Toinen paastopäivä

Aamu alkaa hyvin: joustokeppiharjoittelu saa mielen ja kehon virittymään auvoisaan tilaan. Jumpan jälkeen istun pitkän aikaa paistattamassa päivää Talvipuutarhan edessä olevalla penkillä ja kierrän kasvihuoneen joka kolkan, huomioin kahvin pavut, juuri auenneet kameliankukat, orkideojen hassut hyönteismukaelmat. Palautan mieleen ajan, jolloin ajoimme tänne isän kanssa joka lauantai ennen kuin äiti pääsi töistä.

Silloin täällä oli lintuja. On hyvä, ettei niitä enää ole. Linnuille on parempi olla vapaita. Kuvaan vegetatiivista elämää niin pitkälle, että kameran akku lopahtaa. Kuvaamisen toiveen myötä katse jäsentyy tietyllä tavalla. Mutta haluan kokea myös toisella tavalla, sellaisella, joka ei ole niin visuaalista eikä etenkään yksisilmäistä.

Palattuani sisään jatkan Epsteinin lukemista, kuinkas muutenkaan. Halun mietiskeleminen on oikein sopivaa puuhaa siinä vaiheessa kun paasto onnistuu jallittamaan uniani: Lakkaan näkemästä sitä ystävien raskausuutisista saakka toistunutta unta, jossa kaksi pientä tyttöä seuraa kannoillani ällöttävinä lähmäkäsineen ja koettaa takertua helmoihini ja kutsua minua äidiksi. He eivät kuuntele perusteluita (minulla on kaviot, teillä ei, en siis voi olla teidän äiti), joten minun on eksytettävä heidät jollakin tavalla. Useimmissa unissa päädyn lopulta tappamaan heidät, koska autiot metsät ja jyrkänteet ja sen sellaiset eivät karista heitä kannoiltani. (En ole varmaan ennen koskaan nähnyt näin väkivaltaisia unia, paitsi nukkuessani samassa huoneessa enkelinpasuunan kanssa. Kannoin sen parvekkeelle jatkamaan kukintaansa, ja kas, unet siistiytyivät. Se voi kyllä olla plaseboakin.) Nyt onneksi lastentappamisunet ovat väistyneet. Niiden sijaan näin koko yön unta, jossa kävelimme Vompsun kanssa kaupungilla ja ohimennen kaappasin käsiini milloin mitäkin ruokaa ja aloin syödä sitä ja vasta kun olin syönyt jo suurimman osan, muistin äkkiä, että apua, minunhan piti olla mehupaastolla... ja oloni oli unessa kauhean raskas ja täysi ja kuvottava, ja hikoilin tuskissani, että nyt paasto ei päässyt oikein alkamaankaan... Se tuntui unessa todella vakavalta. Sitten heräsin ja oli yö tai aamu, ja huomasin olevani tyhjin, nälkää kurnivin vatsoin. Fantasmani ovat nyt kohdistuneet ruokaan, ja hyvä niin: on mukavampaa tuntea syyllisyyttä ja kauhua mehevän sämpylän syömisestä kuin lasten tappamisesta!

Törmään Epsteinissa hyvään tunteiden kuvaukseen:

Luin New York Times Magazinesta kerran haastattelun, jossa tunnettu jungilainen psykoterapeutti ... James Hillman ... pyrki tavoittamaan sen subjektiivisen alueen, jonka halu pitää sisällään.

"Useimmissa teoreettisissa malleissa ajatellaan, että kiukut, pelot ja intohimot ovat henkilökohtaisella vastuullamme", Hillmanin todettiin sanoneen. "Ne ovat jotenkin ja jossain sisällämme... Minun näkemykseni on kuitenkin se, että vaikka ne tunnetaan syvästi ja vaikka me koemme tunteita seka ruumiillisesti että sisäisesti, tämä ei tee niistä 'meidän' tunteitamme. Uskon pikemminkin, että tunteet yrittävät tehdä miestä omansa. Ne haluavat omistaa meidät, hallita meitä, voittaa meidät täysin puolelleen."

Hillman nojasi tässä näkemyksessä muinaiseen mytologiaan, ja joku saattaa kutsua sitä lapselliseksi tai lapsekkaaksi. Yhdestä analyyttisestä perspektiivistä voidaan sanoa, että tunteiden mieltäminen ikään kuin entisaikojen jumaliksi viittaa projektiodefenssiin, jossa jotkin minuudelle olennaiset piirteet mielletään ulkoisiksi voimiksi ja koetaan sitten hallitsemattomiksi. Mutta Hillman vihjasi, että tässä ikivanhassa näkemyksessä on enemmän viisautta kuin projektiota. Tunteet ovat kuin vanhan maailman jumalia, jotka yhdistävät meidät sieluumme. Kun tukahdutamme ne, olemme täysin irrallisia ja jäämme kiinni köyhdytettyyn minuuteen. Mutta kun samastumme niihin täysin, kun kuvittelemme että ne ovat me, annamme jumalien huiputtaa meitä. Ja menetämme sekä tukahduttamisen että antautumisen myötä kyvyn ihmettelyyn, jonka tunne-elämä tekee mahdolliseksi. Halu on yksi keino pysyä yhteydessä tämän ihmettelyn kanssa.

Jos miellämme, että halulla on omat tarkoitusperänsä, vapaudumme tarkastelemaan sitä tasapuolisemmin. Kuten Sapfo kauan sitten totesi, se tulee jostain muualta, havahduttaa meidät, panee meidät kysymään, kuka tarkkaan ottaen on tilanteen valtias, ja sisältää sekä rikastavan mahdollisuuden että pakkomielteen uhan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna halun nouseminen muuttuu tilaisuudeksi kysyä, mitä halu meiltä tahtoo - ei sitä, mitä me haluamme, mitä teemme halullamme tai edes, kuinka ymmärrämme haluamme. Mitä halu opettaa? Meidän täytyy olla aivan hiljaa voidaksemme kuunnella halua tällä tavalla.

Olen tyytyväinen löydettyäni tämän kiteytyksen. Mitä tietty tunne opettaa? Tai halu? - Eihän esimerkiksi rakkauden tarkasteleminen tunteena ole kovinkaan järkevää, asenne se kyllä on, tai suunta, tai ehkä jopa osittain halu. - Tosiaan, opittavaa on paljon! No, vähän kerrassaan. Materiaali ei ainakaan lopu kesken...

Itselleni vierain tunne on varmastikin viha ja kiukku. Se on kummallista, koska vanhempani ovat kertoneet, että olin lapsena tuon tuosta hyvin vihainen, suorastaan raivopäinen. Mihin se katosi?

Kolmas halun kanssa työskentelemisen periaate on, ettei pidä säikähtää kiukkua vaan nähdä se väistämättömänä. ... Kysymys on siitä, että tunnistaa tuhovimmaisen 'hyökkäyksen' juuri siksi, mitä se on: spontaaniksi osaksi elämää. Elämän tuhoavaan voimaan liittyy spontaani tunnistamisen hetki. ... Analyyttisestä perspektiivistä tarkasteltuna empatian ja myötätunnon kasvu riippuu siitä, miten varhaiset kiukun, vihan ja raivon kokemukset on otettu vastaan.

Ehkä se katosi juuri tuohon: kiukkua säikähdettiin tai sitten sillä pilailtiin. Enimmäkseen pilailtiin, mutta sitten kun se ei tepsinyt, kun olin todella vihainen jostakin enkä lannistunut siitä, että vanhemmat matkivat kiukkuani jalkaa polkien ja lässyttäen akuankkaäänellä, vanhemmat jotenkin säikähtivät. Sitten tuli se sinun pitäisi ja ei saa. Ja miksi sinä laitat äidin itkemään tuolla tavalla? Miksi haluat, että äiti, joka rakastaa sinua niin kovasti, on surullinen? Mutta enhän minä sitä halunnut. Minä olin vain tyytymätön ja kiukkuinen jostakin ihan muusta seikasta, eikä asiaa ollenkaan helpottanut se, etten olisi saanut tuntea niin. Muistan tarkasti myös sen kerran, kun äiti ensimmäisen kerran raotti sitä seikkaa, että hän tuntee välillä kiukkua. Hän sanoi sen häpeillen, olin ehkä kahdenkymmenenyhden. Sinne saakka olin tuntenut itseni hirviöksi aina kun jokin ärsytti minua. Ei pitäisi ärsyyntyä, äitikään ei ärsyynny ikinä mistään. Ja vasta viime kesänä kävi ilmi, että äiti tietää ihan tarkalleen, kuinka voimakkaita tunteet sisälläni ovat. "Sinä vain olet kohtuullinen niitä ilmaistessasi, ja olen siitä ylpeä ja tyytyväinen", hän sanoi. En muista enää, mitä vastasin, ehkä en mitään, koska olin niin pöllämystynyt. Myöhemmin kyllä kysyin äidiltä, että jos hän kerran tietää, miten helposti kiihdyn asioista, miksi sitten hän on aina kuvannut minua sanoin "rauhalliseksi ja temperamentiltaan helpoksi"? Se oli askarruttanut minua kovasti, koska se oli niin ristiriidassa sen kaiken riitelyn ja sen myötä huudetun kanssa. Äiti vastasi, että hän halusi vahvistaa minua myönteisesti. Kyseenalaistin varovasti, onkohan se järkevää vahvistaa jotakin, joka ei tarkalleen ottaen pidä kovinkaan hyvin paikkaansa, ja kerroin, että sen seurauksena minulle oli vain jäänyt sellainen tunne, etteivät he oikeastaan tunteneet minua ollenkaan tai ainakaan halunneet tuntea, ellen kyennyt nujertamaan sisäistä tunnehirviötäni. Mutta tavallaan ymmärrän kyllä äidin ratkaisun: se on sitä samaa epämääräistä myönteistä vahvistamista, jota hän tekee itselleen. Meillä on näkemysero sen suhteen, onko hyvä tuntea oikea oma temperamenttinsa ja huomata, että läheisetkin kyllä havaitsevat sen, ja että kaikki selviävät siitä yleensä ehjin nahoin. En sillä lailla selvästikään itse pidä temperamenttiani niin raskauttavana tekijänä kuin äiti tekee... ja temperamenttini on hyvin samanlainen kuin hänellä, kaiken huipuksi. Olen tuon jälkeen pyrkinyt vahvistamaan äidissä näkyvää levottomuutta ja ärtyisyyttä ja antamaan hänelle tilan sanoa sanottavansa. Jos kukaan muu ei ole ottanut hänen kiukkuaan neutraalisti vastaan, ja en usko, että on, ehkä se on tosiaan tällä hetkellä minun tehtäväni. Äiti on rauhoittunut paljon tämän tietoisen tehtävänottoni myötä. Vompsulle olen neuvonut samaa asennetta suhteeni, ja sekin toimii hienosti. Vielä tärkeämpi tehtävä on tietysti vahvistaa Vompsun kiukut ja pettymykset oikeutetuiksi ja ymmärrettäviksi. Hän ei ole saanut lapsena ilmaista kiukkuaan senkään vertaa kuin minä, ja oikeastaan hän on löytänyt ne syvälle itseensä piilotettuna vasta meidän suhteessamme. Se on kauhean jännittävää ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että voimme puhua näistä asioista rakentavaan sävyyn, tosiaan, rakentavaan, rakentaa välillemme niitä laitureita, jotka kurkottuvat toisiaan kohti. Ei kumpikaan meistä pääse ikinä astumaan toisen ajatuksiin ja tunteisiin täysin, ja hyvä niin. Mutta me kuulemme koko ajan kuiskauksiakin paremmin, ja se tuntuu ensiarvoisen tärkeältä.

Tuo lapsen kiukku ja viha vanhempaa kohtaan on jännä juttu. Psykoterapiakirjallisuudessa siitä ollaan hyvinkin montaa mieltä. Objektisuhdekoulukunta se kai, muistaakseni, pitää sitä jotenkin välttämättömänä alusta saakka, kun taas jotkut toiset psykoterapeutit ajattelevat lapsen kiukun ja kaunan olevan äidiltä tai muulta lähihenkilöltä malliopittua lainaa, äidin tai tuon toisen projisoimaa. (Nämä terapeutit erottavat selkeästi tarvitsemisen ja vaatimisen kaunasta ja kiukusta: vauva vaatii, ja sillä on oikeuskin vaatia, se on vauvan ja pikkulapsen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä ja äidin on hyvä tajuta tämä. Kauna ja kiukku syntyvät aivan muusta, kuten äidin välinpitämättömyydestä, ronskeista otteista tai suoranaisesta kiusaamisesta, jotka voivat olla vastaus siihen, ettei äiti tahdo hyväksyä vauvan vaativuutta vaan mieluummin jäsentää sen kiukuksi ja kaunaksi. Ei ole mitenkään epätavallista, että vanhemmat kiusoittelevat itkun partaalla huojuvaa lastaan, ja se on kauheaa katseltavaa: Eivätkö vanhemmat muista olevansa totalitaristisen systeemin valtiaita? Miltä minusta tuntuisi totalitaristisen systeemin armoilla, jos armeija tai poliisi alkaisi kiusoitella minua tekemisistäni ihan vain huvikseen? Luultavasti osaan kuvitella sen seikan ihan riittävän hyvin juuri siksi, että kuten kaikki muutkin, olen ollut lapsuudessani mielivallan kanssa tekemisissä.) Itse en osaa sanoa juuta enkä jaata tähän, onko kiukku ja kauna vasta myöhempää. Mutta veikkaisin, että ajatus siitä, että lapsi vain tarvitsee ja sillä on oikeuskin tarvita, synnyttäisi empaattisemman kohtelutavan. (Tai sitten omankaltaiseni tilanteen: en halua, että kukaan tarvitsee minulta jotakin niin kiihkeästi ja että tuosta vaatimuksesta kieltäytymiseni aiheuttaisi hänelle traumoja. Minusta on vähemmän vahingollista, että pidättäydyn lasten hankkimisesta kuin että hankin lapsen ja sitten suutun hänen tarvitsevuuteensa joka käänteessä tai tallon omia rajojani siinä määrin, että alan voida pahoin.)

Tietysti lapsi pettyy jossain vaiheessa vanhempiinsa, se on ihan selvä, ihmiset pettyvät toisiinsa eli omiin heitä koskeviin odotuksiinsa, ja pettymys nyt yleensä lietsoo joko kiukkua tai lannistumista, ja itse pitäisin näistä kahdesta kiukkua huomattavasti rakentavampana. Kuinkahan paljon pettymykset lapsen suhteessa vanhempaan ovat pettymystä toisen periaatteellisesta tavoittamattomuudesta, jota lapsi ei voi tietenkään valmiiksi tajuta? Kuinka paljon lapsi voi ylipäänsä ymmärtää sen, kun moni aikuinenkaan ei näytä tajuavan, mitä se tarkoittaa, tai ei ainakaan muista sitä käytännön elämässä? Ja kuinka moni alkaa solmia aikuisiässä suhteita toisiin ymmärtäen sen, ettei se toinen, jonka kanssa on tässä, ole koskaan se toinen, joksi hänet kuvittelen? Eli se toinen, jota haluan? (Tai olen haluamatta: se ilahtuminen, kun joku pöljäksi kuvittelemani, josta en niin välitä, paljastuukin varsinaiseksi helmeksi! Siinä tuppaa unohtumaan, että tämäkin paljastuminen on vain pintatasoa...) Ja kuka edes on se minä, joka kuvittelee ja haluaa? (Ja jonka kuvittelen ja haluan, se on ainakin yhtä tärkeä myös.) Eivätkö muka kuvitelmani ja uneni yllätä minut? Voin kertoa itsestäni vain taaksepäin. Olin melkein kirjoittaa "harmillista kyllä", mutta tarkalleen ajatellen, eihän se mikään harmi ainakaan ole. Olisi aika tylsää, jos olisi arvattava itselleen, ja jos jo nukkumaan mennessä tietäisi, mistä näkee unia.

Se, että onnistuin arvaamaan, mitä unta alkaisin paaston aikana nähdä, on piristävä poikkeus siinä säännössä, että unet tulevat aina puun takaa. Enkö yleensä huomaa senkin, että olen ihastumassa johonkuhun, unissa? Kyllä vain! Ilman unia olisin aikamoinen pölvästi. Siksi olen huolissani niinä jaksoina, joina uneni katoavat. Onneksi aina tulee ambivalensseja ja voimakkaita haluja ja pelkoja, ja unet tulevat takaisin.

En haluaisi ajatella, että unien kadottua kutsun niitä virittelemällä haluja ja pelkoja ja ambivalensseja, mutta onhan sekin mahdollista, että antaudun niille helpommin sellaisessa tilassa.

Pelkään vaisusti tätä iltaa, koska eilisilta kääntyi jotenkin zombimaiseksi. Olen normaalistikin iltaisin jo äreä ja vedoton vastakohtana aamun innolle ja tarmolle. Haluaisin ilmeisesti paljon lyhyemmän vuorokauden tai sitten en ole vain oppinut olemaan polttamatta itseäni loppuun iltaseitsemään mennessä. Ehkä se tarkoittaa jopa samaa asiaa! Koetimme katsoa illalla Vompsun kanssa Wong Kar Wain elokuvaa As tears go by, mutta se oli aivan liian väkivaltainen ja jätimme kesken. Siirryimme Chapliniin, Kaupungin valoihin. Kumpikaan meistä ei oikein pidä nykyaikaisista virkeästi sanoittelevista komedioista, mutta Chaplinin ja Jacques Tatin kehollinen komiikka puree aina. Vaikka elokuva oli hyvä, huomasin väsymyksen jotenkin kivistävän itseäni kaikilta puolilta ja nälkäkin oli melkoinen. Huomasin laskevani kalenterista neljä jäljelläolevaa paastopäivää ja tuntevan epätoivoa siitä, että piinaa jatkuisi vielä niin kauan. Iltaisin on vaikeaa muistaa, miten erilaisia - ihania, jumalaisia - aamut ovat!

Tänään pelättyä nälkää ei ole tuntunut. Vielä. Söin varmuuden vuoksi lounaan vasta nyt neljältä, jotta saan syötyä päivällisen sitten kahdeksan, yhdeksän aikaan. Ehkä oli virhe aloittaa eilen sellaisella normi-ihmisen ruokarytmillä, jota en muutenkaan noudata. Yleensä syön aamupalan vähän ennen aamukahdeksaa, yhden lämpimän ruoan joskus kahden ja kuuden välillä ja sitten runsaasti iltapalaa kymmenen maissa. Mikähän ihme sai minut ajattelemaan, että rytmini olisi jotenkin toisenlainen paaston aikana? Ehkä se, että ohjelmasuositukseen oli kirjoitettu: aamiainen, välipala, lounas, välipala, päivällinen, illallinen. (Ne ovat kaikki nesteitä, tietysti. Välipalat ja illallinen ovat pelkkää yrttiteetä.) Jotenkin ajattelin, että koska aamiainen on niin pieni ja kaikki ateriat niin keveitä, lounas pitää ottaa kahdeltatoista, etten pökrää. Ja sitten minulla olikin illalla huutava nälkä ja huono olo. No, katsotaan nyt, miten tässä nyt käy, kun olen muokannut paaston ruoka-ajat normaaleja ruoka-aikojani vastaaviksi!

Kello on kohta jo viisi ja olen edelleen hyvällä tuulella. Nyt tiedän varautua notkahdukseen ja minulla on jo siihen vastalääkettäkin: luultavasti huomenna aamulla olo on silti hyvä, vaikka ilta olisi yhtä helvettiä.