jotka ovat heille itselleen olleet aina luontevia itsestäänselvyyksiä.

    Naisille tuntuu oppiminen olevan noilla tanssitunneilla olevan vähemmän vaikeaa. Olen selittänyt tämän sillä, että opetustapa noudattaa hyvin paljon esim. aerobiciä, joka on tullut naisille tutuksi (Olen käynyt pari kertaa.).

    Matematiikan opettamisessa, joka kai on perinteisesti mielletty aika maskuliiniseksi puuhaksi, kohdataan usein aivan sama ongelma... ei osata pilkkoa suorittamista tarpeeksi pieniksi paloiksi, joita voisi harjoitella turvallisesti ja tuetusti.

    Saattaa pitää paikkaansa. Minulle matematiikka oli koulussa turhauttavankin helppoa, joten tein läksyt yleensä improten joka aiheutti rutinoitumisen puutetta.

    En ole hirveästi lukenut yliopistotasolla matematiikkaa, mutta omien kokemuksieni mukaan yliopistossa opiskeltaessa tämä kääntyi päälaelleen, asiat on pilkottu niin pieniin paloihin että aivojen asettuminen sellaiselle tasolla onkin yllättävän vaikeaa!


    En ole ihan varma, kannattaako palomista ajatella älyllistävänä tapana oppia ja opettaa, koska silloin äkkiä joudumme sanomaan, että hevoset ja koirat ja kissat oppivat parhaiten, kun niille opetetaan asia älyllistämisen kautta..
    .

    Tämä on hyvä pointti. Yleistin liikaa omia kokemuksiani. Itse kuitenkin nimenomaan älyllistän oppiessani palasia, huomaan miettiväni miten koipi tai käsi menee missäkin vaiheessa, tai mietin miten pyörähdän, ennenkuin alan suorittaa. Mutta ei se toisiaan ole välttämätöntä jos asiat on valmiiksi palasteltu. On tärkeää erotella palastelu, joka usein kai vaatii älyllistämistä, ja palasten opettelu, johon voi käyttää älykeskusta, vaikka ei ehkä kannattaisi.

    Hyvää kelaa myös tuosta opettajan ja oppilaan suhteesta. Niissä minusta tunnutaan usein unohtavan se mielenkiintoinen fakta, että opettajakin tarvitsee oppilasta omiin peleihinsä.

    Siksi useille opettajille tuntuu olevan tosi vaikea pala kun oppilas etenee opettajaa pidemmälle. Jotkut jopa estyvät tästä syystä opettamasta asioita joka tekisi oppilaasta riippumattoman opettajaansa nähden!

    VastaaPoista
  9. Ok, alkeiskurssitasolla on ihan turha kyllä odottaa minusta keneltäkään erityistä edistyneisyyttä - kuten taitoa pilkkoa informaatiota harjoittelun kannalta mielekkäästi. Se on oikeasti kuitenkin aika vaativa juttu. Aika monelle opettajallekin vaikea...

    Aika jännää muuten, jos olet käynyt lähinnä paritanssien tunneilla, kun kuitenkin muistaakseni olet sanonut, että yksin liikemeditaatio on sulle helpompaa. Ainakin musta paritanssit on yksintansseihin verrattuna tosi paljon vaikeampia. Ja paritansseissa olen havainnut, että haluaisin paljon tanssityylin yksin tehtäviä harjoitteita myös, jotta voisin saada liikekieltä ajettua sisään rauhassa. (Parin kanssa informaatiota on vain aivan liikaa ellei pari oikeasti osaa viedä, ja se taas on harvinaista, olen kerran tanssinut niin, ja se tuntui kummalliselta, koska siinä oikeasti toinen vei ja oli selkeä, ja sitä oli helppo seurata.)

    Hii, älähän nyt loikkaa päätelmiin aerobikin naisille tuttuudesta. Olen yhden kerran aerobikannut koulun liikuntatunnilla enkä tajunnut siitä mitään, vaikka olen tanssinut paljon. :D Ehkä siitä voisi saada jotakin perusjutskaa, en tiedä, musta se tuntui vastenmieliseltä ja vaikealta rasvanpoltto-orientaatiossaan ja sporttisuudessaan. (Haluan tehdä Taidetta ja Kelata ja Kokea, hihii, en polttaa kaloreita - jos niin käy vahingossa, se on ok, mutta päämotivaationa tuollainen on aika tyrmäävä eikä oikein innosta... :/)

    Naiset kyllä varmaan vain tanssivat enemmän. Tai sitten koko naisten kehollinen kasvatus tähtää tanssimaisempaan itseilmaisuun. olen itse huomannut tiettyjä vaikeuksia jalkapalloPELIIN orientoitumisessa. Se, että toisia päin voi esimerkiksi juosta ja toiselta voi ottaa pallon pois, juma, siinä on melkoiset psyykkiset estot. Että tärkeää onkin äkisti semmoinen näkyvä suorittaminen, esineen toimittaminen paikasta a paikkaan b, ja että se, tekeekö sen hymyillen ja keveän näköisesti ja yhtä pitkät välimatkat muihin säilyttäen, onkin sivuseikka! Että täsmällisyys ja keveys jäävät sen alle, että tilanteisiin on vastattava, ja tilanteet tulevat niin nopeasti, että huomaa karjuvansa rumia sanoja säntäillessään, ja keveyden vaikutelma on aivan kadoksissa... :D

    Yhden asian sanon: minua ei ole koskaan opetettu mihinkään tuommoiseen. Ja miehille se taas tuntuu olevan luonteva koodi, useimmat osaavat sen samalla lailla kuin naiset tanssin koodin.

    On vaikeaa olla häpeämättä sen jälkeen, kun on pelissä kiroillut kuin merimiehen papukaija. Ja: ei tunnu sopivalta iloita, jos osuu itse maaliin. Toisista voi iloita, mutta oma maalipotku jotenkin tuntuu vähän hankalalta. Tavallaan on iloinen, koska maaliin potkaiseminen on tosi vaikeaa, mutta samalla on tunne, ettei oikein saisi olla, koska on ottanut sen jonkun toisen kustannuksella.

    No, musta on kyllä hauskaa purkaa näitä luontumuksia. Vaikka tunnenkin itseni aina ihan psykopaatiksi pelikentällä ja mietin, vihaavatko kaikki nyt minua, kun sillä lailla joskus en voi olla tempautumatta peliin. Ihan hassu juttu, kai se on vain kestettävä. :P

    VastaaPoista
  10. Tässä on muuten liikkumistapojen sukupuolittuneisuudesta hyvä kirjoitus, jos et ole aiemmin sattunut lukemaan: http://sudettulevat.blogspot.com/2008/11/throwing-like-girl.html

    VastaaPoista