Tänään luin hyvän tekstinkappaleen, jonka tunnistin käsittelevän jotakin, mikä liippaa tätä asiaa. Ei näillä käsitteillä, joita olen käyttänyt, mutta pohjimmiltaan ajattelussa on vastaavuuksia. (Tosin kappaleessa puhutaan rakkaudesta, jota en pidä enää tunteena, vaan asenteena. Mutta minulla on syyni olettaa, että kirjoittajat ajattelevat rakkautta jonakin välittömänä lämmön tunteena tai haluna lähestyä eivätkä sellaisena metakognitiivisesti valvottuna ja harkittuna eleenä, jollaisena itse tahdon rakkautta ajatella; minusta rakkaus sisältää myös olennaisesti tahdon etääntyä toisesta, jos on syytä olettaa, ettei läheisyyttä saada enää niillä eväillä viritettyä tilaan, joka tukisi molempia.) Näin kirjoittavat Anna Kaver ja Åsa Nilsonne kirjassaan Toimiva yhteys. Myötätunto ja hyväksyntä ihmissuhteissa:
Viisaita sanoja!
Ihmettelet ehkä, pitääkö ihmissuhteiden tosiaan olla niin mutkikkaita. Eikö hyvään yhteiseloon riitä, että ihmiset pitävät toisistaan tai suorastaan rakastavat toisiaan?
Vastauksemme on painokas ei. Niillä keinoin päästään pitkälle, mutta yhteenkuuluvuuden, "yhteiselon", luomiseen eivät rakkaus ja hyvä tahto riitä. Eihän taitoluistelijakaan voi korvata harjoittelua siten, että hän rakastaa vaikeaa piruettia ja haluaa oikein kovasti oppia pyörimään kierros toisensa jälkeen raajansa täydellisesti halliten.
Taitoluistelijan täytyy tietenkin haluta osata tehdä piruetti. Tahto on avaintekijä. Tahtonsa ansiosta taitoluistelija jaksaa epäonnistua harjoituksissa kerta toisensa jälkeen.
Käsitys rakkauden riittävyydestä on mielestämme suorastaan vaarallinen. Miksi? Ensinnäkin siksi, että rakkaus saattaa saada tukahduttavia muotoja. Toiseksi sen vuoksi, että jos katsoo toisesta pitämisen tai toisen rakastamisen automaattisesti johtavan yhteenkuuluvuuteen, joutuu tekemään päätelmän, että vika on tunteissa tai tahdossa, jos on tyytymätön suhteeseen. Silloin ratkaisu voi olla vain se, että yrittää rakastaa enemmän, tahtoa enemmän, tai ehkä että lakkaa rakastamasta ja etsii jonkun toisen, paremman henkilön kiinnostuksensa kohteeksi.
(Lähde, s. 12)
Tosin minua huvittaa, miten tässä kirjassa rakkaus on selvästi jotakin muuta kuin myötätunto ja hyväksyntä. (Mutta niinhän se on monille ihmisille, tosiaan. Tästä pitää koettaa muistuttaa itseään.) Se kuvittuu paljon enemmän huolen ja sen ikävien seuralaisten assosiaatioin. (Olen oppinut viime aikoina hahmottamaan, että toisista kannettu huoli on useimmiten melkoista ajan ja ruudin tuhlaamista, mutta siltä huolimatta huomaan edelleen välillä huolestuvani milloin mistäkin, mikä ei ihmisiä itseään hetkauta pätkääkään. Miten turha ja huvittava reaktio, milloin se ei heijasta huolehditun omia ääneenlausumattomia epäilyksiä ja möykkyjä! Tai kiinnosta häntä näkökulman avarruksena - mutta harvemmin kiinnostaa.) Onneksi olen tottunut opintojeni kulussa kysymään itseltäni melko pian jotakin kirjaa lukemaan alettuani: Tarkoittaako tämä sana tässä samaa kuin tuossa tai tuossa tai tuossa kirjassa? (Mutta miksi ihmeessä en muista sitä yhtä helposti kuunnellessani ihmisten puhetta?) Mihin ilmiöihin tämä käsite viittaa tässä tekstissä?
Ei, taatusti se ei riitä, että rakastaa ihmisiä siten kuin sattuu rakastamaan, jollakin kodista opitulla tai suhteista poimitulla kummallisella tavalla. Olen ihan samaa mieltä, että tuollainen idea on hyvin vaarallinen. Ja samalla tunnistan, miten valtavia voimavaroja vaadin ihmisiltä ylipäänsä ajatellessani näin. Että heidän olisi haluttava muuttua. Että heidän olisi haluttava nähdä, milloin he aiheuttavat vahinkoa hyvää tarkoittaessaan ja "oikein toimiessaan". Että heidän olisi haluttava identifioitua enemmän tahtoonsa muuttua kuin tekemiinsä virheisiin, että heidän olisi nähtävä virheet korvaamattomina oppimiskokemuksina ja niin edelleen.
Minun on kuitenkin välillä muistutettava itseänikin siitä, että tahdon tahtoa niin. Ei ankarasti, vaan nauraen: kuinka monesti voikaan unohtaa saman asian ja tehdä pönttöjä erehdyksiä! Takaisin harjoituksiin, mars! Luulen, että jos ottaisin tämän tavoitteeni liian kohtalokkaasti ja vakavasti, olisin pian yksi suuri möykky.
Hassua kyllä, mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tulen ajatelleeksi Diotiman puhetta Platonin Pidoissa. Jokin siinä vetosi minuun jo kauan sitten, mutta nykyään suhtaudun hieman epäillen siihen, ymmärsinkö siitä silloin oikeastaan mitään oleellista käytännön tasolla. Silti puheen lukemisesta jo kauan sitten on ollut hyötyä - onpahan jokin kirkas kuva, joka käsittämättömyydessäänkin suuntaa olemista ja tahtomista. Etenkin tahtomista. Olemista on hitaampaa suunnata kuin tahtomista. Käytäntö vaatii harjoittelua ja loputtomasti toistoja, ja voi itku, jos onnistuu kehittämään hyvässä uskossa virheellisen tavan, siitääpä vasta onkin hankalaa päästä eroon.
Minusta tuntuu, että olen epäröinyt rakkauden käsitteen kanssa siitä lähtien kun luin Diotiman puheen. Voinko tosiaan sanoa, että rakastan jotakuta? Tuntuu kummalliselta elää maailmassa, jossa suuri osa ihmisistä käyttää tuota käsitettä niin eri lailla.
Nii-in! Olen huomannut, että monissa parisuhteissa toinen osapuoli kammoaa sanomasta 'rakastan sinua', koska käsittää sen ehkä jotenkin 'rakastan sinua ikuisesti ja tahdon olla kanssasi aina ja teen puolestasi mitä tahansa'. Ja toiselle osapuolelle ei 'tykkääminen' tahtoisi riittää, kun asia tuntuu syvemmältä ja ihastusta tärkeämmältä, joskaan ei vielä vakavaa sitoutumista vaativalta.
VastaaPoistaJa tietysti vanhemmat ja lapset, jotka jollakin tasolla yleensä rakastavat toisiaan, mutta jotka ymmärtävät ja kokevat toistensa tunteet/asenteet kovin eri tavalla...
Minulle rakkauden ydin on mystinen.
VastaaPoistaTarkoitan: rakkaus mahdollistaa tiettyjä mystisiä perusmekanismeja, jotka eivät muuten olisi mahdollisia.
Viitatakseni antiikin kirjallisuuteen: On eri asia saada tieto jumalilta kuin aavistaa tai aistia.
Rakkauteen liittyy tämä tiedon mystinen saaminen. Jos sitä ei ilmene, kysymys ei minun mielestäni ole rakkaudesta.
Tämän jälkeen kaikki mitä kirjoitat näyttää minusta hyväksyttävältä, varsinkin tuo lainaus. Totta kai rakkaussuhde tuhoutuu ilman kehittynyttä taitoa. Taitoon liittyy tieto mystisesta mekanismista ja sen toiminnasta. Siitä että olennaista tietoa voidaan saada tuntemattoman mekanismin välityksellä, kuten unissa. Kysymys on jungilaisesti juuri niistä unista, joita ei voida selittää aiempien koettujen päiväaavistusten tai -aistimusten perusteella.
Läheisyys ja hellyys ovat naisellisia projektioita. Ainakaan itselleni ne eivät merkitse keskeistä asiaa kun puhutaan rakkaudesta - joskin ilman niitä kaikki on pidemmän päälle mahdotonta. Ne liittyvät taitoon.
"Olen huomannut, että monissa parisuhteissa toinen osapuoli kammoaa sanomasta 'rakastan sinua', koska käsittää sen ehkä jotenkin 'rakastan sinua ikuisesti ja tahdon olla kanssasi aina ja teen puolestasi mitä tahansa'."
VastaaPoistaRakkaus on jostain syystä kai useinkin epäsymmetristä - sen lisäksi, että se nykyisin on kai myös aniharvinaista. Ainakin siitä päätellen, miten vähän ihmiset keskimäärin tietävät rakkaudesta.
Esimerkiksi itse olen perheenjäsenien lisäksi joutunut tunnustamaan rakkauteni enintään kahdelle ihmiselle.
Rakkauden tunnustamisella ei käsittääkseni ole mitään tekemistä sen kanssa, uskooko rakkauden olevan ikuista tai ylipäätään mahdollista (olosuhteiden ja muiden itsestä riippumattomien seikkojen takia). Tunnustamisessa tärkeintä on ehdoton varmuus itsestä ja toisesta sillä hetkellä - tai ylipäätään jollakin kirkkaalla hetkellä. Ilman mystistä yhteyttä toisesta - toisen tunteiden voimasta ja intensiteetistä - ei voi olla mitään varmuutta.
Ihmistä, joka ei pysty (siinä tilanteessa) riittävän ehdottomaan tunteellisuuteen ja uhrautuvaisuuteen, ei mielestäni voi rakastaa. Siksi kääntäen: rakkaus on paitsi julmaa, myös vaarallista, kaikille asianomaisille.
Tässä on loistavaa tekstiä:
VastaaPoistahttp://www.math.buffalo.edu/~sww/0Gurdjieff/ConsciousLove.pdf
Hmmjoo, tuo on hyvä essee. Minusta se on monissa kohdin aivan oikeilla jäljillä. Mieleeni vain tulee, ettei lopulta sen asenne ole oikeastaan kovin mystinen. Ennemminkin siinä puhutaan tahdosta ja tahdonalaisesta toiseen empaattisesti suhtaumisesta. Tietysti tahto ei ole ilmiönä ihan helpoimmin tarkasteltavissa ja siten helposti virittää mystistä tunnelmaa, mutta en itse sitä kyllä jättäisi jumalien käsiin... ;) enkä täysin alitajuiseen kehittelyynkään. On kuitenkin paljon todella viisaita ajatuksia, joita voi tutkiskella ja joihin voi perehtyä ja siten hitaasti alkaa ymmärtää, kuinka oma tahto voi suuntautua hedelmällisemmin tai hedelmättömämmin.
VastaaPoistaToki tämä tahdon suunnan hienosäädön prosessi kestää varmaan koko elämän, mutten oikein keksi tähdellisempääkään tavoitetta ;)