Heti kun keskellä metsää suljen silmät, yksi ihoruttoa tartuttavista hämähäkeistä tippuu kaulalleni. Vaikka olen järkeillyt, ettei pimeässä ylös vilkuilu paljon auta, olisi se sittenkin kenties auttanut. Räväytän silmät auki, ja onkin valoisaa. Laiva tai suuri lentokone, keskellä kuusi penkkiä, sivuilla kolmet. Ystävättären takaraivo nojaa istuimeen, silmät tuijottavat eteen lasittuneina, kynsiin on maalattu karpalonväriset (myyntinimi rouge fantastique) kolmiot.
Laiva, koska ulkona on vettä. Sateen vihmoma meri-Helsinki, tuomiokirkon valkoinen pää olkapäineen, uspenskin suinuhiipat. Vii hymyilee huvittuneena. Kuka olen? Miksi olen laivassa? Jaloissani on reppu. Sitten muistan: olen eronnut viime talvena, jalkojani kutittaa syötyäni suklaapuodissa konvehdin, jossa olikin jotain maitoa, jos maltan olla raapimatta, iho ei kohoa punaisille paukamille, tämä on vähäistä, olen selvinnyt talven yli, olen ostanut villatakin sijasta kolmet rintaliivit, kahdet niistä käytettyinä, ja yhdet käytetyt anilliininpunaiset pyöräilyhansikkaat. Pian toteamme, ettei siellä sada. Ikkunat ovat märät vauhdista.
Kun kävelemme kohti passintarkastusta, kysyn viimein, mitä tarkoittaa hola guapa. Ajattelen guapan olevan jokin guanakon tyyppinen eläin, jolla on raukeat silmät, hyveellinen pieni suu ja paha tapa sylkeä totuuksia silmille. Mutta guapa onkin kaunotar. "Niin ne sanovat aina", väittää Vii. Hola guapa, mitä kuu-luu. Ajatella, on kulttuuri, jossa naisia sanotaan aina kauniiksi, he tottuvat siihen, tottuvat ajatukseen. He eivät ole epäuskoisia jonkun uskaltauduttua sanomaan niin pelosta syrjällään.
Kotona nostan rintaliivit kaappiin ja hymyilen niille. Onneksi elän nyt, onneksi elän tässä kaupungissa, onneksi olen seurustellut kaikki suhteeni läpi, onneksi olen epäonnistunut siinä ja tässä ja tuossa. Koska jos eläisin maassa ja ajassa, jossa voisin uskoa olevani kaunis, tai olisin edennyt jonnekin eliittiin, en istuisi ystävättären kanssa raitiovaunussa halkoen mustaa elokuuta kirkkain antiikki-ikkunoin enkä odottaisi palaavaksi miestä, jota rakastan.
On ihanaa päästä kotiin, riisua kengät ensimmäisen kerran kuuteentoista tuntiin, laulaa harmaalle kissalle jälleennäkemislaulu, tajuta päässeensä turvallisesti perille läpi joka ikisen muistin kerrostuman: Tallinnan kaikkine vuosine ja seuralaisineen, Etelä-Helsingin viime talven tuiskujen, Pitkänsillan, jonka kaiteella istuin ensimmäisinä yliopistovuosina useammin kuin kerran. Ja miten ihanaa on nukahtaa sen jälkeen, kun on nostellut matkatuomiset, luomuviinit ja tofut ja huomista vierasta ajatellen ostetun rummikookin paikoilleen.
Vaikka en osaa käyttää (enkä siten ostaa) käytettyjä raidallisia paitoja, sukkanauhaliivejä, vihreää enkä keltaista väriä enkä nakinkuorimekkoa, tunnen matkan onnistuneen yli odotustensa. Kokeilen sanoa hola guapa hammasharja suussa, mutta siitä tulee vain oa-ua-a. Se on helppo hyväksyä.
No huh, onneksi toinen meistä, tai siis jotkut ihmiset joita emme ehkä tunne tai ole oikeastaan koskaan ehkä tavanneetkaan, osaavat, guapa.
VastaaPoistaDie Katze ist schlafen gegangen, minä menen myös.