Käärme liukuu ruohikossa. Sitä voi erehtyä luulemaan köyden tai putken pätkäksi, ellei katso sen liikettä. Sen pää kääntyilee pehmeästi eri suuntiin, sen tarkkaavaiset silmät kohdistuvat laajalla säteellä, sen koko vatsa on painunut maata vasten aistimaan jalallisten tärähtelevän läsnäolon. Sen kieli livahtaa esiin vain silloin tällöin ja kuljettaa maun suuhun. Kieli palaa näkyviin vasta kun käärme on varma maistamastaan. Sitten se haluaa koettaa uudestaan, mistä tarkalleen olikaan kyse, ja onko jokin muuttunut.
Kun suuret jalalliset lähestyvät käärmettä, se mieluiten livahtaa pakoon. Joskus se ei kerkiä paeta ja silloin se nostaa pienen päänsä ja sähisee pontevasti varoituksen. Joskus jalallisilla on kova kiire ja ne ovat keskittyneet omiin asioihinsa. Ne eivät huomaa sähinää. Silloin käärme saattaa purra. Tai sitten jalallinen astuu sen päälle tuosta noin vain ja pian tuskaisesti sätkyttelevä, veren ja tomun kirjoma pätkä on eloton ja veltto.
Käärmeet eivät mene pulloihin itsekseen. Saunojen alle ne kyllä saattavat mennä, eräskin kyy tuli kalasaunan lattialle tolppien väliseen louhikkoon losottavasta vesiputkesta. Putki oli silloin toki tyhjä ja kuiva, ja ulkona kolea sää. Kaipa saunan lämpö kiehtoi matelijaa? Vanhempani polttivat sen käärmeen elävältä isoäidin ja minun rukoilusta huolimatta. En usko, että sen teon epäreiluuden tuntu koskaan hellittää minusta. Olisivathan he voineet tömistää jalkojaan ja huutaa: "Mää kottiis." Peräytyä kaksi askelta. Käärme olisi sujahtanut putkesta pakoon, kun olisi pitänyt tilannetta riittävän turvallisena vartalonsa liikkeeseen huljauttamiselle sihisevän puolustusasennon sijaan.
"Ties mitä ruohikossa vaanii, älä mene sinne!"
Käärme ei koskaan purrut minua, vaikka miltei astuin sen päälle. Se vain sähisi laiskasti. Sen sijaan koira kaupan edessä ja eräs hevonen purivat minua kovasti. Halusin lohduttaa surkean näköistä koiraa ja menin halaamaan sitä. En tiennyt, miten vieras koira tulkitsee tuollaisen eleen. Ei ainakaan lohtuna, kun se on sidottu kiinni eikä pääse karkuun, kuten haluaisi! Hevonen taas puri minua haistaessaan, että taskussani oli pala leipää. Se vain koetti päästä käsiksi leipään, töykki ja nuuski ensin ja rouskautti sitten oikein kunnolla. En usko, että sen tarkoituksena oli tehdä sellaista vekkiä vatsanahkaani. Jos olisi ollut talvi, se olisi oikeastaan purrut vain takkiani.
Joskus kun olen tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka satuttaa jollakin lailla, ajattelen tuota hevosta ja tuota koiraa. Onko tämä ihminen omien dogmiensa kahlitsema, näyttääkö hänestä ystävälliseksi tarkoitettu ele uhkaavalta? Tai haluaako hän kenties jotakin tuosta eleestä riippumatonta, jotakin niin tärkeää, että hän siinä sivussa saattaa unohtaa, että toisillakin on herkkä nahka ja suupielet? Haluaako hän sanoistaan huolimatta, että astun kauemmaksi ja katselen toisaalle? Haluaako hän, että annan hänelle suosiolla jotakin? Haluanko antaa hänelle tuon asian? Voisinko antaa sen hänelle niin usein ja ylenpalttisesti, että hän ymmärtäisi, ettei hänen tarvitse hoputtaa asiaa näykkimällä vaan odottaa kärsivällisesti, että ojennan leivän avoimella kämmenellä?
Käärme, niin, voisin ajatella myös käärmettä. En sillä lailla, että ihminen tai käärme juonisi ja vaanisi ja sitten rokottaisi, vaan sillä lailla, että hän tähyilee ja tutkailee ja loikoilee pahaa-aavistamattona, kun tömistän paikalle omiani touhottaen. Että emme oikeastaan kilpaile samoista resursseista eikä kumpikaan meistä käytä toista mihinkään oleelliseen.
Sen kerran kun silitin käärmettä, sillä olisi ollut ihan hyvät perusteet purrakin. Työnsin käteni sen kotitalon katosta sisään ja koskin sen nahkaa. Sen pyöreä, utelias silmä avautui ja tuijotti herpaantumatta sormiani, jotka kokeilivat sen pehmeyttä ja lämpöä. Mutta se ei tehnyt muuta, katsoi vain. Se ei edes sähissyt. Vähitellen pelkoni laantui ja ehdin tajuta käärmeen lauhkeuden ja hämmästyä siitä. Sitten vedin käteni pois liioitellun rauhallisesti.
Illalla kerroin äidille silittäneeni käärmettä. Häntä puistatti. Hän pyysi, etten enää tekisi tyhmyyksiä. Koetin sanoa, että käärme suhtautui asiaan oikein suvaitsevaisesti ja tuntui hyvältä käteen, mutta hän ei halunnut kuulla. Ehkä siinä kohdin vihani sen toisen käärmeen, kyynaaraan, epäoikeudenmukaisesta kohtelemisesta muuttui suruksi. Jos viha on pohjimmiltaan pelkoa ja vierautta, onko surukin pelkoa ja vierautta? Mitä tuo suru tarkalleen ottaen on? Surua siitä, että joku ei tahdo huomata pelkoaan liioitelluksi? Surua siitä, miten paljon helpompaa on pitäytyä vihollisasetelmassa kuin aidosti luopua omista tunnetulkoinnoistaan hetkeksi, edes kokeellisesti?
Luin eilen ystävää kahvilassa odottaessani Immanuel Kantin etiikasta selvittääkseni ajatuksiani erään toisen ihmisen suhteen. Miten selvä ja kirkas ajatus: että toimii itsensä täydellistämiseksi ja toisten onnen takaamiseksi, ei toisinpäin. (Toisinpäin se olisi tietysti paljon helpompaa, kuinkas muuten!) Jää enää muutama kysymys: miten itse täydellistetään, mitä se tarkoittaa, ja saanko kysyä avaavia kysymyksiä, jos toiselle jätetty vapaus päättää omasta onnestaan (ja onko tämä miellettävissä hänen polukseen täydellistymistä kohti?) näyttää jumiutuneen hänen läheistensä onnellisuutta todennäköisesti rikkovaan muotoon? (Toisaalta en tiedä, miten muiden ihmisten onnellisuus rikkoontuu, elleivät he kerro. Tiedän vain omastani, mutta sitä en saisi vartioida Kantin mukaan siis yhtään sen enempää kuin tarvitsen pitäytyäkseni itseni hiomisen projektissa.)
Jokin Kantin ajatuksessa toi mieleeni käärmeen, sen selkeyden ja eleganssin. Sen uteliaisuuden, notkeuden ja tarkkaavaisen läsnäolon. Ja käärmeen kielestä minulle tulee mieleen se, mitä kääntämässäni kirjassa kirjoitetaan: että saa varoa, ettei empatia murene sympatiaksi ja kauheudessa piehtaroinniksi. Kirjassa annetaan hyvä neuvo - toisen tunteeseen voi mennä mukaan, hänen olojensa nahkaan voi koettaa sovittautua, mutta on muistettava ottaa mukaan uteliaisuus. Se tuo mieleen käärmeen kielen, joka vie hajua aistielimeen. Sen sijaan että aistielin velloisi hajussa kuten meillä ihmisillä, jotka lakkaamme huomaamasta hajun muutaman minuutin sisään, kun se ei muutu, käärme pystyy koettelemaan saman hajun useampaan otteeseen. Ei ole hyväksi, jos virittäydyn toisen ahdistukseen siinä määrin, että kadotan muun näkyvistä ja nujerrun hänen kanssaan. Se ei auta kumpaakaan. Tunteeseensa tai oloonsa juuttunut ihminen ei jaksa enää olla utelias oman asenteensa suhteen, joten on minun asiani pysyä uteliaana ja vain pistäytyä hänen maailmassaan sen verran, että saan siihen tuntuman. (Ja minusta on velvollisuuteni, jos vain jaksan, myös pysyä uteliaana omien jumieni ja kipukohtieni suhteen eikä vain ottaa niitä annettuina. Joskus kyllä tarvitsen tässä apua, mutta onneksi sitä on saatavillakin, kun vain tajuan pyytää.)
Silitettyäni käärmettä lakkasin näkemästä säännöllisesti painajaisunta palavasta kyystä. Mutta palaan teemaan niin usein, etten voi vielä sanoa, että asia olisi käsitelty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti