tiistai 5. syyskuuta 2006

Kiitollisuudesta

Niitä asioita elämässäni, joista jaksan olla kiitollinen perinpohjaisesti, on tiettyjen ihmisten olemassaolo. Se tuntuu käsittämättömältä armolta: että tässä maailmassa on ihmisiä, joiden kanssa asiat sujuvat, vaikka rakastankin heitä samalla kipeällä, lähes takertuvalla tavalla kuin vanhempia ja isovanhempia - ihmisiä, joiden ansiosta elän ja olen mitä olen. Siinä missä vanhemmat ovat materiaalinen syy sille, mitä olen, ja monien ehdollistumieni takana, ovat nämä toiset, nämä sielunsisarukset, minäideaalin kannalta äärimmäisen tärkeitä.

Ja ilman minäideaalia ei jaksaisi elää.

Heidän kanssaan on vaivatonta olla hyvä, lämmin ja lähellä. Jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien heidän kanssaan solahtaa intiimiin, hyvään oloon. Ei ole pelkoa, ei mykkyyttä, ei sellaista etäistä kunnioitusta. He ovat rakastettavia ja nostavat minusta esiin rakastettavan ihmisen. Useimmissa seurueissa inhoan itseäni ja olen pistävän tietoinen vajavaisuuksistani. Olen liian ujo tai liian hiljaa, tai liian äänekäs ja määrätietoinen, tai sitten liian suorasuinen tabuasioista. Toisinaan niittaan vahingossa kuitin hihaani, kun minun piti vain niitata se toiseen kuittiin. Tai sitten kälätän vain ihan hömppää, tai sanon jotakin liian metafyysistä ja vakavaa, ja tunnen nahoissani, kuinka tilanteessa vallitsevat odotukset ja se, mitä minulla on siihen tarjota, eivät kuinkaan kohtaa.

Mutta sitten ovat nämä, joista olen kiitollinen. Yhden olen tavannut tänä iltana, yhden tapaan huomenna aamulla ja yhden iltapäivällä.

Vain heidän kanssaan ei voi olla, koska on tärkeää oppia kompensoimaan heikkouksia. Enhän voi vaatia, että he asuvat kanssani ja tekevät kanssani työtä, ja ettei minun tarvitse koskaan tavata ketään muuta. (Pienipä sekin piiri olisi.) Mutta useimpien toisten kohdalla tajuan selkeästi, kuinka jossakin toisessa tilanteessa, vaikka viisi vuotta aiemmin, minun olisi ollut vaikeaa sietää heitä, tai oikeastaan, tarkemmin ilmaisten, omaa käytöstäni heidän seurassaan, omaa ärtymystäni heidän ilmaistessaan itseään ja ajatellessaan epätarkasti. Olisin kuitenkin aukonut päätäni, tai ollut aukomatta, no, yhtäkaikki, sanoista olisi tullut hiertäviä murenia. Vanhemmiten käyn yhä lempeämmäksi sekä heitä että omia vierauden tunteitani ja itseinhoani kohtaan, mutta oleminen näiden vierassieluisten kanssa sisältää silti aina pientä ponnistelua, niin kuin heistä pidänkin ja niin kuin näenkin runsaan joukon yhteneväisyyksiä heidän kanssaan. Huomaan helposti narisevani tai käyväni setämäiseksi, ja sitten vihaan itseäni. En halua olla sellainen! Enkä osaa sanoa tilanteelle stop, ei minulla ole sillä tavoin tilanteesta toiseen muuttumatta lipuvaa persoonallisuutta.

Ja tiedän, että on parempaakin. On ihmisiä, joiden kanssa mikään ei ole helpompaa, joiden kanssa ongelmia ei osaa oikein edes kuvitella. Jotka sanovat: olen narsisti, sain paniikin, en osaa moraalia käytännössä, olen perverssi hirviö, he ovat oikeassa vihatessaan minua, sille että minua pelätään on perusteltu syy. Ja itse katsoo pöydän yli tai veden yli, läheltä, ja miettii, miksi hän noin sanoo. Minähän olen kiitollinen siitä, että olet tuollainen. Että me tuomme toisemme esiin näin rakastettavasti, rakastettavina. Ja jos joku sanoo tuskaisena, että miksi sinä sen kanssa haaskaat aikaa, sehän on sellainen ja sellainen, miltei polkee jalkaa kiukusta. Ei, sinä olet käsittänyt väärin, tahtoo oikaista, oikeasti hän on ihana ihminen, hän ei voisi olla pahantahtoinen, ei ikinä. (On traagista huomata, että tajuan tämän kuvion vasta tässä iässä. Nuorempana olin tarkempi fyysisille viehätyksen tuntemuksilleni, mutta ikääntyessäni kiinnitän yhä enemmän huomiota tähän - millaisena esitämme toisemme tilanteessa, millaisena saamme toisen tulemaan esiin siinä.)

Useimmiten ei tule ajatelleeksi, että ne ihmiset, jotka itsestä vaikuttavat hankalilta ja tilaavieviltä, ovat ehkä jonkun toisen mielestä samalla tavoin rakastettavia kuin nämä muutamat minusta. Sitä kyllä ajattelen usein, kuinka epäilemättä minua pitää moni hankalana ja tilaavievänä, kulmikkaana ja suorastaan myrkyllisenä. Aistin itsessäni noita puolia useissa tilanteissa.

Näiden lähelle helposti ja heti otettujen ihmisten rakastaminen ei ole mikään moraalinen teko - se on itsestäänselvyys. Itsestäänselvyys, josta olen polvianotkauttavan kiitollinen. Enimmäksen ihmisten rakastaminen on vaikeaa, ja kuuluu sellaisena moraalin piiriin. Sinä opit vielä hänen kieltään, tolkutan itselleni, joku päivä kykenet hänen kanssaan olemaan tilassa ilman hitustakaan vihamielisyyttä tai arkuutta. Ponnistelua se tietysti vaatii, mutta ponnistelemassahan me täällä olemme.

Se, että saa liikkua niemen ympäri, kävellä ja seurata taivaan tummenemista ystävän kanssa ilman hitustakaan pakottuneisuutta on niin lähellä armoa kuin mielikuvitukseni sallii. Kun tulen kotiin, huomaan mielialani kohentuneen ja olen kiitollinen. Kenelle tai mille, en tiedä. En usko, että kukaan saa itse valita, kuka näkee hänet yksituumaisen rakastettavana ihmisenä. Ehkä kyse on sattumista, piirteiden osuvuudesta ensivaikutelmassa, jostakin mallista, jota etsitään tiedostamatta. Ei sillä ole kai väliäkään. Kunhan ilmiön tunnistaa, ja ymmärtää, että tuo ihminen ei erityisesti hänkään ponnistele ollakseen rakastettava - hän on minusta rakastettava joka tapauksessa, jopa silloin, kun kuvittelee esittelevänsä hirviömäisyyksiään.

Kävelyn jäljiltä muistan taas, kuinka maailmassa on hyvyyden taskuja, turvasatamia, joissa voi hengittää hereillä ilman keuhkoja viiltämättä, tyynet purjelaivat keinahtelevat veden kalvoa myötäillen, knarrknarrköydet kietovat teräksisen tyylitellyn norpanpään, johon laivat sidotaan. Minuudet ovat sillä tavalla ulkoistettuja, syntyvät tilanteissa. Huomaan kuuntelevani tarkasti ja näkeväni vaivaa löytääkseni sanat, joilla rohkaista ja luoda toivoa. Tai keksiäkseni keinon synnyttää ihme, muunnella kausaalikulkuja siten, että äkisti penätty ihme olisi ystävän ulottuvilla eikä hän voisi kyseenalaistaa sitä kuinkaan.

Hyvästelyt ovat aina hankalia näiden kanssa. On äkisti viiltävän yksin, välinpitämättömän maailman armoilla. Huomenna on uusi päivä, koetan lohduttaa itseäni. Huomenna kaksi kohtaamista. Tapaamisia ja menoja riittää, kohtaamisia on harvoin. Mutta juuri kohtaamisista minä elän. Valoa, sanoja, juomaa, ruokaa, kohtaamisia. Kohtaamiset ovat turvallisuuteni tae. Ne osoittavat, että maailman armo on jotakin todellista ja saavutettavaa, ainakin hetkittäin, tilanteittain.

Hulluhan olisin, jos en rakastaisi niiden seuraa, jotka kutsuvat minusta esiin ihmisen, jota voin rakastaa ja kunnioittaa, jonka kanssa voin käydä nukkumaan levollisesti, heittelehtimättä pimeässä sängyssäni ja miettimättä, miksi sanon aina väärin.

2 kommenttia:

  1. Minulla on myös sellaisia ihmisiä elämässäni, joiden kanssa on helppoa hengittää ja sydämellä lämmin olla.

    Kaikki ihmiset ansaitsisivat sellaisia - veikkaan, että hyvät ihmiset ympärillä tekevät ihmisestä itsestäänkin paljon paremman ja hyvemmän :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä tekstistä! Kohtaamisen taito puuttuu useimmalta. Nykyajan sirpaloitunut, pintaa raapaiseva hätäinen elämäntyyli vie ihmisiä kuin virta. Kohtaamisissa molemmat ovat läsnä, ei vain paikalla. Asioiden merkitykset löytyvät, pehmeä valo syttyy, mieli rauhoittuu.
    Olemme kotona, perillä.

    zuuhh:) jopas sattui sopivat kirjaimet

    VastaaPoista