Tulen hyvälle mielelle siitä, että vaikka toimeni ovat epätäydellisiä, pystyn kuitenkin toimimaan enkä vain myöhemmin sadattelemaan sitä, etten uskaltanut, kuten on monesti aiemmin käynyt, jos asiat ovatkin olleet pielessä ja olen vain koettanut vakuuttaa itselleni, etten osaa enkä uskalla ja ettei minulla voi olla roolia niiden selviämisessä ja "että kyllä kaikki kuitenkin varmasti menee ihan hyvin". Ja kun pyydän apua, toinen pystyy auttamaan minua. Saan keskustelusta myös uuden ajatuksen, kai se on jotenkin ollut muotoutumassa, mutta nyt pystyn sanallistamaan sen: sattuman ja suunnitelman välissä on harmaa alue, ja kun inhoan kohtalonomaisuutta (ja oikeastaan ehkä kohtalo on vielä kauempana suunnitelmasta kuin sattuma, tarkemmin ajatellen, se tulee mieleen vasta nyt), ehkä sitä kohtaa voisi kutsua tervetulleeksi toivottamiseksi.
Jatkumolla pisteet olisivat siis näin:
Kohtalo (näin oli tarkoitettu tapahtumaan) --- sattuma (niin nyt vaan kävi ja sen kanssa on kai vaan elettävä) --- tervetulleeksi toivottaminen (niin nyt vaan kävi mutta se on hyvä juttu ja aion järjestää tulevaisuuteni sen mukaisesti ja odotinkin vain jonkin tällaisen tapahtumista torhistautuakseni sen avulla) --- suunnitelma (minusta tämä on hyvä ratkaisu, olen tehnyt kaikkeni eliminoidakseni suunnitelmaan liittyvät riskit, suunnitelman vaiheista on jo selvät sävelet ja tiedän tahtovani järjestää elämäni tämän mukaan).
Käymääni keskusteluun (jonka taustatilanne valvotti minua pari yötä sitten) sisältyy oivallus, josta tulen pompahtelevan iloiseksi: aika monet merkityskiistat versovat siitä, että ihmiset mieltävät jonkin asian kuuluvan eri kohtaan tuota jatkumoa. Ja jos toinen asettaa ne toiselle kohdin, se herättää levottomuutta. Tuo levottomuus kuuluu kai kaikkeen ihmisten kommunikaatioon sinne saakka, että levottomuuden kohta saadaan paikannettua ja sanallistettua.
Minun tapauksessani käy tyypillisesti niin, että haluan suunnitella (tai vähintään toivottaa tervetulleeksi, jos kyse on jostakin joka koskee vain itseäni; toisaalta on vaikeaa keksiä asioita jotka koskisivat vain itseäni, sillä kyllähän mallioppimista tapahtuu kaiken aikaa ja jos osoitan käyttäytymiselläni, että minusta tietty jutska on okei, muutkin saattavat alkaa toimia niin, ja tämä tuottaa ainakin itselleni päänvaivaa rutkasti, koska en haluaisi, että muut joutuisivat painiskelemaan samojen pulmien ja sivuvaikutusten kanssa kuin itse painiskelen - kaikki ratkaisuni eivät ole olleet tervetulleiksi toivotettuja eivätkä etenkään suunniteltuja ja olen kauhean tietoinen siitä, miten olen hyvin keskeneräinen kaiken aikaa enkä tahtoisi kenenkään ainakaan ajattelevan, että sitä kannattaisi ainakaan matkia) ja hämmennyn ja jotenkin ahdistun, kun joku ei koe suunnittelemisen olevan aiheellista sellaisissa kysymyksissä, jotka minusta rajaavat tulevaisuutta todella suurieleisesti. Esimerkiksi kiistat äidin kanssa noudattavat tyypillisesti tätä kaavaa. Äidistä minun pitäisi vain toivottaa tervetulleeksi monet asiat, joita en tahdo ja joihin alistuminen saisi minusta esiin vain katkeraa narisemista. (En tahdo tuota on minussa usein voimakkaana ja selkeänä, se piirtää rajani varsin paksulla kajalilla. Siitä on paljon helpompaa olla varma kuin tahtomisesta.) Olen myös aika arka ryhtymään asioihin, joista en osaa muodostaa toimintasuunnitelmaa - haluan olla valmistautunut hyvin kaikkeen edessä olevaan, jotta reagoisin järkevällä tavalla, tavalla jonka voin hyväksyä myöhemminkin. Toisaalta äiti säätelee eri kohdin tunteitaan paljon raisummalla kädellä kuin itse teen; hän tahtoo paljon enemmän suunnitella sen, miten muut hänet kokevat, esimerkiksi, ja sen seurauksena hän on aika yksinäinen ja välillä pohjattoman surullinen. Minusta taas en voi kuin toivottaa tervetulleiksi toisten reaktiot itseeni. Ne ovat määräysvaltani ulkopuolella ja voin ottaa niistä kaiken irti, oppia niistä ja haluta kuulla ne. Se, miten noihin reaktioihin itse suhtaudun, on minun aluettani ja haluan siinä olla suunnitelmallinen. Oikeastaan ainoa seikka, minkä voin yksin siitä päättäen tehdä toiselle ihmiselle, on päättää jättää hänet taakseni, jos arvelen, että lähinnä vahingoitamme toisiamme. Kaikki muut toista ihmistä koskevat seikat sisältävät myös hänen (vähintään viestieni tulkintaan liittyviä) päätöksiään. (Tai sattumia tai tervetulleiksi toivottamista jos se on heidän tyylinsä... kohtaloa en laske mukaan, koska se näyttää saavan ihmisistä esiin lähinnä katkeruutta enkä toivo sitä itselleni enkä muille. Minua hämmästyttää kerta toisensa jälkeen se, miten kohtalonomaisesti monet suhtautuvat esimerkiksi omaan tunne-elämäänsä ja merkitysrakenteisiinsa. Minulla ei ole ollut siihen varaa, enkä luovuttaisi mistään hinnasta määräysvaltaani näistä seikoista enkä luopuisi myöskään niiden keskittyneestä ja uteliaasta tutkiskelusta.)
Kuljen ulkona iloisesti koiran kanssa, hihitän, heittelen lunta ilmaan, koira loikkaa ja nappaa lumen hampaisiinsa, naks. Tunnen itseni vapaammaksi kuin aikoihin, onnelliseksi kaiken ratkettua odottamattoman hyvällä tavalla. Ja: tämä on ennen kaikkea vapautta jostakin. Vapautta huolesta, että asiat menevät pieleen, jos ei itse uskalla toimia, kysyä ja ihmetellä ääneen jostakin ahdistuttuaan. Vapautta, koska toinen osoittaa rajansa selkeästi ja ilmoittaa huolehtivansa niistä itse. Jos asiat menevät pieleen, en joudu osoittamaan itseäni sormella ja sanomaan: ja sinä, sinä siinä, sinä et tehnyt mitään, senkin pelkuri. Olen tehnyt niin monta kertaa elämässäni. Minun surutyöni liittyvät lähinnä tähän väärään passiivisuuteen. Mutta ehkä minun ei enää tarvitse. Ei ainakaan tässä kohdin.
Tuntuu ihanalta päästää huolesta irti ihan kokonaan ja vielä näin oikeutetun oloisesti, ei vain tunkea sitä jonnekin lipastonlaatikkoon putkahtamaan uudestaan ulos.
Voisi sen tietysti toisinkin sanoa: kognitiivinen dissonanssi haihtuu huomatessani, että pystyn päättämään siitä, millaisen roolin haluan ottaa, ja pystyessäni kartoittamaan ja hyväksymään, että siihen liittyy oletettavasti tietynlaisia seuraamuksia, ja hyväksyessäni ne, tuli mitä tuli ja kävi miten kävi, koska minun on joka tapauksessa parasta toimia tietyllä tavalla voidakseni kokea toimineeni, kuten vastuullinen ja harkitseva ihminen toimisi, tai ehkä pikemminkin, kun yksilölliset tyylit muistetaan, siten että voin tuntea itseni vastuulliseksi ja harkitsevaksi ihmiseksi. Kunpa olisin aina näin päättäväinen ja suunnitelmallinen asioissani... No, ainakin tämä mielentila ja keskustelun eteneminen palkitsee yritykseni, joten voisin kuvitella päättäväisyyteni tästä vain kohentuvan.
Eh, tästä voisi ehkä todeta vain sen, että suunnitelmallisuus ja päättäväisyys vahvistavat itseään... niin kai onkin. Toivottavasti se ei tarkoita, että kävisin entistä enemmän solmulle sattumien ja tervetulleeksi toivottamisten kanssa. Uh, mikä ajatus. No, nyt aion antaa sille monoa, koska olen muuten niin hyvällä tuulella ja koska joka tapauksessa olen nuorempana nojannut ihan liikaa sattumiin ja tervetulleeksi toivottamisiin ja siten suistunut hetkellisesti aika karseisiin olosuhteisiin. Haluan kuitenkin päättää siitä, mitä tahdon. Ja tahdon olla päättäväisempi ja tahdon, että edetessäni suunnitelmissani minulla on sen verran selvät sävelet, että takaiskutkin tuntuvat ihan siedettäviltä ja pysyn niidenkin kanssa hyvällä tuulella. Minusta tuntuu, että tietyn elämänvaiheeni alakulo oli aika paljon seurausta siitä, että asiat vain tapahtuivat ja tunsin voimattomuutta niiden suhteen ja jälkeenpäin koin itseni varsinaiseksi latuskaksi. Ehkä suunnitelmallisuuteen ja päättäväisyyteen voisi jopa virittää itseään tietoisesti... ehkä pitäisi kuunnella enemmän Bachia, vaikka kyllä Ditty Bopskin pontevoittaa, MOT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti