Tänään tuntuu, että elämä palautuu hitaasti. Sunnuntait saattavat olla karmivia, ja eilinen oli sellainen, karmiva, lukuunottamatta ystävän kanssa kahvilassa istumista. Äkisti on siinä tyhjyydessä, jota kutsutaan elämäksi, tietoinen vioistaan ja vaikeistaan oloistaan, ja samalla tuntuu siltä, ettei saisi olla niistä vihainen eikä surullinen, vaan pitäisi vain ponnistaa iloon. Sunnuntaisin se saattaa olla vaikeaa. Mies makaa sängyllä, laskee laskujaan. Sunnuntai kuluu...
Tänään heräämme aikaisin, mutta yhtä aikaa. Eilen valvoin monta tuntia yksikseni ja tein skeematerapiasivuilta vanhemmuuden vaikutusten testin kaikille neljälle tukiaikuiselleni eli vanhemmille ja kahdelle mummolleni. Tuloksia oli raskasta lukea ja itkin lohduttomasti siinä vaiheessa kun Vompselis heräsi. Minusta tuntuu vain niin väärältä, että minusta tuntuu, ettei minua aina ole tuettu ihanteellisella tavalla ja että oikeastaan isoäiti oli ainoa minua reilusti kohdellut tukiaikuinen. On niin vaikeaa käsittää, että niin saisi ajatella. Se tuntuu niin kiittämättömältä ja vihaiselta, vaikken ajattele kenenkään tehneen sitä ilkeyttään, osaamattomuuttaan vain, että sitä on vaikeaa sietää itsessään, ja siitä on hyvin lyhyt matka siihen ajatukseen, että olisi aivan oikein, jos kaikki suuttuisivat minulle ja hylkäisivät minut lopullisesti. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta juuri niin ajatukseni haluaisi langeta ja tuntuu välillä kauhean hankalalta vain harata vastaan. Olisi niin helppoa ja oikean tuntuista vain heittäytyä siihen ajatukseen, ettei ansaitse elää. Mutten tahdo, koska tiedän, että rankaiseminen ei auta mitään. Eivät asiat ratkea niin, että vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän ja kasaan todisteita siitä, miksi olen niin huono ihminen, että olisi oikein, että kuolisin. No, olin kyllä jo aika syvällä, koska itkin sillä lailla, mutta en kuitenkaan halunnut kuolla, vaan että joku pitäisi minua sylissä ja halaisi, ja se on hyvä juttu. Se, miten minua on kasvatettu, on se, miten minua on kasvatettu eikä siitä muuksi muutu. Minä kyllä muutun ja olen jo muuttunutkin ja ratkaissut ihan kohtuullisella tavalla ystävien avulla ja ominkin päin monta ongelmallista ajatusmalliani, tajunnut, etteivät ne ole ainoa totuus koko maailmasta, mutta ei tarvita kuin tarpeeksi hankala tilanne, ja nuo typerät haamut kömpivät haudoistaan taas. (Olen aika uupunut niihin.) Toisaalta esimerkiksi olen lakannut tuntemasta itseni hylätyksi parisuhteessa, mikä on valtava harppaus. Lopulta Vompsu sai minun ulinani rauhoittumaan kysymällä, miksen saisi loppujakin skeemoja hallintaani, kun kerran olen jo suurimman osan saanut nitistettyä. Se jotenkin tasoitti minut. Niin, miksen? Tosiaan, miksi en... tahtoa ei ainakaan puutu, vaikka keinoja puuttuisikin, vielä. Onneksi ei ole kiire mihinkään. Eikä Vompsu ole minulle vihainen siitä, että etenen niin hitaasti. Se tuntuu ihmeelliseltä.
Olin eilen koko lopun päivää jotenkin uupunut siitä itkemisestä. Ystävän kanssa puhuimme kahvilassa siitä, miten vaikeaa on kuvitella itsensä mihinkään ammattiin. Hänelläkin on aika hankala kotitausta joissain suhteissa. (Hassua, etten vielä kolme-neljä vuotta sitten osannut ollenkaan hahmottaa, että kotitaustani saattaisi olla jotenkin hankala ja että se voisi jotenkin vaikuttaa minuun. Minusta tuntui silloin hyvin tärkeältä ajatella, että tahtoni ja hallintani alla on paljon enemmän asioita kuin itse asiassa vielä onkaan tai etenkään silloin oli.) Sain myös ihanan kirjeen, joka oli kauhean valoisa ja täynnä viisaita ajatuksia ja olin siitä hyvin kiitollinen. Äkkiä hahmotin taas asioita uudella tavalla keskellä uupumustakin. Ihmeellistä, miten äkisti jonkun tutun kanssa alkaa käydä kirjeenvaihtoa ja kaikkea todella mielenkiintoista ja hedelmällistä nousee esiin.
En tiedä, missä kaikki ajatukset loksahtivat kohdalleen, unessako, mutta tänään heräsin loistavalla tuulella. Ehkä se on vain sitä, että uskalsin viimeinkin tehdä sen vanhemmuuden lomakkeen, ajatella ne asiat läpi ja lukea tulokset kaikessa koruttomuudessaan. Niin moni asia selvisi, mutta en osannut tuoreeltaan iloita niistä, vaan tarvitsin selvästi unen siihen väliin korjaamaan itkun jäljet. Jotenkin oloni on kauhean kevyt ja iloinen, joskin pinnan alla on sillä lailla raskas olo, koska on hankalaa tajuta itsestään ja elämästään tärkeitä, uusia asioita niin konkreettisesti. Toki kaikki ne asiat on tiennyt sellaisena sekavana silppuna, mutta se, että sen näkee konkretisoituna ja kiteytettynä - siihen en ole kyennyt, se on ollut liian monen kiellon takana. Mikä helpotus, että uskalsin viimein tehdä tuon lomakkeen ja lukea sen tulokset. Aina joskus hermostun itseeni, mutta nyt kun hermostun itseeni, voin muistuttaa itseäni sentään siitä, etteivät lähtökohtani ole ihan helpoimmat. Se ei tietenkään tarkoita, että saisin olla roistomainen, mutta oikeastaan muistuttaa jostakin, mistä Dewey on kirjoittanut etiikkaan liittyen: Tärkeintä on suunta. Ei se, miten hyvin onnistuu toimimaan eettisesti, ottamaan toiset huomioon jne. vaan että haluaa toimia paremmin ja hakee siihen valmiuksia aktiivisesti. Se on lempeä ajatus. Ei tarvitse olla valmis heti.
Tänään sitten aurinkokin paistaa, se kierähti esiin pilvistä viedessäni tammikuun kuitteja postiin ja postin matkassa kirjanpitäjälle. Kävelin ulkona jonkin aikaa nauttien vapaudestani. (Se on minun, kun otan sen, eikä se ole keneltäkään pois.) Sitten suuntasin Pääskylänrinteen Pelastusarmeijan kirpputorille, joka on lopettamassa. (Siellä on kaikki puoleen hintaan, mm. lehmännäköisen voileipägrillin saisi neljällä eurolla.) Ostin farkkumekon, bikinit, intialaisen pöytäliinan, kissan kynsisakset ja sokerisirottimen.
Kotimatkalla tapasin ensin kollegan vaimon ja lapsen ja myöhemmin myös itse kollegan. (Tosin kollegan käsite alkaa olla aika laaja jo kun olen tehnyt niin monia hommia...) Puhuimme auringonläikässä työelämän kurimuksista, virkamiehistä ja pätkätyöläisyydestä. Jossain vaiheessa lapsi kiukkuuntui juttujen tylsyydestä. Ystävä suuntasi eteenpäin viemään Kelalle jotakin selvitystä sovitellusta työttömyyspäivärahasta ja minä puolestani tulin kotiin. Tänne sisällekin paistaa aurinko, loistavaa.
Ihmeellistä, miten ihanan keveä ja iloinen päivä tänään on. Tuntuu hassulta, kun moni valittaa Facebookissa maanantaista ja toivoo sunnuntaiden kahdentumista. Minulla on taipumus kasata "lepopäivään" niin paljon kaikkea kuohuttavaa, että tällainen työpäivä saattaa sujua paljon letkeämmin. Olen myös helpottunut siitä, miten yksinkertaista oli koota kuukauden kirjanpito ja lähettää se tilitoimistolle. Kaksi kuittia ja ilmoitus arvonlisäverosta kuoreen ja postiin. Hmm, ei kovin päätä huimaavan raskasta, vaikka olin etukäteen sureskellutkin, mitähän tästäkin tulee. Ehkä se johtuu niistä raivokohtauksista ja itkunpuuskista, joita kotona oli aina siinä vaiheessa kun vanhempien piti saada kirjanpito tilitoimistolle. He tekivät sitä keskellä yötä. Minä taas varasin koko päivän mielessäni kirjanpitoa varten ja löysinkin kuitit alle kahdessa tunnissa. Saman tien järjestin kaikki toiminimen paperit Vompsun vanhaan kansioon. (Vaikka verotuksessa saisi vähentää kaikkea tuollaista toimistohärpäkettä, ei se minusta ole mikään syy ostella tulostimia ja kansioita, kun kerran vanhoja saa ilmaiseksi. Lisäksi on hassua, että yrityskansioni kannessa komeilee Mikki Hiiri.) Seuraavia kuitteja ei tarvitse edes hakea - työnsin jo postikulujen kuitin taskuun, johon kirjoitin kalvotussilla "kuitit helmi".
Ehkäpä sittenkin ryhdyn vielä kääntämään tänään, kun kellokaan ei ole vielä kahta. Tietysti ulkonakin voisi kävellä koko päivän, mutta se, mitä käännän tänään, on huomisen aikataulusta pois, ja olen joka tapauksessa kamalan hyvässä vireessä. Jos nyt alan kääntää, kääntämäni luku liittyy sosiaaliseen tukeen, ja minusta on hauskaa lukea tuosta aiheesta ja ajatella sitä intensiivisesti. Se tuntuu aika luontevalta jatkolta eilisiin ajatuksiin, keskusteluihin ja oivalluksiin.
Tämä tuntuu oikealta vanhan ajan maanantailta - tyytyväisyydeltä siitä, että uskaltautuu elämään vähän kummallisella tavalla, joka mahdollistaa auringossa kävelemisen keskipäivän aikaan. Uskomatonta, että tällainen onnistuu, vaikkei ole kovin lahjakas eikä tasapainoinen eikä musertavan älykäs tai mitään sellaista, ihan tavallinen vain. (Tosin neljä vuotta sitten minun olisi ollut vaikeaa uskoa, että vaikeuksissani olisi jotakin "tavallista". Luojan kiitos blogit saivat minut huomaamaan, etten ole ainoa, joka toisinaan on jumissa ja onneksi sain työnalakseni psykologiaa käsittelevät kirjat ja sain lukea, että ongelmiin voi suhtautua noinkin suvaitsevaisesti ja kärsivällisesti, rientämättä heti ruoskimaan itseään niistä.) Jos olisi tiennyt tällaisen elämän mahdolliseksi lapsena ja nuorena, olisin varmasti ollut paljon toiveikkaampi alusta pitäen.
Tuli montakin kohtaa, jossa teki mieli sanoa jotain. Lähetän nyt vain halauksen, ja ymmärrystä, luulisin. Onneksi ei ole mitään mittaria joka määräisi, miten paljon ihminen saa itkeä. Niin paljon kuin täytyy (ja haluaa), sanon minä, ja sinun itkusi oli ihan selvästi tarpeellinen :)
VastaaPoistaKiitos halauksesta, hani.
VastaaPoista