Rakkaus tekee huolimattomaksi. Ojennan muovikassin postivirkailijalle. Hän frankkeeraa kuoria, katsoo sitten hämmentyneenä pussin pohjalle ja tuo minulle - kamerani. Onneksi on niin, että postissa on ollut väljää ja frankkeeraus on hoidettu heti. Yleensähän kirjepino vain jätetään laatikkoon, maksetaan ja häivytään. Vasta kävellessäni kotiin tajuan, että olisi hyvin saattanut käydä siten, että kamerani olisi vain kadonnut jälkeä jättämättä. Mutta eihän niin käynyt, tarkalleen ottaen. En hermostu lainkaan.
Rakkaus saa säteilemään. Viereisellä kassalle seissyt latino on jonkin ajan tuijottamisen jälkeen kysynyt ujosti, olenko ehkä movie star. Puistelen päätäni. Eihän toki... No sitten pappi, hän yrittää. Tässä vaiheessa putoan kärryiltä täysin. Elokuvatähti tai pappi? En saa kiinni miehen logiikasta, ja kysynkin, miksi juuri nämä ammatit. Mies sanoo, että kasvojani katsellessa tulee niin rauhallinen olo. Jaha, sanon. Filosofihan minä olen, sallin ulkomaankielellä tämän oikopolun tarvitsematta selittää, että oikeastaan siis koulutettu tutkijaksi mutta enhän sellaista tietenkään tee, ehei. (En viitsi myöskään mainita, että muistutan Benny Hilliä, itselleni.) Mies sanoo: Well, that explains everything. Ei nyt aivan kaikkea sentään, mutta olen yhtäkaikki hyväntuulinen kävellessäni sille etniselle kaupalle kurvissa, josta saa Eufemian kerran tuliaisiksi tuomaa taivaallisen hyvää inkivääripastilaata. (Vietnamilainen ginger candy, jos joku nyt innostuu.)
Rakkaus tekee varomattomaksi. En jaksa kaivaa tikkaita kaapista, vaan kurkottelen ikkunanylishyllyn liinavaatekoria pujottaen siivousluutun varren korin sangan läpi ja ojentaen käteni vastaanottamaan putoavaa koria. Mutta passiflora on kietonut kärhiään liinavaatekoriin, ja romahtaa hyllynreunalta alas kiskaisten mukanaan käytännössä katsoen koko kaktuspenkin. Osa kaktuksista putoaa trikoohon verhotuille säärilleni. Olen näet ottanut hameen pois, ettei siivotessa tulisi kuuma. Ei tule kuuma, tulee kaksi säärenmitallista piikkejä.
Rakkaus tekee itsevarmaksi. Kun aurinko alkaa laskea ja tajuamme kävelleemme liian syvälle metsään, en hätäänny. Otamme auringosta suunnan, koira kirmaa kallionseinämää porona. Päädymme pellon laitaan Velskolantien risteyksen lähettyville. Olemme ylittäneen monta suota ja monta korkeuskäyrää, mutta hitto vie, nyt on kyllä kangasrouskuja pakastimessa seuraaviksi sadoiksi vuosiksi. Tattipolenta on loistavaa, kaavimme vielä ennen yötä pannun puhtaaksi.
Rakkaus.
En näe elokuvia, ehdi kutoa. Mutta voin katsella pupunopeutettuja elokuvia, nauraa, juoda kuikeloa. Kuulemma savossa kaikki eivät sanokaan kaakaota kuikeloksi. Nukuttaa, on nälkä. Elämä palautuu hitaasti, on hirvittävän vaikeaa uskoa tähän, kun on yksinäisen päivän ilta tai alkuviikko, mutta viikonloppuna hengittäminen on paljon helpompaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti