Avioliitto

Herähdän nauruun, kun luen Temple Grandinen collegeaikaisen esseen avioliitosta. En siksi, että ajatukset olisivat tyhmiä tai outoja, ei lainkaan, vaan koska luen jotakin sellaista, jonka olisin voinut itsekin kirjoittaa aivan hyvin vielä nelisen, viitisen vuotta sitten

Minun on vieläkin vaikeaa hyväksyä omaa emotionaalista puoltani. Suurimpia syitä tähän on pelko, että tunteet ottavat minut valtaansa. Siksi pelkään avioliittoa. Minulle tärkeämpää on rakentaa laite tai kehittää menetelmä toisten avuksi kuin olla "normaali" ja mennä naimisiin.

Avioliitossa nainen on alistetussa asemassa. En ole nähnyt vielä ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. Voisin mennä naimisiin vain siinä tapauksessa, että mieheni ja minä tekisimme tieteellistä tutkimustyötä.
(Lähde)

No, itse en ole rakennellut tietenkään laitteita, mutta olen kyllä ollut kovin huolissani siitä, että jos päästän tuntemukseni (etenkin vihaisuuden ja kaipuun tulla huomioiduksi) valloilleen, saatan käyttäytyä sopimattomasti ja maailmanparannusaikeetkin joutuvat hunningolle. Vähitellen olen tullut leppoisammaksi tunteideni suhteen ja huomannut, että vaikka ne ovatkin valtavan voimakkaita ja syviä ja kokonaisvaltaisia, eivät ne silti enimmäkseen tee elämästäni eivätkä läheisten elämästä helvettiä. Minua pelotti ennen naimisiin menemistä kovasti myös se, muuttuisiko suhteeni Vompsun kanssa nyt jotenkin tunnistamattomaksi tai menettäisinkö äkisti jotenkin identiteettini ja muuttuisiko elämäni niin tylsäksi, että alkaisin haluta lapsia tai muuta yhtä kummallista ja aiemman henkilöhistoriani kanssa ristiriitaista. Samoin minua pelotti, että kun kuitenkin melkein kaikissa maailmanuskonnoissa uskonnolle omistautuneet ihmiset elävät luostareiden rauhassa ja seksuaalisuudesta erillään, tarkoittaisiko avioliitto kenties sitä, että henkinen elämäni pihahtaisi täysin kasaan. (Epäilen kyllä edelleen, että näin kävisi, jos hankkisin lapsen - jos olen väsynyt, ajatteluni sakkaa pahan kerran.)

Minua on vaivannut ihan sama kuin Temple Grandinia tässä jutussa - se, etten ole nähnyt ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. (Lähinnä sopiva on ollut sen isosedän avioliitto, josta kirjoitin muutama päivä sitten, lapseton avioliitto, mutta isosedän omituisuus ja rakennusmania ja Elna-tädin yksinäisyys sedän rakennellessa rakentelemistaan ei sekään erityisesti kelpaa malliksi.) Vaikka olen nähnyt ihmisten menevän naimisiin kovin rakastuneina, jossain vaiheessa se kaikki näyttää kosahtavan isoksi kasaksi katkeraa tilitystä. Tiedän itsekin, miltä se tuntuu - että elää jonkun kanssa vuosia ajatellen, että kas näin me elämme vanhoiksi saakka, ja sitten yhtenä päivänä ihmettelee, miksi on ollut jo vuosikausia niin toivoton ja saamaton ja ainaisen väsynyt ja kyllästynyt, kuolemassa pystyyn, ja tajuaa, että voi pahoin, että tahtoo pois. Kun sellaista kokee, sitä ei kai ikinä unohda.Sitä sen oivalluksen kauheutta ja samalla tajuntaan iskevää varmuutta siitä, että niin se tosiaan on. (Tai ehkä siitä havahtumisestani on vaan vielä liian vähän aikaa. Minusta kyllä kolmisen vuotta on aika karmean pitkä aika. Huh. Olen kolme vuotta ja risat ollut välillä totaalisen, välillä piilevästi paskana tuosta oivalluksesta.) Että on kerättävä kampsunsa ja lähdettävä, jos mielii vielä elää ja pystyä nauramaan ainaisen itkeskelyn sijaan. Tietysti vanhemmissa ikäpolvissa moni on jäänyt sinnittelemään jo kauan sitten ankeaksi ja kolkoksi muuttuneeseen liittoon, mutta sitä ratkaisua on vaikeaa tajuta. Heillä täytyy olla jokin tarkoitus siihen heijastettuna, jokin jolle olen itse täysin sokea. (Sitaatti: "Frankl päätti kuitenkin selvitä keskitysleiristä hengissä, jotta hän vapauduttuaan voisi kertoa kokemuksistaan maailmalle ja kirjoittaa uudestaan myös takin mukana viedyn käsikirjoituksen. Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävä yksi Viktor Franklin opin tärkeimmistä ajatuksista. Hänen mielestään ihmisellä on perusominaisuutena tahto löytää tarkoitus. Kun ihminen kokee jonkin asian kyllin tarkoitukselliseksi, niin hän kestää lähes mitä tahansa toteuttaessaan sitä." Lähde.)

Tässä kohdassa ja tämän naurun takana on kuitenkin vielä yksi seikka - menin kaikesta huolimatta naimisiin viime kesänä ja olen selvinnyt siitä kutakuinkin hengissä ja tunnistettavana. Tämä ei ole erityisen tunteellinen tai intohimoinen avioliitto, ennemminkin toveruutta, aivan kuten tahdon. (En pidä intohimoista, jotka jäsennän kai suunnilleen kohtuuttomuudeksi ja tunteiksi, joita en osaa hallita alkuunkaan. Useimmat suhteet tietysti alkavat intohimoista, ja tuossa vaiheessa tunnen itseni aina hyvin vastenmieliseksi ja hankalaksi, täysin vieraaksi ja side silmillä johonkin - lihaleikkuriin vai porekylpyyn, who knows - johdateltavaksi, ja huokaan helpotuksesta vasta kun saan järkevän, huvittuneen ja menosuuntaa tähystelevän itseni takaisin.) Vompsun tahdosta ei kai hän itsekään saa selkoa, mutta on hän mielestään onnellinen, hänelle naimisiin meneminen oli niin paljon isompi juttu kuin itselleni, että tunsin itseni melkein roistoksi, kun en osaa oikein eläytyä siihen riemuun.

Vaikka ihmiset toisinaan pyörittelevät epäuskoisesti päitään, yksi avioliittomme pääsyistä oli taloudellinen, asunnon hankkimiseen liittyvä. Avioparina me vain saamme paremman lainatarjouksen yhteiseen lainaan. Tällainen järkiperustelu on minusta mainio syy, ja maistraatissa kävikin niin, että molemmat meistä sulkivat korvansa äijän alkaessa päsmättää, että avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen ja jotakin elämänmittaisuudesta. Ei kai kukaan nyt siihen usko, että kaikilla avioliitoilla olisi sama tarkoitus? Tai siis, niin kauan kuin itse uskoin niin - että ihmiset tosissaan kuvittelevat voivansa luvata jotakin niin käsittämätöntä kuin rakastaa ja tukea toisiaan loppuun saakka tietämättä lainkaan, mitä vastoinkäymisiä heitä odottaa ja minne suuntaan he varttuvat - pidin selvänä, ettei avioliitto ollut mitään, mihin itse tahtoisin astua. En ole aivan selvillä siitä, pystyisinkö lupaamaan jotakin tuollaista niin jostakin syystä tahtoessani (kai sen pystyvyyden voi tietää vasta jälkikäteen, ja sen olen ainakin huomannut, että olen hyvä erehtymään), mutta siitä olen varsin selvillä, etten tahdo luvata jotakin, jonka täyttämisestä en ole varma.

Minua ei erityisemmin alisteta avioliitossani. (Jos olisin epäillyt hiemankin, että niin voisi käydä, en olisi suostunut mukaan.) Enkä minä mielestäni myöskään alista miestäni. Hän koettaa välillä alistua, mutta suutun siitä aika pontevasti: en tahdo vastuulleni kenenkään toisen elämää, kenenkään toisen päätöksiä. Voin sanoa niistä mielipiteeni, jos arvelen, että se on välttämätöntä meidän jommankumman tai suhteemme kannalta, mutta en todellakaan odota, että toinen hylkäisi omat intuitionsa tai perustelunsa ja tekisi, kuten sanoin. (Pystyisikö hän hylkäämään intuitionsa? Ei kai, ainoastaan pettämään ne, ja se luultavasti tekisi hänet onnettomaksi. Tietysti intuitiot muuttuvat, koska tilanteiden hahmottaminen muuttuu, mutta se on pidempi prosessi.)

Tieteellisen työn olen tietysti heittänyt menemään jo kauan sitten. Mutta viisi vuotta sitten olisin kyllä ehkä allekirjoittanut vielä sen, ettei avioliitossa voi olla mitään mieltä, elleivät puolisot sitoudu ainakin osittain samaan maailman tutkimisen ja kohentamisen projektiin. En olisi silloin oikein osannut kuvitella, että voisin asua sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa yhteen muuttamista perustelin itselleni ajatuksella, että kyllähän minä nyt elän ihan innolla kissojenkin kanssa ja osaan rakastaa niitä, vaikkeivät ne koskaan puhu minulle mistään syvähenkisestä. (Yhdessä tieteellisen tutkimisen tarinasta oli yllättävän vaikeaa luopua!) Vompsun jutut ovat osoittautuneet odotuksiani moninverroin kiinnostavammiksi; eräskin päivä hän selitti minulle esimerkiksi, kuinka valokopiokone toimii. Minusta oli kiinnostavaa tietää mustehiukkasista, jotka ovat varautuneita ja takertuvat rummon toisenmerkkiseen varaukseen. Keskustelimme pari päivää sitten myös Leidenin pullosta. Välillä luemme Platonia, välillä keskustelemme jostakin empatiaa käsittelevästä oppaasta, jota Vompsun terapeutti oli suositellut. Sitä paitsi Vompsu on hauska ja kekseliäs.

Ennemmin taisin ajatella enemmän, että tutkimusprojektin - kyllä minusta oman avioliittoni kuuluu edelleen olla tutkimusta, vaikkei sen tarvitsekaan olla tieteellistä - kohteena olisi jokin ulkomaailma tai yleinen hyvä. Toki yleinen hyvä kiinnostaa minua edelleen, mutta minusta tuntuu, että sen olisi hyvä kummuta jotenkin suoremmin sisältäni tai suhteestamme. Minussa on monia kummallisia kohtia, Vompsussa samoin. Myös suhteessamme on hankalia kohtia. Niiden tutkiminen on jotenkin kauhean kiinnostavaa, ja uskon, että lopulta se voi olla jopa hedelmällisempää kuin pelkkiin ulkomaailman asioihin keskittyminen. Kyllähän me tavallaan koetamme kuitenkin myös elää hyvin ja tehdä mielekkäitä asioita, kuten liikkua lihasvoimalla, syödä luomukasvisruokaa, viljellä ja keräillä metsistä osan omasta ruoankulutuksestamme, antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, pitää huolta noista kahdesta löytökissatalosta noudetusta kissasta ja parhaamme mukaan myös tehdä mielekästä työtä, joka omalla kohdallani toivon mukaan edistää enemmän henkisiä kuin materiaalisia arvoja ja joka Vompsun kohdalla ehkä joku päivä vielä edistää uusiutuvien energiamuotojen käyttöä Suomessa tai ulkomailla. Tavallaan kaipaan välillä sitä mielekkyyttä, jonka ympäristöjärjestötyö antoi elämälle, se oli niin selkeää ja kiistatta hyödyllistä, mutta en vain oikein osannut löytää enkä kehittää siihen itselleni mieluista muotoa (ellei edelleen toiminnassa olevaa keskustelupiiriä lasketa mukaan). Toisaalta olen kauhean helpottunut siitä, että saan keskittyä tutkimaan parisuhdetta ja itseänikin, siihen on paljon helpompi keksiä miellyttäviä, vähemmän hermostuttavia muotoja. Ihmisten sisäiset maailmat ja niiden vuorovaikutus ovat kuitenkin aina kiinnostaneet paljon. Ja kun johonkin ongelmaan samastuu, siitä jaksaa olla kiinnostuneempi myös itselle vieraissa maailman osissa. Kaipa aika monet ongelmat kuitenkin johtuvat kummallisista valtataisteluista ja kasvojen säilyttämisen periaatteista ja siitä, millaisia ihanteita ja arvoja ihmiset vaalivat. Ongelma tiedetään, ratkaisuakin on luonnosteltu varsin pitkälle, ja silti on juututtu kummalliseen tekemättömyyteen. (Tai jopa ongelman pahentamiseen "vanhojen tapojen mukaan" toimimisen takia.)

Tällä hetkellä suhtaudun avioliittoon uteliaasti. Haaveilen, että vielä pääsemme jossain vaiheessa luomutalkoilemaan Aasiaan yhdessä. Haluaisin kuitenkin ensin tuon toisen ammatin, ja Vompsunkin kannattaa valmistua.

Koska mitään hyvää mallia ei ole, on edettävä sokkona, tunnustellen. Eikä ole varaa kiiruhtaa.