Yksitoista kerrosta

Uusissa pyöröpuikoissani, koko kuusi, on jo yksitoista kerrosta kirjavaa pipoa. On selvää, että pipo ei valmistu sunnuntaiksi, jolloin Vomp täyttää juhlavat kaksikymmentäkolme vuotta. Mutta kuitenkin. Ajatus ja yritys on tärkein, ja siitä, kun olen viimeksi kutonut, on sentään kahdeksan vuotta.

Tämä on suuri aluevaltaus, sillä etenkin nuorempana halveksin kaikkia käsityöjuttuja. Olen kivunnut henkisen muurini yli taas kerran ja olen suunnattoman tyytyväinen. Sitä paitsi kirjavasta langasta kudottu pipo edistyy ilahduttavalla tahdilla ja näyttää lähes syötävän söpöltä. Suunnittelen jo villapaitaakin. Saapa nähdä, miten tursuava vaatekaappi keväällä on neuletta neuleen perään. Saatan olla aika hurja, jos innostun jostakin.

Satulatuolia en ole edelleenkään ehtinyt katsastaa, koska kun rakkaan näkee vain neljänä päivänä seitsemästä, hänen kanssaan ei ensisijaisesti haluakaan vaeltaa myyntinäyttelyssä asiallisena ja muistivihko kourassa. Ehei! Viikonloppu avautuu eteen melkoisena putkena: tänään on Andorran valmistujaiset, huomenna Megapolis-klubi ja ylihuomenna Vompin syntymäpäivä.

Lisäksi onnistuin lahjanhankintareissuillani saalistamaan itselleni jääkaappirunouspaketin.

Kaikkiin asioihin menee aikaa. Soitan keskellä päivää Viille ja kysyn, saanko mennä vara-avaimella hänen asuntoonsa paistamaan kakkupohjia. Viillä on näet uuni, minulla ei. Tiutale ilahtuu saadessaan seuraa, kiipeää syliin ja heiluttaa hännäntynkäänsä.

Kello on jo kuusi enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä, ellei kutomista ja kokkausta lasketa hyödyllisiksi tekemisiksi. Mutta olen kyllä maalannut silmäni ja tupeerannut leijonanharjaani ja kehrännyt. Tänään päässäni ei liiku yhtään turhaa ajatusta. Toisinaan vain tuntuu epätodelliselta, että luonani asuu puolittain ihminen, joka ei valita, kiusaannu, luule tietävänsä paremmin eikä etenkään kuvittele minua pahantahtoiseksi (sillä se on minusta pahinta, mitä toiseen ihmiseen voi kohdistaa - oletuksen tämän pahantahtoisuudesta tai suvaitsemattomuudesta).

Kaikki sujuu helposti ja on yksinkertaista. Hyvät asiat ovat yksinkertaisia, kesäkurpitsakastiketta täysjyväpastan päällä, merenjumala Poseidonin leikkimistä suihkussa, ei kappalettakaan tekstiä. No, jääkappirunon alku sentään. Joskus hämmästyttää, että olen viitsinyt tuhrata kallista elinaikaani mihinkään muuhun kuin tällaiseen euforiaan.

Ei se tietysti ikuisesti kestä, mutta sitäkin suuremmalla päättäväisyydellä tutkin olosta jokaisen säikeen, makustelen niitä silmät kiinni. Vomp kysyy, miksen sano mitään, ajattelenko jotakin. Pyöritän päätäni. Mutta miksen sano mitään. "Ei ole pakko", kuiskaan.

David Abram pitäisi ehkä tästä vastauksesta. Mutta en nyt jaksa ajatella, mitä pitäisi lukea. Kutominen tuntuu mielekkäämmältä vasteelta, sillä pian on kylmä.

Jo yksitoista kerrosta. Tätä menoa pipo on valmis kuukauden sisään.