keskiviikko 11. lokakuuta 2006

Hämärä huone märkien katujen takana

Koetan tehdä töitä hämärässä huoneessa, joka on sattumoisin entisen kotini olohuone. Tai ei se tarkemmin ajatellen sattumaa ole: ei minulla ole avaimia kuin kolmeen asuntoon tässä maailmassa. Yksi on nykyinen kotini, toinen vanhempieni koti, ja kolmas entinen kotini. On vaikeaa keskittyä tekstiin suuressa, hämärässä huoneessa, jonka ikkunalla kukkii tuttu phalaenopsis.

Vaikka laitan mitä musiikkia soimaan, mielialani ei kohene. Koira loikoo lattialla, pieni kissatyttö nököttää pöydän päällä ja tuijottaa uteliaalla pöllönnaamallaan. Olemme täällä kissatytön vuoksi. Olen ensin ajatellut kuljettaa sen pesääni, mutta laskenut sitten tunnit, jotka vietän kotona loppuviikosta, ja todennut, että kuljetusta inhoavalle kissalle on mukavampaa, jos me koiran kanssa kävelemme sen luokse päivittäin tekemään töitä ja leikimme sitten illansuissa tehostetusti Lohi-kollin kanssa.

En ole muistanut, ettei entiseni ole erityisen siisti ja että asunto on kovin hämärä minun vietyä kirkasvalolamppuni mukanani. Niinpä saatuani päivän työt järjestykseen alan täysin järjenvastaisesti siivota entiseni keittiötä. Tyhjennän tiskikoneen, täytän sen toisten kaapimin lika-astioin, painan konetiskitabletin annostelulokeroon ja suljen oven. Väännän intensiivipesun päälle, koska pestytkin astiat vaikuttavat kiillottomilta kaapissa. Mietin, vaikuttaako holhoavalta jättää lappu, jossa muistutetaan, ettei pelkällä eko-ohjelmalla saisi pestä vaan että välillä pitää käyttää korkeaa lämpötilaa. Kone aloittaa hiljaisen jurmutuksensa.

Kävelen vaatekaapille ja nostelen unenomaisessa tilassa loputkin vaatteistani ulos sieltä. Joskus tämä on tehtävä, miksei nyt. On lähes vuosi erosta eikä kukaan ole laittanut minulle deadlinea kantaa loputkin kamat ulos. Tavallaan se on ollut ymmärrettävää, koska olen saanut eteisessä itkukohtauksen, eikä kukaan kai halua siivota toisen jälkiä. Mutta entiseni uusi saattaa muuttaa asuntoon jossain vaiheessa, enkä tahdo, että muuttoaikeita häiritsevät liian tunneherkän hirviöeksän (jollaisena itseni tietysti jäsennän; minusta tuntuu edelleen epämääräisesti siltä, että oman mielenterveyden takia lähteminen ei ole mikään hyvä syy, etenkin kun tulen edelleen entiseni kanssa toimeen ja luotan häneen enemmän kuin useimpiin ihmisiin, joita näen säännöllisesti) sekalaiset kamppeet ja romppeet. Työnnän suurimman osan vaatteista pusseihin ja vien UFFin laatikkoon. Kun suljen laatikon kannen, olo on jotenkin kevyempi.

Nostan valokuva-albumeitani kaapeista. Perjantaiksi pitää hommata pahvilaatikoita, voin muuttaa loputkin muistoni pois. Pahvilaatikoita, jätesäkkejä. Ensimmäisen koirani kuoltua tehdyt polttamattomat punasaviveistokset joutavat ainakin biojätteeseen. Ovathan ne eloisia kissoja ja koiria, mutta niiden rakenne on saanut vaatehuoneessa liian monta kolhua, jotta niitä kannattaisi yrittää polttaa. Huomaan äkisti käyväni keveäksi, iloiseksi, pystyväni tarkastelemaan ikään kuin ulkoa käsin sitä ihmistä, joka istui pari viikkoa sängyssä ja itki tyynyyn ja nousi vain veistämään yhä uusia eläimenkehoja punasavesta. Punasaven olin ostanut aiemmin palkintolahjakortilla eräästä kuvataidekilpailusta. Ostin savea kerralla niin paljon, etten meinannut saada sitä raijattua kotiin saakka.

Sinä päivänä kantamista oli niin paljon ja tunsin itseni niin kassialmaksi, että unohdin kehystetyn, ensimmäisen palkinnon saaneen grafiikanlehteni ilmeisesti raitiovaunuun. Ehkä se on jonkun tuntemattoman kodin seinällä. Sellainen ajatus on jännittävä. Kaupungissa on niin monia tuntemattomien ikkunoita. Jossain tuntemattomassa kodissa saattaa olla grafiikanlehti, jossa nainen istuu sorkkajalkaisessa kylpyammeessa ja lumme kukkii mustasta vedestä nousten.

Vaatehuoneesta löytyy paljon muutakin kiintoisaa. Tylliä, eriväristä suomenlampaan villaa ja merinovillaa huovutusta varten, kirjansidontaliimaa ja sen sellaista. Nopeasti silmäillen näyttää siltä, että kun pakkaan kamani ja raijaan ne vintilleni odottamaan kesää, jolloin ehkä voin tunkea jonkun mökillisen suvun mökkilaiturille huovuttamaan, vaatehuoneesta vapautuu ainakin puolet. Kirjansidontaliiman taidan kyllä viedä kirjastoon, sillä siellä sitä tarvitaan eniten. Nykyään paikkaamme liitoksistaan ratkeilevat opukset kontaktimuovilla tehottomasti, rumasti ja kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti. Jos vien liiman sinne, kenties kirjasto voi ostaa kartonkia, josta voisi taitella painavien opusten selkiä tukevat holkit. Nostelen sängylle pinoon isoäidin sinisen samettimekon, mummun hääpuvun, oopperan poistomyynnistä ostamani bertha-kauluksisen balleriinan mekon ja linnanjuhliin teetetyn kanervanpunaisen iltapuvun. Paljettikoristeltuja rintaliivien irto-olkaimia, kukkaköynnöskuvioiset pitsisukkahousut, farkut joissa on sydämenmuotoiset taskut.

Kaikkea tännekin on jäänyt, luulen heittäneeni ne jos pois, mutta ne ovatkin olleet siellä, odottaneet.

Mukaan tulevien kasa on uhkaavan suuri, mutta en jaksa murehtia. Voinhan viedä iltapuvut vintille ja kaivaa niitä sieltä esiin tarpeen mukaan. Voin pakata lapsuuteni ja nuoruuteni valokuvat tiiviisti laatikkoon. Koetan etsiä erään kansion kuvista LL:ää, mutta en löydä hänen kuvaansa, vaikka tiedämme, että menneisyyksissämme on yhteinen pala, jonka aikana emme vielä tutustuneet.

Vasta kasailtuani ja kiikutettuani kasseja kierrätyslaatikolle tajuan, että teen konkreettisesti sitä, mitä teen myös jollakin toisella tasolla: olen muuttamassa pois, jättämässä taakseni pari hämärää huonetta. Huoneita, joissa kuvittelin asuvani kenties loppuelämäni, joihin kasvoin, jotka tekivät minusta sitä, mitä olen.

Ja muistan, mitä ympäristöesteetikko Arnold Berleant on kirjoittanut maailmalta suojautumisesta. Ettei ole mitään sisätilaa, kotitilaa, sulkeumaa, poteroa, ei kertakaikkisesti mitään alkuperäistä ja ulkopuolisesta riippumatonta tilaa tai itseä, johon voisi sulkeutua. Että sulkeutuminen ja muun ulos sinetöiminen on aina vain illuusio. Tiedän, miksi Berleantin sanat tulevat mieleeni. Ne liittyvät bloggaamiseen, niihin tuntoihin, joita minulla oli hieman yli kaksi vuotta sitten, kun aloitin. Ajattelin, ettei elämässäni ole mitään erityisen kamalaa, josta en voisi puhua julkisesti, vaikka tietenkin on asioita, joista ei tule puhuneeksi ja jotka siten ikään kuin poteroituvat itsekseen. Ja että ajatukseni ovat kuitenkin avoimia ulkomaailmalle, ja että haluan, että ne olisivat vielä avoimempia.

Ajattelin, että jos asia on kerran niin kuin Berleant sanoo, voin varsin mainiosti koettaa, onko itse asiassa niin, onnistuuko sellainen myös käytännössä. Sillä jos joku toinen filosofi minuun oli siinä vaiheessa tehnyt vaikutuksen, niin Richard Shusterman. Se, mitä hän kirjoitti ajatusten koettelemisesta käytännössä, tuntui järkevältä: ajatus on hyvä ja kannattamisen arvoinen, jos se laajentaa havaitsemisen tapoja, tekee havaitsemisesta monipuolisempaa ja intensiivisempää, jos se auttaa toimimaan tavoin, jotka edistävät yhteistyötä ja yhteisymmärrystä ja niin edelleen.

Siinä sitten seison, tänään, hämärän huoneen laidalla hieman mietteliäänä. Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. Kiitos kirjoittamisen, se kaikki ei ole kadonnut muodottomuuteen. (Mutta en voi olla miettimättä, onko unohdusta vastaan taisteleminen lopultakaan emotionaalisen tasapainon kannalta funktionaalista - olen nähnyt niin monen ihmisen tuhoavan muistonsa kirjatut versiot. Mutta toisaalta, olen antanut itselleni luvan olla epätäydellinen ja hieman hupaisa ja nolo kaikkien lajien aikuisharrastelija.) Sitten ryhdistäydyn, nostan muutaman kirjan laukkuuni, puen koiralle valjaat ja lähden - sillä minun on kerittävä kääntämään sateenvarjoni nurinniskoin.

Kadut kiiltävät kosteina. Koska en osaa lentää tuulen mukana Maija Poppasen tavoin, paarustamme koiran tavoin kuten ketkä tahansa tavalliset kuolevaiset, nimettöminä hahmoina tummanpuhuvassa illassa. On viittätoista yli seitsemän ja pimeämpää kuin kesäöin.

1 kommentti:

  1. Ihminen ei voi aloittaa uutta ellei hän päästä irti vanhasta. Et voi kiivetä puolapuilla ylöspäin ellet irrota kättäsi edellisestä puolasta.
    Se mistä ei päästä irti alkaa hallita elämää.

    VastaaPoista