On jotenkin vaikeaa kantaa huolta, kun aurinko herättelee niin varhain ja illatkin pysyvät valoisina, viipyilevät. Tarkoitan sitä, että huolet yksinkertaisesti vierähtävät jonnekin... kauas. Ulottumattomiin. En osaa oikein laskelmoida nyt enkä miettiä, miten ensi talvena ajattelen tästä ajasta. Kesät ja talvet ovat niin erilaisia. Lasken tämän jo kesään: kasvoihin eikä käsiin ei satu ulkoillessa.
Koska huvipuisto oli illalla auki ja olimme jo kävelleet ystävän kanssa keskustasta Koffin puistoon ja sieltä rantaa pitkin ja ison tien alikulun ja rantatien kautta Hietsuun, katselleet meriharakoita ja jatkaneet matkaa Hesperian puiston kautta Töölönlahdelle, syöneet ensimmäiset jäätelöt tänä vuonna ja ystävä oli nähnyt ensimmäisen citykaninsa, menimme Panoraamaan, joka on tänäkin kesänä ilmainen. Sitten oli tietysti saatava hattaraakin.
Osa ihanuudesta on tietysti sitäkin, että on voinut istua ulkona ja lukea Deweya ja nenä on palanut vähäsen, ei kipuun mutta kylläkin punoitukseen saakka. Tuntuu palkitsevalta lukea tekstiä, joka on sekä ymmärrettävää (aikamoisen aiemman jumppaamisen takia kylläkin) että harkittua, älyllistä ja mielekästä luettavaa. Ehkä jos olisi laajemmin sivistynyt tai jotain, useampi teos voisi avautua tuolla lailla. Mutta minulle se on harvinaista herkkua.
On vaikeaa olla menemättä palstalle, kun on lämmin ja ihana. Olen kuitenkin asettanut itselleni säännön, että menen vasta keskiviikon jälkeen. Keskiviikko on vielä työtä. Siitä palkinnoksi pääsen palstalle sitten kun tulee torstai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti