Parantuminen on kummallinen tapahtuma. (Äh, voisin lakata käyttämästä sanaa "kummallinen", koska käytän sitä ihan liikaa - mutta toisaalta, maailma on täynnä kummallisuuksia ja etenkin ne asiat, joista koen halua kirjoittaa, toki ovat kummallisia, kun kerran askarruttavatkin. Jos tämä olisi editoitu teksti, poistaisin viimeiseksi tuon ensimmäisen lauseen, mutta koska haluan koulia itsestäni vähän parempaa kirjoittajaa, tunnustelen vain ärtymystäni moisen normialoituksen kanssa.) Toisaalta tuntuu siltä, että siihen tarvitaan ponnistelua, ja toisaalta siltä, että uni ja lepo tosiaan ovat parhaat lääkkeet eikä ole syytä kouhkata itseään syvemmälle epämääräisen olon silmäkkeisiin.
Ponnistelu: jaksaa keittää ja juoda valtavia määriä kaikista mahdollisista parantavista yrteistä ja marjoista valmistettuja keitteitä, muistaa ottaa echinaforcea ja propolishunajaa joitakin kertoja päivässä, pysyä toiveikkaana ja kiinnittää katse torstai-iltaan, johon liittyy järkevä ja kannatettava ehto. Torstai-illaksi olisi oltava terve! Eipä silti, että nytkään niistäisin tai yskisin; minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi käyn, sitä kivuttomammiksi ja oireettomammiksi flunssani käyvät. Kuume vain nousee ja kurkku on päivän kipeä ja siinä kaikki. Se tekeekin juuri sairastamisesta salakavalaa. On vaikeaa jaksaa odotella rauhallisesti, kun tuntee olevansa jo varsin erinomaisessa melkein terve -kunnossa ja ainoa oire on enää se, että hengästyy ja väsyy helposti ja nopeasti. Toinen salakavala vaihe on flunssan viriäminen; kaksi vuotta sitten skypejoululauluissa ihmettelin vain, miksi mieleni oli kaiken aikaa niin alavireinen ja miksi hymyileminen tuntui ponnistukselta. Muut oireet puhkesivat vasta päiviä myöhemmin, jolloin lääkäri epäili minun sairastaneen kivutonta poskiontelontulehdusta jo viikkojen ajan.
Minun on aina ollut henkilökohtaisesti vaikeampi antaa periksi levolle kuin ponnistella. Niin sairaudenkin kanssa. Huomaan, miten vaikeaa minun on ottaa rauhallisesti. Tuntuu jotenkin väärältä maata sängyssä, juoda lämmintä ja hikoilla, kun voisi tehdä työtäkin eteenpäin. No, nyt istunkin pystyssä pöydän ääressä lämpimiin pynttäytyneenä ja tunnen lievää pettymystä väsymyksen iskiessä jo tunnin lähdeluettelon latomisen jäljiltä.
Toiveikkuuden ylläpitäminen silloin, kun ei ponnistele jonkin eteen, tuntuu tajuttoman vaikealta. Miten minä voin parantua ylihuomiseksi täysin, jos en tee asioiden eteen mitään? Jos toiveikkuuteni pettää, kun makaan sängyssä parantuakseni, en usko tuosta noin vain kohentuvani näennäisestä lepäämisestä huolimatta. Lääkärit ovat jo kauan puhuneet toiveikkuuden merkityksestä paranemiselle. Jostakin syystä minun on tajuttoman vaikeaa uskoa, että parantuminen voisi tapahtua antamalla periksi ja lepäämällä. Esimerkiksi, pitäisikö minun toivoa, että parannun skypejoululauluun vai ei? Jos toivon, kuten teen, minuun iskee kuitenkin suuri joukko epäilyksiä, jotka ovat pelottavuudeltaan taivaallisen sotajoukon veroisia: Entä jos tulkitsen tilaani myönteisesti painottaen ja sitten tartutan tämän flunssan kaikkiin? Entä jos en pääsekään lopulta, milaisiin surun syövereihin sitten joudunkaan? Maltanko nukkua ajatuksen polttelulta? Ja jos en toivo (ja hah, mitenhän se olisi mahdollista...) pääseväni laulamaan niin käykö kuitenkin niin että kävelen kohti jälkitauteja masentuneena ja allapäin kuin teurasvasikka? Alanko kuvitella jumalten koston romahtaneen päälleni tai muuta suurisuuntaista ja naurettavaa? Jumalten koston siitä, että sairastuin, siis.
Entä jos vain jatkaisinkin kääntämistä ja tarttuisin vaikeimpiin sanaleikkeihin? Ryhdistäytysikö kehoni silloin alennustilastaan?
Olen huvittunut omasta kärsimättömyydestäni ja päässäni kimpoilevista ajatuksista. Muistutan itseäni siitä, että olen levännyt yhden päivän, en vielä vuosikausia. Sunnuntaina kävelimme sentään vielä pitkän lenkin koiran kanssa. Ja minulla ei ole nuhaa eikä yskää, mikä kohentaa sairastamiseni laatua suunnattomasti. Minulle ei ole myöskään sellaista työtä, johon minun pitäisi raijaantua sairastumaan/tartuttamaan muut takuuvarmasti. Voin latoa tunnin, kaksi, käydä nukkumaan ja palata työn ääreen uudelleen poistumatta tänäänkään huoneestani.
Ja voin muistella sitä, mitä näimme sunnuntaina koiran kanssa kävellessä: kaniinit kisailivat auringonläikässä. Ne juoksivat pientä ympyrää nurmella, ja äkkiä kääntyivät toisiaan vastaan. Välillä toinen loikkasi toisen yli - ne loikkaavat hämmentävän korkealle, vaikka ovat niin epäliikunnallisten lullukoiden näköisiä - mutta vielä useammin molempien hermo petti ja molemmat loikkasivat ja osuivat ilmassa yhteen! Se näytti lystikkäältä. Sitten ne putosivat nurmelle ja jatkoivat pöljäilyään. Olin niin ihastuksissani, etten tajunnut edes kaivaa esiin kameraa, ja sitten kun keksin, kanit äkkäsivät niitä tiiviisti ja vaiti tuijottavan tummanpuhuvan koiran ja livahtivat näkyvistä suurten murikoiden lomaan.
Koetan jo nyt totutella ajatukseen, etten ehkä tänä vuonna pääsekään skypejoululauluun ja että ehkä taas olen kipeä sekä syntymäpäivänäni että jouluna. Se on surullinen ajatus, koska emme ystävien kanssa oikein ehdi nähdä tarpeeksi; he ovat päivät töissä ja minä taas illat harrastuksissa. Aikataulut eivät vain osu kohdakkain, tai sitten kaikki ovat ylirasittuneita ja väsyneitä, en oikein osaa tarkalleen arvioida, mutta olen surullinen yhtäkaikki, koska kaikki tuntuvat sijaitsevan kaukana tai ainakin tavoittamattomissa. Mutta ehkä se on vain tässä hetkessä, tämä tunne, tässä ajatuksessa, että kaikki yhteiset riennot liukuvat ohitseni jälleen kerran. Tiedän, ettei siihen enää tarvitse tyytyä ja ettei nyt käy samoin kuin lukiossa - kun en sairastuneena päässyt yksiin bileisiin, seuraaviin ei sitten enää kutsuttukaan. Hullua, miten pitkät jäljet tuollaisesta jää. Siitä on sentään jo seitsemäntoista vuotta. Aikuiset osaavat jo onneksi (ainakin enimmäkseen) erottaa, mikä ero on sillä, että joku ei sairauttaan pääse ja että joku ei viha- tai ylimielisyyttään noteeraa koko kutsua.
Parantuakseen olisi pysyttävä toiveikkaana, ja mikään ei kolauta toiveikkuutta yhtä raskaasti kuin sairastuminen. Kun kirjoitan näistä (minulle/minusta) vaikeista asioista, huomaan äkisti käyväni aivan voimattomaksi ja itkuiseksi. Ehkä siirrän lopun pohdiskelun johonkin toiseen päivään ja keskityn nyt vain latomaan seuraavan aukeaman, koska en selvästikään tässä mielentilassa pysty kannattelemaan kaikkia aiheeseen liittyviä pelkoja ja sitä syvää, yksinäisessä olossa täysin kestämätöntä surullisuutta, joka eroaa muusta mielialastani niin voimakkaasti, että tuntuu, kuin muuttuisin joksikuksi toiseksi sen iskiessä. Ei ole mitään mieltä parkua nyt, kun toiveikkuus muutenkin edellyttää kovaa ponnistelua.
Toivon, että olisin saanut kotoa jotenkin terveemmän mallin sairastamiseen, mutta niin ei ole. Vanhempani liittävät ihmisarvon niin täydellisesti terveyteen ja toimivuuteen, että aivan ensimmäiseksi sairastuessani minuun iskee säikähdys siitä, miten he nyt tästä menevät tolaltaan. (Totta puhuen he sairastavat aivan yhtä paljon ja vastaavasti hekin keuhkoputken-, korva- ja poskiontelontulehduksia mutta eivät vain pidä sairauslomaa eivätkä myönnä, että kuume ja hakkaava yskä tarkoittavat sairaana oloa. Kai se on heille vielä pelottavampi myöntää kuin minulle. Minä sentään en tehnyt eilen mitään ja tänäänkin koetan olla varovainen ja tutkailla oloani. Kuumetta ei ole, joten sikäli istumatyön pitäisi olla ok.) Sitten pelkään, miten kumppani suhtautuu, ja ystävät, ja vasta viimeisenä ehdin tutkailemaan omia ajatuksiani ja koettaa miettiä, miten parantuminen onnistuisi. Kurja, kurja malli, enkä keksi, miten saisin sen juurittua. Osaan kyllä argumentoida sen väitteitä kumoon, pakkohan se oli oppia viimeistään siinä vaiheessa, kun jalkani hajosi tanssista ja jouduin makaamaan viikkokaupalla sängyssä kykenemättä mihinkään järkevään. Mutta siitä huolimatta mallin kanssa painiminen on aika tasaväkistä eikä etukäteen ole lainkaan selvää, kumpi yksittäisessä tilanteessa saa voiton, pelkoni siitä, että muut suuttuvat kun sairastun, vai sinnikkyyteni kampittaa tuo pelko ja heikentää sitä ottelu ottelulta.
Siispä tahdon nyt pitää hengähdystauon Vompsun kotiintuloon saakka ja jatkaa latomista, jotta ehtisin lomailla työhön hiukkaakaan koskematta edes muutaman päivän ajan joulunpyhinä. Toivottavasti siinä kunnossa, että selviän ulkoilemaankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti