tiistai 24. maaliskuuta 2009

Yksityinen laskiainen

En oikein muista, mistä ajatus pilkahti mieleeni, mutta äkkiä keksin, että haluan paastota taas pitkästä aikaa. En tarkoita uskonnollista paastoa, vaikka toki sekin paastonaika on käynnissä, vaan mehupaastoa. Luulen, että voisin nyt pitää siitä raskaanpalelevasta vetämättömästä olosta, joka jossain vaiheessa kääntyy unettomaksi euforiaksi.

Katselen kalenteria, istun risti-istunnassa sängyn laidalla. Ylihuomenna, aloitan ylihuomenna. Söin tänään vielä lounaan, mutta sen jälkeen olen syönyt vain marjoja, vihanneksia ja tattaripuuroa. Toisin kuin uskonnollisessa, kollektiivisessa laskiaisessa, tässä paastoon laskeutumista ei pehmennetä herkuilla vaan luopumisella vähän kerrassaan. On jo jonkinmoinen nälkä. Mitähän tästä tulee. Huomenna ajattelin syödä vain tattaripuuroa, mustikoita ja pellavansiemenlimaa. Niin, ja käydä ostamassa paastopaketin. Puhuin jo miehellekin, että hän saa siitä sen herajuoman, joka on tehty maitoherasta, enhän minä sitä voi käyttää. Millähän sen korvaisin? Ehkä hapankaalimehulla?

Helppoahan tämä on sillä lailla, etten ole kofeiiniriippuvainen nytkään. Se olisi varmasti vaikeinta.

Miehen flunssa alkaa helpottaa, hän tahtoo taas järjestää ja siivoilla asuntoa sillä aikaa kun uppoudun ajatuksiini. (Me teemme sitä vuoron perään - toinen miettii ja toinen siivoaa. Yhdessä meistä ei ole siivoamaan.) Hän löytää lattialta lilan käsineeni ja sen sisästä pienen neonvihreän kolmionmuotoisen lapun (revin post it -lapun kolmionmuotoisiin paloihin erään ystävän ollessa kylässä ja tahtoessani keskittyä kuulemiini asioihin - kun emme kerran kävelleet, oli tehtävä jotakin, siispä revin post-ittiä) johon olin kirjoittanut PAPERIN PALA.

En muista enää, miksi niin kirjoitin, mutta tunnistan kyllä käsialani. Muistelen, että kirjoitin niin jokaiseen noista pienistä lapuista. En silloin kun ystävä oli tässä, vaan vasta myöhemmin. Istuin pöydän ääressä ja kirjoitin niin. Uudestaan ja uudestaan. En muista, monta kertaa.

Olemme lainanneet koko joukon Chaplinin elokuvia. Kaipa jokainen on sisimmässään kulkuri, mutta keitä ne muut ihmiset ovat? Kultakuumeessa meinaan itkeä, kun kulkuri kattaa uuden vuoden ateriaa vieraille, joiden saapumattomuuden arvaa. En vain kestä sitä kohtaa, haluan huutaa, ettei saa olla niin rakastettava, mutta otan vain miehen kädestä kiinni ja pidän kyyneliä. Mikseivät ne muut tule? Ehkä vastaus selviää, kun laskeudun ja venytän nälkää. Eihän minulla ole nyt kiirettä mihinkään eikä mitään tekemistä, voin aivan hyvin siis vaikka paastota. On aikaa maata peiton alla, palella, kävellä ulkona ja koettaa olla haistamatta leipien tuoksua, joka uhoaa kauppojen ovista. En usko puhdistumiseen enkä karaistumiseen, pedattuihin koettelemuksiin enkä sen sellaiseen. Siitä on vain niin kauan, kun olen paastonnut. Haluaisin muistaa tarkemmin sen olon, hengityksen imelän lemun suussa, sen tunteen, kun tulee kylläiseksi viidestä mustikasta.

3 kommenttia:

  1. Onnellinen on se, joka ei joudu molkosania juomaan. Ja glaubersuola, ajatuskin puistattaa!

    Ehkä joskus vielä uhmaan ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan paastokokemukseni kammottavaa muistoa.

    Tarkoitus oli kuitenkin toivottaa hyvää paastoa sinulle! En epäile etteikö se olisi useimmiten hyvä kokemus. Taisin itse tehdä jotain väärin tai olla vain malttamaton...

    VastaaPoista
  2. Voi ei, minä pidin molkosanista ja join sitä muutenkin kuin paastotessa, joka aterialla aina sinne saakka, että maitoallergiani löydettiin.

    Joo, glauber, huh. Kerään jo huomiseksi päättäväisyyttä. Se vain maistuu NIIN pahalta.

    Heh, mulla on kolme aiempaa kokemusta, josta kaksi loistavia ja viimeinen horror. Se viimeinen oli semmoinen "kun nyt tästä on tullut kevään vastaanottamisen rutiinitoimenpide..." Se oli virhe. Luulen, että tätä pitää haluta tarpeeksi, jotta sitten jaksaa niitä oloja, joita kyllä taatusti tulee.

    Kiitost toivotuksesta. En osaa sanoa, onko se useimmiten hyvä kokemus. Olen joskus kirjoittanut lehtijutunkin horror-paastoista... niitäkin riittää haastateltaviksi saakka. ;)

    VastaaPoista
  3. Yyh, mussa ei ole ikinä ollut naista juomaan glauber-suolaa, sen sijaan senna-teetä join yhdessä terveyskylpylässä, jossa olin äidin kanssa paastoreissulla ja josta me lähdettiin jo ekana päivänä kun äiti sai kofeiiniviekkari-migreenin paastosta ja kaikki paitsi me oli mummoja plus selvisi, että paikan ohjelmatarjonta koostui herätyssaarnaajasta...

    Mulla on itsellä sekä hyviä että huonoja muistoja paastosta... päänsäryt alussa on aika pyllystä (yksilöllistä sekin) mutta vähentynyt unentarve on jotenkin tosi siistiä. Lopullisesti paastot lopetin kun huomasin, että jos on yhtään kilitystä omassa ruokasuhteessa niin ainakin omalla kohdalla paasto toimii oivana lisäfukkaajana. Paastosta tuleva kepeäpäinen olo on kyllä siisti, sellainen vipisevä ja nopea ja kirkas. Melkein nousuhumalamainen (jeejee, aina nää mun kommentit kiertyy tämän "puhe mistä puute"-teeman ympärille).

    VastaaPoista