keskiviikko 19. heinäkuuta 2006

Ilosurusta

Ilosuru on monimutkainen tunne. Ensin tulee itku: itku koska vanhin kissoista, Arttu, on kuollut, ja koska Vomp lähtee Kiinaan ja kaikki sanovat hänelle, että tulehan ehjänä takaisin tai tapan sinut. Kun itse lähtee matkaan, ei ikinä suunnittele rikkoontuvansa. Paikalleen jääminen rikkoo varmimmin. Kun Vomp kysyy, kuinka kommunikoimme, vastaan, ettemme kuinkaan. En jaksa odottaa viestejä. Se on tappavaa puuhaa.

On parempi, etten kuule mitään. Kuvittelen ja teen työtä. On kirittävä, kuolemanlinja otsikoinneille ja pilkutuksille on kuun loppu. Vanhan kissan kasvot pyörivät päässäni. Viimeinen päivä, joka on varattu ihanalle yhdessäololle, muuttuu painajaiseksi, jossa juoksemme mitään syömättä ja krapulaisina ympäri keskustaa. Hukkaamme haltuumme uskotun Itävaltaan matkaavan putken, jossa ovat jääkiekkopelin sivuohjaimet. Etsimme putkea, astiankuivaustelinettä ja maastopyörän keskiseisontajalkaa. Kello on kolme. Viimein pääsemme kotiin, puhelin soi. Kissa kertoo, että Arttu on lopetettu.

Saan nukkua viimeisen kerran sylissä. Suru tekee päästä turran ja paisuneen. Muistan, kuinka Arttu nostaa graavihaukea siististi yhdelle kattauslautasista joulupöydässä, joka vielä odottaa muita kävijöitä. Arttu, jolla on siistit valkeat hansikkaat ja leukalappu ja muuten kipinöivänmusta turkki, herra hovimestari. Ja keskellä surua puskee hurja ilo: On jotakin, jota voin surra. Elämä ei voi olla merkityksetöntä, jos suru tuntuu näin konkreettiselta. Arttu olisi lopetettu, ellen olisi vinkunut sitä meille. Se sai neljä vuotta lisää elinaikaa, neljä vuotta rakastamansa miehen rintakehällä kehräten aina tämän maatessa. Minulla on joku, jonka poissaolosta voin huomisesta alkaen tulla haikeaksi. Ihminen, jonka viestejä odottaisin niin paljon, että tulisin hulluksi, jos lähtisin siihen. Ymmärrän sanoa, ettemme lähettele viestejä, transsiperialaisia tekstuaalisia halauksia.

Ja olen ollut toisaalla, olen ollut mökillä. Istunut laiturilla ja saunassa, juossut järveä, vaivannut halvaa hunajasta ja tahinasta. Tuntenut äkillistä olemisen helppoutta, kuten aina kun läsnä on paljon lapsia. Lapset ymmärtävät, jos heille hymyilee ja kallistaa päätä. Aikuiset kuvittelevat liikaa, eivät katso. Olen istunut laiturilla, hyräillyt, istunut ruostuneessa pihakeinussa rannalla, syönyt muutaman juolukan, löytänyt mesimarjapaikan ja kerännyt litran ahomansikoita ja keittänyt niihin vaniljakiisselit alle viidelletoista. Olen katsonut pääskysiä ilmassa. Miettinyt, kuinka omituinen metafora pääskysen kaltainen ilmaa tanssiva lintu on ihmiselle. Pääskysen tanssi on ruoan hakemista ja alueen vartiointia ja puhdasta iloa. Se on väsymystä, kesä on pitkä, ruokittavia suita monta.

Me kysymme samalla tavalla kohdatessamme: mitä töitä teet nykyään, niinkö, entä oletko kuullut tästä ihmisestä. Päivät ja ilosurut kinostuvat. Koetan ymmärtää, että tänä vuonna minun on sekä syytä odottaa syksyn todellista alkua, puiden kaljuutta ja sienikelienkin kylmentymistä, että syytä kavahtaa sitä yhtä paljon kuin muinakin vuosina. Talvi on pimeä. Talvella ei ole päivänkakkaroita, joita työnnellä pienten tyttöjen juhlakampauksiin. Sataa lunta. Kesään on aikaa.

Nyt ei, nyt on kesä, vaikka iltainen nilkkasukkakausi onkin alkanut puistoissa ja kaduilla. Asunnossa on kuuma. Onneksi avaan telehallintokeskuksen kirjeen. Siinä on toinen perintämuistutus. Soitan muistutuksessa mainittuun numeroon ja valitan, ettei minulle ole tuona aikana ollut televisiota. Kyllästynyt naisääni kertoo, että minulla on velvollisuus maksaa tv-lupamaksua siihen saakka, kunnes ilmoitan, ettei minulla ole televisiota ja että tuo velvollisuus mainitaan jokaisessa laskussa. En rähjää enkä jaksa mainita, etten ole avannut aiempia laskuja, jotka olen rinnastanut lehtimainoksiin. Olen aina maksanut televisiomaksuni, nyt sitten myös yhdeltä puolivuotiskaudelta ilman televisiota. Mutta tästedes en maksa. Mitäpä televisiolla tekisi?

Kerubivompatti on viimeisellä hankintaretkellään. Huomenna haen luokseni koiran, jotta saan nukkua koira sylissä junan kadottua. Haen myös pienimmän kissoista, Nelikulmaisen Negaation, entiseni luota, jottei se joudu lomailemaan yksin suuressa asunnossa. Ja keskellä kaikkea kauhua siitä, miten huomisesta on mahdollista selvitä kafkamaisessa maailmassa, joka imaisee yhden tuttuuden ja ennakko-oletuksen kerrallaan näköpiiristä - ja mitä ei voi katsoa on kuviteltava - olen iloinen pienestä kissasta, jota en osaa olla ikävöimättä. Loppukuun luonani asuvat ne kolme eläintä, jotka ovat kaikki merkityksellinen, mitä on jäljellä entisestä elämästäni. Se, että pitkän ajan merkityksellisiä on luonani yhden sijasta kolme, tuntuu melkoiselta onnelta.

6 kommenttia:

  1. Kuinka kauan Vomp on Kiinassa? Eikö kumminkin kannattaisi kommunikoida? Kai sinne sähköposti kulkee kumminkin?

    VastaaPoista
  2. tutustuin vasta nyt blogiisi ja heti jysähti, nuo kuvauksesi...melkein näen, kuulen, tunnen...
    hyvää...

    VastaaPoista
  3. Läheisen poismeno koskettaa aina.
    Oli hän sitten kuinka karvainen tahansa.

    Osanottoni.

    VastaaPoista
  4. Matti, kiitos. Tuota sietää miettiä (vaikka poistitkin kommentin.)

    Vomp seikkailee Kiinassa kaksi kuukautta. Hirviömäistä. Ei kahta kuukautta voi istua sähköpostin ääressä ja toivoa pihahduksia. ja kirjoittaminen on jokatapauksessa täyttä flarffia tällaisissa tapauksissa.

    Kiitos, velikulta. Mitä karvaisempi läheinen, sen itkuisampi poismeno. Koska ihmisen on vaikeaa päästä niin lähelle kuin eläimen, ehkä rakkaussuhdetta ja vanhempi-lapsisuhdetta lukuunottamatta.

    VastaaPoista
  5. Tunne tuo raastava on minulle niin tuttu.
    Parikymmentä vuotta kaijojen kanssa touhunneena olen nähnyt monet nääntymiset.
    Juuri elämänsä ensipäivinä poistuvan poikasen saatteleminen tuonpuoleiseen on aina kaikkein raskain taakka kantaa.

    VastaaPoista