Yksinkertaisuudesta ja mätäkuusta

Olen törmännyt monta kertaa määreeseen "yksinkertainen" Frank L. Baumin Oz-lastenkirjojen yhteydessä. Baumin tarinoita kuvataan yksinkertaisiksi tarinoiksi, joissa ei ole samalla tavoin symboliikkaa kuin useissa muissa lapsille suunnatuissa (tai ehkä pitäisi sanoa lapsillekin sopivissa) fantasiasarjoissa, kuten Narnia, Taru sormusten herrasta, Maameren tarinat tai Pimeä nousee.

En täysin ymmärrä tällaista näkemystä. Siinä ainoassa Oz-kirjassa, jota en ole lukenut riekaleiksi, Ozin maassa, päähenkilö muuttuu pojasta tytöksi, naisten kapina-armeija valloittaa Smaragdikaupungin ja pistää miehet kotitöihin, ja onpa kirjassa kuvakin, jossa kaksi naista (tai nainen ja teinityttö) suutelevat.

Naisten kapina-armeijaa johtavalla kenraali Kraijalla on kasvot, jotka "olivat tosiaan kauniit, mutta niiden ilme ilme oli tyytymätön ja jopa uhmaava tai uhkarohkea" ja joka perustelee vallankumousta: "Ensinnäkin Smaragdikaupunkia ovat miehet hallineet jo tarpeeksi kauan... Sen lisäksi kaupunkia koristavat kauniit jalokivet, jotka sopisivat paljon paremmin sormuksiin, rannerenkaisiin ja kaulanauhoihin, ja kuninkaan aarrekammiossa on niin paljon rahoja että niillä voidaan ostaa joka tytölle minun armeijassani tusinan verran uusia pukuja. Me aiomme siis valloittaa kaupungin ja hallita mielemme mukaan."

"Mutta sota on kauheaa", sanoo Tip-poika, joka myöhemmin muuttuu kipuilun (ja miesten vakuuttelun, että oikeastaan he pitävät jopa enemmän tytöistä kuin pojista) jälkeen tytöksi.

"Tästä tulee mukava sota", vastasi tyttö iloisesti. "Mutta monet teistä saavat surmansa!" jatkoi poika kauhuissaan. "Ei suinkaan", Kraija sanoi. "Eihän kukaan mies voi vastustaa tyttöä eikä lyödä naista. Eikä minun armeijassani ole yhtään rumaa naamaa."

Olen monesti lukenut tuon kohdan läpi, hihitellyt ja pudistellut päätäni. Yksinkertaista, toden totta. Symboliikatonta lasten perussatua! Kun matkoilla ollut kuningas palaa Smaragdikaupunkiin, hän löytää miehet kotitöistä, työntelemästä lastenvaunuja ja niin edelleen. Kuninkaan kysyessä, mitä on tapahtunut, hänelle vastataan: "Täällä on ollut vallankumous, teidän korkeutenne... naiset ovat hoitaneet asioita oman mielensä mukaan. Hauska nähdä, että olette palannut panemaan taas asiat järjestykseen, sillä kotityöt ja lasten kaitseminen kuluttavat Smaragdikaupungin miesten voimat."
"Hmm!" sanoi Variksenpelätti tuumivasti. "Jos se on niin raskasta työtä, miten naiset pärjäsivät ennen niin helposti?"
"Kun tietäisi", mies vastasi huoten. "Ehkä naiset on tehty raudasta."

Kirja on kirjoitettu vuonna 1904.

Mutta mitä tapahtuukaan, kun kenraali Kraija syrjäytetään? "Ja kerrotaan että naiset olivat niin kurkkua myöten kyllästyneet aviomiestensä ruoanlaittoon että he kaikki tervehtivät Kraijan kukistumista ilolla. Varmaa on että joka nainen ryntäsi keittiöönsä ja valmisti kelpo vaimon tavoin uupuneelle miehelleen niin herkullisen juhla-aterian että sopusointu palasi heti kaikkiin perheisiin."

Kapina-armeija vapautti naiset näet pelkkään juoruilemiseen. Kieltämättä ruoanlaitto on, kotityö tai ei, miellyttävämpää puuhaa kuin juoruilu. Tosin itse ottaisin nyt mieluusti lomaa, mutten saakaan sitä. Olen kirittänyt tänne saakka ja kuvittelin nyt kahden viikon loman, mutta paljastuikin, että minua odotti työ, josta kukaan ei ollut muistanut mainita. Niinpä pinnistelen töitä vielä seuraavat kymmenenkin päivää (joista yhden kyllä vietän Tallinnassa). Sitten on neljä päivää lomaa ennen kuin kirjastopäivystykseni alkavat jälleen. Olen myös löytänyt itsestäni ripauksen siivoushulluutta, mikä on totisesti ennenkuulumatonta. Ehkä se on tapa purkaa seksuaalisia frustraatioita?

On ilmiselvä mätäkuu. Kamerani yhteys tietokoneeseen on mitä ilmeisimmin rikki. Ei auta kuin marssia takuukuitin, piuhan ja kameran kanssa huomenna Stockmannille ja valittaa surkeasti. Mädätän hedelmiä yksitellen laukkuihini ja jääkaapin perukoille. (Jääkaappi ei ole edes täysi, mutta se on epäergonomisen alhaalla enkä jaksa koko ajan kykkiä tarkastamassa, kyteekö soijajugurttien takana kenties jokin biopommi.)

Ja sitten pitäisi päättää, mille tanssitunneille tänä syksynä. Koska on syksy.

On seikkoja, joita on vaikeaa sanallistaa tai jopa osoittaa. Yksi niistä on muutoksen taju. Samalla tavalla kuin keväällä äkisti huomaa seinämateriaalien ja kadun alkavan tuoksua, syksyn huomaa pienistä vihjeistä. Lehmuksen hedelmykset rapisevankuivine kukkaperineen jäävät jalkoihin kävellessä, vaikka vasta äsken asfaltti oli tahmea kirvojen mesikasteesta. Lyhythihaisessa tulee holotna. Ei kylmä, mutta hieman epämukava olo, niska jumahtaa. Äkkiä löytää itsestään halun sulloa pinkeät farkkucaprit hameen alle ja hatun päähän.

"On jo syksyinen", sanoo, ja toinen ilahtuu: "Niin onkin, mäkin olen huomannut!"

Uudessa, mustassa Fievel matkalla Amerikkaan -mallisessa lippalakissani on mukavaa töllistellä, mitä kaikkea tapahtuu. Siinä näyttää riittävän vähäjärkiseltä (tällä saattaa olla tekemistä sen kanssa, että ukillani on samanmallisten hattujen maku, eikä ukki ole mikään ihmiskunnan valo). Olen tipahtaa, kun ystävä kehuu lippistä rokuksi. Minä en näe siinä mitään muuta kuin Fievel-hiiren hatun. (Ukkiasiaa en halua ajatella.)

Tänä syksynä pukeudun hiireksi. Hassu teema, mutta siltä tämä tuntuu. Aikuistenkaan sadut eivät ole kovin yksinkertaisia. Olen sullonut kaapin perukoille kiiltävät sudenkorentokuvioiset alusasut ja nostanut etualalle turvalliset, virttyneet puuvillavetimet. Nyt on aikaa olla taas lapsi, haaveilla lasten juttuja, koettaa unohtaa ystävättären kuvaus siitä, kuinka hänen kierukkansa vain möyri itsekseen kohdusta ulos, ja niin edelleen.

Joinain päivinä on helppoa olla kuin Tip, jolle tarjotaan tilaisuutta muuttua prinsessaksi. "Voisihan sitä koettaa vähän aikaa - vain että näkisi miltä se tuntuu. Mutta jos minusta ei ole mukavaa olla tyttö, lupaattehan muuttaa minut takaisin pojaksi."

Mutta takaisin ei voi muuttua. Aikuisuutta on lähestyttävä hirvittävän varovasti, koska paluuta ei oikeastaan ole. Jossain mielessä viattomuuden voi saavuttaa uudelleen, kuten kasvaessa murrosiän kyynisyyden ja kovuuden ohi, mutta se on erilaista viattomuutta: itsestään tietoista, valittua. Sillä tavalla voi valita myös puolittaisen animismin ja naiivin empatian. (Molemmissa asenteissa on ainakin minusta kovasti intellektuaalista potentiaalia.) Samalla tavoin Tip olisi valitusti poika, jos hän olisi ensin kokeillut tyttöyttä, mutta päättänytkin palata.

Joskus tulee mieleen, että tietyssä vaiheessa elämää (nyt) on kokeillut jo niin monenlaista roolia ja valepukua, että oikeastaan mitään itseä, mitään vakaata, aitoa perustaa, ei lainkaan ole. Voi valita tietoisesti itsensä yksitoistiaana tai yhdeksäntoistiaana, joskus jopa hetkellisesti kuusivuotiaana. Mutta tietää, että on muutakin, toisenlaista elämää. Sellaista, joka ei tunnu oikeastaan miltään, paitsi ehkä kauhulta siitä, ettei osaa asettua maailmaan hyödyllisesti eikä tuottaa tarpeeksi iloa ja rakkautta. Tyypillisesti tuo alavire iskee syksyllä, kun yöt käyvät lyhyiksi, pimeiksi ja kirpeiksi.

Mutta tänä vuonna en jotenkin jaksa kauheasti surra mätäkuutakaan. Monena muuna syksynä olen ollut alavireisempi ja ajatellut, että elämä on jo aikaa sitten liukunut minusta ohi. Että rapistun, olen turhautunut, onko minulle muka täällä jokin virka. Kissan sisko on joskus kuvannut, että elämä vie mukanaan, että siinä lipuu. Mutta olen ymmärtänyt, että hänelle se on positiivinen metafora. Minusta se lipuminen on tuntunut yksinomaan järkyttävältä. Että on lipunut keittiöön ja puuhastellut siellä ja ajatellut, etten minä voi tuolle ihmiselle soittaa, koska en ole satasen varma, pitääkö se edes minusta.

On omituista, että on syksy, muttei ole koulua, jonne mennä.

Linda, pelottava kollega

Onko mitään rakastettavampaa kuin tulla esitellyksi naisena, jota ei voi voittaa kutituskilpailussa? Tuollaisena hetkenä saattaa unohtaa jopa sen, että kutituskilpailuissa voittaa jokainen osallistujista ja että siten lausuttu määritelmä ei oikeastaan anna mitään relevanttia informaatiota.

Paitsi ehkä että kutittaminen on yksi pääluvuista naisen käyttöohjekirjasessa.

Asia ponkaisee mieleeni, kun luen käsikirjoitusta silmät killillään ja kohtaan päättelytehtävän Lindasta, joka 31-vuotias (kuten minä) ja valmistunut filosofiasta (kuten minä) ja on naimaton (niinpä!) suorapuheinen (toisinaan!) ja hyvin älykäs (pöh, tuskin, ainakaan teknis-analyyttisesti, mutta tämä onkin ainut poikkeama) - Opiskelijana hän otti kantaa syrjintää ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan (totta puhuen minulta meinattiin evätä yliopiston atk-tunnukset spämmättyäni ainejärjestöjen listoja opinto-oikeuden rajoittamista vastustavan mielenosoituksen ilmoituksella, vaikka en ole aivan varma, voidanko tällaista laskea sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseksi, tavallaan kyllä ja tavallaan ei) ja osallistui myös ydinvoiman vastaisiin mielenosoituksiin (myönnetään - ja myös sodanvastaisiin). Tehtävä jatkuu: Arvioi seuraavien väitteiden todennäköisyys niin, että 1 tarkoittaa kaikkein todennäköisintä
Linda toimii aktiivisesti feministisessä liikkeessä. (F)
Linda on pankkivirkailija. (P)
Linda on pankkivirkailija ja toimii aktiivisesti feministisessä liikkeessä. (P & F)

Mitähän sanotte, mikä olisi todennäköisintä? Vihje: ajatelkaa jotakin muuta kuin Lindan ominaisuuksia.

Olen hämmentynyt, kun Lindasta annetaan niin pätevä kuva. (Sen täytyy johtua älykkyydestä!) Tai siis, hän kuulostaa vähän pelottavalta jopa. Sekä pankissa töissä oleminen että feministisessä liikkeessä toimiminen tuntuvat aavistuksen verran vierailta mantereilta. Sellaisilta, jonka edessä saattaisin tuijotella kengänkärkiä ja solkottaa jotain epämääräistä kirjastosta ja kirjatöistä (vaikka kaikki tiedämmekin, että eräät kirjastot tiukkuvat silkkoja alfanaaraita, on myös kirjastoja, joissa ihmiskunnan valot tekevät alistumiseleitä ja keskustelevat asiakkaiden kanssa aivojen reaalipainosta).

Hei Linda, minäkin olen opiskellut filosofiaa ja olen 31 vee. Ja tuota, olen myös välillä aika aktiivinen. Tänäänkin lähettelin suosituksia yhden ystävättären humanistisen ympäristöviritteisen gradun tutkimuskirjallisuuteen liittyen. Mutta tuota, Linda hyvä, oletko sinä kiltti ja tykkäätkö sinä kutituskilpailusta?

(E) Linda ei ole koskaan ollut pankkivirkailijana eikä erityisen aktiivinen feministisessä liikkeessä.

(O) Viime talvena Linda harkitsi, otsatukka vai permanentti.

(K) Linda haluaisi sellaiset kesäkengät, joissa varpaiden kynsilakka pääsisi oikeuksiinsa mutta joissa voisi silti kävellä; urheilusandaaleissa se näyttää niin hassulta ettei Lindaa yhtään hotsita laittaa kynsiä ja toisaalta Linda vihaa kenkiä, joilla ei voi kävellä reippaasti.

(M) Lindan mielestä on juuri parasta, että hänet esitellään kutituskilpailujen merkeissä.

Jaa- a. Kyllä se olisi tuo M. Minä laittaisin siihen ykkösen.

Mimikryväristä ja ikkunapuutarhasta

Nainen kavahtaa taaksepäin, tuoli meinaa keinahtaa selälleen. Kämmenet nousevat ilmaan erästä taijiliikettä muistuttaen, veri valahtaa kasvoilta.
- Se on ampiainen, varo varo!

Kukkakärpänen pyörii pöydän pinnassa onnellisen tietämättömänä aiheuttamistaan vasteista. Katselen sen menoa, katot jatkuvat melkein silmänkantamattomiin. Tuolla päin on HUUT-laiva, tiedän, asunto, jossa asuin talven yli. (On kesä, muistutan itseäni. On kesä, kesällä pitää olla onnellinen. No is from ought, silti. Ei ole niin yksinkertaista siirtää moraalisia kehotuksia teoiksi. Ja onko onnellisuus teko?)
- Ei se ole ampiainen, se on kukkakärpänen.
- Miksi sillä sitten on tuommoinen raidallinen takamus?
- Sitä sanotaan mimikryväriksi. Sille on siitä hyötyä.
- Niin kuin mitä?
- No esimerkiksi se, ettet läimäyttänyt sitä kuoliaaksi.

Silmien ympärysihon jännitteisyys ilmaisee täsmällisesti sen, ettei nainen välitä kuulla mimikryväristä sen enempää. Istun aurinkokalusteella, mietin ohimennen Barbara Kingsolverin kirjaa Täyttymysten kesä. Siinä lapsi kysyy hyönteistieteilijältä, mitä hyötyä yksittäiselle toukalle on pahanmakuisuudestaan, jos lintu on jo kerran tappanut toukan maistaessaan sitä, vaikka lintu pari toukkaa koetettuaan oppiikin, ettei niihin loppuihin kannata kajota.

Olen polttareissa, mutta minua ei itketä eikä hämmennä mikään kuulemani. Olen jo aamulla kävellessäni kohti tapahtumien alkupistettä päättänyt, että keskeytän erään keskustelun, joka on saanut ikäviä käänteitä. En ole tilassa, jossa jaksaisin nähdä painajaisia siitä, että onnistun aina tölvimään toisia yrittäessäni olla kiltti ja rohkaiseva. Päätettyäni, että päätän keskustelun, tulen rauhalliseksi ja jaksan olla hivenen positiivisempi.

Huomaan jopa sen, ettei evoluutioteoria kuulu erään seurueen jäsenen erityisintresseihin. (Näitä signaaleja on välillä vaikea tunnistaa. Olen itse niin innoissani aina eläimistä, että saatan unohtaa valtaosan ihmisistä pitävän hyönteisiä jotenkin ällöinä.) Myöhemmin, liikkuessamme kaupungin ympäri, yksi naisista sanoo, että meidän ikäisessämme naisessa on jotain pahasti vialla, jos se ei seurustele. Hän sanoo sen ohimenevästi, huumorilla. Mutta en voi olla kuuntelematta alavirettä. Niin, ajattelen. Joillakuilla meistä on sellainen mimikryväri. Ravintolassa puhumme siitä, kuinka ruokamenoja ei lasketa ja kuinka itkemiseen suhtaudutaan liian dramaattisesti.

Syntyy jonkinlainen konsensus siitä, millainen on hyvä hääpuhe. Sellainen, jossa kehutaan kauniisti ja anteliaasti, painamatta ketään alas. Itkeminen on sallittua ja jopa suotavaa. Muistelen parasta hääpuhetta, jonka olen kuullut. Siinä morsiamen isä sanoi lyhyesti, että päivä on hänen omien häidensä jälkeen onnellisin hänen kokemansa. Sitten itku pakotti hänet lopettamaan. Se oli vakuuttavampaa kuin mitkään ikinä kuulemani retoriset keinot. (Ja panee pidemmän päälle epäilemään, että ehkä Sokrateen kuolemantuomio ei sittenkään ollut väärä päätös, tai ainakin, että se oli odotettavissa ja ymmärrettävissä, niin kuin hän välillä menetteli.) Huonoin kuulemani hääpuhe sen sijaan on ollut liian pitkä ja muodollisesti taitava, mutta informaatiosisällöltään mitätön, sellainen, jonka kuullessaan alkaa miettiä, miksi tuon ihmisen pitää puhua, eihän tämä nyt mikään Hyde Park ole.

Kun kävelen kotiin koiran kanssa halki keinovaloa välkkyvän, syyskesänpimeän Helsingin yön, jossa humalaiset lenksuvat kaduilla pukeutuen omituisiin vaatteisiin (vai olenko se vain minä, se omituinen, puolihameessa ja kietaisupaidassa, punaisissa remmikengissä ja nutturahiuksin, suoraan Diorin new lookin mukaisesti) ja sukeltavat puiston sinisenmustaan pöhnäisissä paritteluriiteissään, muotoilen taas kerran mielessäni ihmisen käyttöohjeita (joita kukaan ei jaksa lukea tai joihin suhtaudutaan vähintään samalla halveksunnalla kuin pumpulipuikkopakkauksen varoitukseen, ettei puikkoa saa työntää korvakäytävään). Kohtele kuin haurasta, harvinaista kasvia. Pidä vain olosuhteissa, jotka saavat juuri tämän kasvin kukoistamaan. Muista, että kasvit tottuvat vääriinkin olosuhteisiin, jos totutus on riittävän varovaista, mutta että noissa olosuhteissa kasvit harvemmin suoranaisesti kukoistavat, vaikka saattavat silloin tällöin jopa kukkia. (Minulle on suuri mysteeri, että olen onnistunut kasvattamaan joitain aika hankalina pidettäviä kasveja, mutta että toisaalta onnistun aina tappamaan tietyt helppoina pidetyt kasvit, kuten posliinikukan, vaikka seuraankin tarkasti kasvioppaani ohjeita sen hoidosta.)

Vaikka päivä naisseurueessa on miellyttävä, enkä ole saanut yhtään epämieluisaa tuntemusta joukkoon kuulumattomuudesta (mikä on aika harvinaista kohdallani naisseurueessa - kuten selitänkin jossain vaiheessa, naimisiin menevät ystäväni tapaavat olemaan miehiä ja siten en ole liiemmin tullut kutsutuksi polttareihin - kuulen tämän tietysti oireena, mutta en jaksa hirveästi huolestua: jos itse olen keskimäärin paremmin miesten seurassa viihtyvä ja toisaalta rakastettuni keskimäärin paremmin naisten seurassa viihtyvä, ennusteet kuulostavat varsin suotuisilta) on kuitenkin helpotus kulkea kaupungin halki kotiin koiran kanssa. Ei tarvitse puhua. Mönkään mennyt keskustelu saa helposti ajattelemaan päistikkaa ja typerästi, että itse asiassa ihmiset olisivat onnellisempia ilman käsitteitä, joilla turhaan problematisoida. He vain pitäisivät toisistaan (tai eivät - tällöin he kai välttäisivät toisiaan) ja rapsuttelisivat toisiaan. Mutta toisaalta, eihän se niin mene. Ilman käsitteitä ei olisi eksistentiaalisia ahdistuksia, mutta ei kyllä nykyaikaista lääketiedettäkään (ja niinpä olisin tyypillisessä kuolemisen iässä jo, mikäli olisin tänne saakka pysynyt hengissä ilman antibiootteja), tai sellaista reflektion tasoa, jolla riemuita tuosta turhasta problematisoimattomuudesta.

Tepsuttaessani ylös kotimäelleni tulen ajatelleeksi, kuinka eri tavalla nyt suhtaudun kaikkeen kuin vuosi sitten. Yksi ihmisenä olemisen ja tietoisen representoinnin kyvyn kiinnostavista puolista on, että voi vaihtaa mimikryväriään. Ei niin, että se lohduttaisi syödyksi tullutta toukkaa tai ampiaisennäköisyydestään tietämätöntä kukkakärpästä, joka tanssii aurinkokalusteen luona kavahduttaen niitä, jotka jäsentävät kaiken keltamustan ampiaiseksi.

Kunpa vielä onnistuisin keksimään niin paljon iloa, niin suloisia ja suotuisia multataskuja, että kaipauksen ravistava levottomuus ja surun aiheuttama turha epäröinti lakkaisivat häiritsemästä normaalia elämääni tuonne syyskuun loppuun saakka, jolloin voin koetella asennettani (rakkaus ei ole tunne). Nyt sen kanssa on oltava varovainen, on koetettava vain pitää pää pinnalla ja jalatkin kuivina.

Vielä ennen nukahtamista selaan mielessäni kaikki kasvit, jotka ovat viihtyneet kanssani ja ne, jotka ovat kuolleet asuinhuoneiden hämärässä kuivuudessa. Mutta tuloksista viis, viherpeukalo viittaa ihmiseen, joka jaksaa vaalia ikkunapuutarhaansa vuodesta toiseen, käännellä lehtiä ja etsiä tuholaisia, kokeilla vermikuliittia ja jaakontaikaa. Kyse on enemmän elämäntavasta kuin taidosta.

Muuttolinnut

Odotan puoleltapäivin viestiä Vompin veljen vaimolta, jonka haluan nähdä ennen heidän lähtöään Itävaltaan. Katselen puhelinta usein, mutta viestikenttä pysyy tyhjänä. Lopulta lähetän kysymyksen, tietävätkö he jo, mihin aikaan menevät torille, jonne olen luvannut itsekin luovia koiran kanssa halaamaan lapsia, ehkä viimeisen kerran. Elämä on haurasta ja surumielistä, ja kaikki mahdollisuudet liikkua yhdessä mukulakiveystä hyväntahtoisesti on käytettävä.

Mutta kun viesti palautuu, siinä kerrotaankin heidän jo olevan kentällä: aamun suunnitelmat ovat kaikkien pettymykseksi menneet mönkään. Jatkan töiden tekemistä aavistuksen verran turtana, läheteltyäni ensin tekstuaalisia halauksia heille kaikille. Mutta töiden tekeminen on vaikeaa: En osaa olla muistamatta, kuinka tappelin noiden ala-asteikäisten kanssa saunassa, vanhin viskoi päälleni kylmää vettä ja minä viskoin vettä kiukaalle ajaakseni hänet saunasta ulos, ja kuinka vihtoessa lapsikullat vain lisäsivät kierroksia, niin että oli jo hieman vaikeaa sanoa: "No tekeepä hyvää, lisää, kiitos." Entäpä piirileikki, jossa yksi lapsista ei oikein olisi uskaltanut ottaa katsekontaktia, vaikka selvästi ajatus kutkuttikin, ja kuinka lopulta päädyimme pyörimään iloisesti hymyillen, sydämenmuotoiset ilmapallot jatkuvasti muovivarsistaan tipahdellen. Tai miten juttelimme M:n kanssa keittiössä, haimme varoen jalansijoja, kondiittori ja vegaanisia herkkuja pitkään kehitellyt, ja keksimme lopulta paljon yhteisiä asioita mieltymyksistämme, kuinka varovainen positiivisuus muuttui viikon aikana luottamukseksi.

Muuttolinnut, ajattelen huolimattomasti. Mutta eiväthän he ole muuttolintuja, he menevät omaan kotiinsa. Sinne, missä on aina helpompaa hengittää kuin vieraisilla.

Muistan kesät mummolassa. Kuinka sopeutuminen kitkasi. Kuinka vaikeaa kaikki oli, kun äiti oli mukana. Ilman äitiä ei isoäidille oikein uskaltanut sanoa vastaan. Äidin kanssa saattoi aina kääntyä äidin puoleen, itkeä tämän paidanhelmaan hirvittävää ruokaa ja tylsiä lettukestejä. Äiti ja isoäiti tappelivat. Luulin, että ne vihaavat toisiaan. Mutta kun sain raivokohtauksen äidille, isoäiti purikin minua korvasta ja sanoi, ettei hänen tyttärelleen huudeta. Isä meni seiniä pitkin ja näytti pahoinvoivalta kaikesta siitä ruoan tuputtamisesta. Kaikki oli liian imelää, liian valkoista, liian suomalaista. Perunaa täysjyväriisin sijaan, valkoista leipää, sokeroitua mehua.

Kuinka surullista oli lähteä yksin Helsinkiin junalla, ja mikä helpotus oli lähteä, kun isä ja äiti olivat mukana, koska keittiöstä kuuluvaa torailua ei olisi kestänyt enää sekuntiakaan. Tai pyykkiriitaa, äitiä jankuttamassa isoäidille, että ostaa tälle pulsaattorikoneen jouluksi. Ja isoäidin itsepintaista kiroilua, että sellaisen helvetinkoneen hän vie kaatopaikalle ja sassiin, un moment bitte, näyttävätkö nämä saavipyykätyt vaatteet likaisilta, vai? Lapsen epähienotunteisuuden: kävellä yleisen saunan suureen valkeaksi kaklattuun pesuhuoneeseen, katsella naisten riitelyä, vastata isoäidin kysymykseen, kumpi pyykkitapa on kivempi: "Tuo!" Koska isoäiti hämmensi suopavettä kepillä, jota kutsui vaellussauvaksi. Vaellussauva painoi pyykit värikkäälle kierteelle, jonka keskellä oli saippuasilmä.

Eikä vilkuttanut takaikkunasta, kun auto ajoi pihasta. Äiti vilkutti ja niisti nenäkyyneliä paperinenäliinaan. Ihmetteli, mitä se nyt tunteilee, luulisi sen olevan onnellinen. Jo kolmannessa risteyksessä, siitä käännyttiin isolle tielle junaradan yli myllyn vierestä, äiti oli toipunut ja sanoi, että ihana päästä kotiin. Lapsena oli mahdotonta ymmärtää äidin kaksijakoista suhtautumista. Lapsena haikeus ja kaipaus tuntuivat hieman omituisilta mielialoilta. Jos isoäiti tahtoisi mennä kotikonnuilleen, miksei se mennyt? Jos äiti tahtoi mummolasta kotiin, miksi se itki lähtiessä?

Hevostenkin kuolemaan suhtautui jotenkin täysipäisesti: ne tulevat vanhoiksi ja väsyvät, ja sitten niistä tehdään makkaraa. Itketti iltapäivän, mutta ei koskaan tahtonut takaisin sitä aikaa. Koska tiesi, ettei aika toimi sillä tavalla.

Jossain vaiheessa tieto siitä, miten aika toimii, hämärtyy ja tunteet käyvät moniselitteisemmiksi. Tulee kriisejä, joiden ylitse pääsee vain suostumalla hämmentämään kaikkea tietämäänsä vaellussauvalla kirjavaksi pyörteeksi. (Myös psyykkisten prosessien suhteen preferoin avoimen sangon ja joskus hieman kovakouraisen vaellussauvan metodia. Siistissä valkeassa kuutiossa tapahtuvat mysteerit eivät kiinnosta minua. Tahdon nähdä ja tuntea, kuinka asenteet ja arvot kehittyvät. Jotain hyötyäkin tästä on: en esimerkiksi usko, että kauneus olisi katsojan silmässä - silmä ei niin paljon muutu, sen sijaan järkeä voidaan suostutella esittämällä sille uusia näkökulmia. Ja eikö kulutuskulttuuri olekin paljon juuri sitä, että jotakin toisarvoista on myyty meille ensisijaisen tärkeänä? Että olennaista on jokin muu kuin materiaalinen minimiselviäminen, ystävyys ja rakkaus.) On tuotava mieleen yhtä aikaa myönteisiä ja kielteisiä tuntemuksia, ymmärrettävä, että asioilla on useita puolia, sovitettava ne yhteen. Kieltäydyttävä sanomasta, että maailma on hyvä tai että se on paha, puhumattakaan jostakin parhaasta mahdollisesta maailmasta.

Lasten ja aikuisten on hyvä oppia käsittelemään pettymyksiä. Mutta kaikesta huolimatta tuntuu, että tänä vuonna horisonttia hallinnoivat julmat pilvijumalat, jotka nielevät muuttolinnun kerrallaan. Ja että itse seisoo sänkipellon laidassa, tuuli hakkaa hiukset sekaisin ja silmille, ja ajattelee, että päässä pitäisi olla musta huivi.

Ainoa musta huivini on pitsinen; se ei sovi tähän tunnekuvaelmaan. (Ja pääni jankuttaa itsepäisesti: kun muutin kotoa pois, entiseni pyysi, että tulisin takaisin, mutta sinä keväänä ei ollutkaan mitään, minne palata, olin lintu, joka harhaili näkemättä laskeutumispaikkoja. Ja samalla tavalla toinen omituinen assosiaatio: ystävän vaivihkainen mulkaisu silmänurkasta, huulilta hiljaisesti ja jotenkin alavireisesti kahvilamelskeeseen putoavat sanat: "Miksen ottaisi sitä lämpöä, jos saan.")

Kun jatkan lauserakenteiden viimeistä tarkastuskierrosta, saan oudon aaveaistimuksen: joku kävelee luokseni, taakseni, asettaa kämmenet olkapäilleni, nuuhkaisee niskaani. Säpsähdän tekstistä hereille, mutta huoneessa on lisäkseni vain kolme eläintä, jotka nukkuvat sängyssä. Ja kun katson oikein tarkasti, näen koiran heiluttavan unessaan häntää jollekulle ja inisevän tuskin kuuluvasti. Sydämeni kiristyy kaikkien siihen kiinnitettyjen nuorien välillä, enkä voi olla muistamatta, kuinka lähdin marraskuussa kotoa ja kuinka harvoin näin koiran talven mittaan.

Enkä osaa toivoa muuta kuin että elämä muuttuisi jollakin tavalla. Että koira lakkaisi pelkäämästä rapun ääniä. Että joko ihmisen psyyke sopeutuisi moderniin aikakauteen, jossa ihmiset lentävät tiehensä kuin linnut syksyn tullessa tai että öljyn hinta nousisi niin paljon, että matkustaminen kävisi joksikin tarkemmin harkittavaksi. Että olisi pakko miettiä, ovatko elämän edellytykset täällä hyvin.

Että olisi pysähdyttävä ja hengähdettävä ja opeteltava tulemaan loukkaantumatta toimeen niiden kanssa, johon sitovat monimutkaiset ystävyyden, sukulaisuuden ja sen sellaiset siteet. Tietenkin se on ideaali, mutta mitä olisi maailma ilman ideaaleja? Tuskin ainakaan moraalinen tai moraalisesti kiinnostava paikka.

Ja kun istun pöydän ääressä edelleen haamutuntemuksesta värähdellen, muistan, kuinka hyvältä tuntuu pitää ketä hyvänsä kädestä. Se on kummallista. Niin pieni ele, ja silti niin merkityksellinen.

Väsynyt kyyninen täti

Aamu alkaa surullisesti - makaan sängyssä ja kieltäydyn tunnustamasta, että olen hereillä. En tahtoisi avata silmiä lainkaan. Mitä syytä minulla on avata ne? Koetan ajatella kaikkea kaunista ja mukavaa, mutta jokin kiristys takaraivon tienoilla väittää, etteivät sellaiset asiat yksinkertaisesti osu elämääni muuta kuin sivustakatsojan näkökulmasta. No, olen sentään nähnyt, kuinka ihmiset ovat onnellisia ja näyttävät löytäneen lokeronsa maailmassa. Ja tiedän, että asiat ovat harvoin aivan niin kuin ulkoa käsin näyttää.

Vai tiedänkö? Olen kuullut liian monta kertaa päivittelyä marraskuisesta suhteen lopusta. Teillä oli kaikki hyvin, te olitte vuosisadan tarina, kansikuvapari, alfapari. Paitsi että asiat eivät olleet niin vuosikausiin. Vai olivatko? (En sivumennen sanoen osta Lentävän Juuston näkemystä naisten uskonnosta - pidän itseäni syypäänä useimpiin onnettomuuksiini ja typeriin tilanteisiin liukumisiini. Eikä kauheassa tilanteessa olemisessa ole taatusti mitään hienoa ja kunnioitettavaa. Sellaisen pitkittäminen on yksinomaan pelosta johtuvaa tyhmyyttä.) Pakottaudun avaamaan silmät, koira potkaisee strutsinjalkansa suoriksi ja haukottelee mielenosoituksellisesti.

Kävellessämme palstaa kohti ampiainen ujuu vasemman sandaalin kärjestä sisään ja joutuessaan päkiäni alle pistää. En ensin tajua, mikä sattuu, revin kenkää jalasta nurmikolla. Ampiainen käpristelee loukkaantuneena, kierähtää nurmeen. Keplottelen sen kenkään uudelleen, vien asfaltille, murskaan sen kivellä. Ei sovi jättää eläintä kärsimään. Työnnän tykyttävän jalan sandaaliin. Viimeksi ampiaisen pistäessä olin pikaisesti päivystyksessä, en tahtonut saada henkeä. Jalka alkaa turvota nytkin kovaa tahtia. Olen muutaman kilometrin kotoa, eikä puhelinta eikä rahaa ole tietenkään mukana. Käännymme takaisin. Ei avomaankurkkuja tänään, en uskalla lähteä palstalle saakka. Kotona on kyypakkaus, muistan, minun on päästävä nopeasti sen luokse.

Matkalla muistan äkisti, että vuosi sitten kävin ammatinvalintapsykologilla kesän ja että ensimmäinen premissini ammatinvalinnan suhteen oli, että minun piti valita sellainen urasuunnitelma, joka minun olisi mahdollista selittää elämäni tärkeimmille, silloiselle miehelleni ja äidilleni. Kuinka paljon olenkaan tuosta muuttunut. En kyllä aio tehdä tuollaisia myönnytyksiä kenenkään suhteen. Ja tiedän, että teen. En niin paljon kuin monet muut naiset, mutta liikaa ollakseni tyytyväinen. Onhan se ristiriita: tavallaan opetetaan koko ajan, että naisen tehtävä on joustaa ja luopua toisten hyväksi, olla pehmeä ja salliva kaikille muille paitsi itselleen (mitä muuta on pikkutyttöjen jatkuva ohjeistus kauneudenhoidon pariin ja kyselyt, millaisen miehen aikoo naida sen sijaan, että kysyttäisiin, mitä hän itse tahtoo tehdä, sekä se kauhu, jolla koviin uranaisiin suhtaudutaan - kuka puhuu kovista uramiehistä?), ja sitten kuitenkin koulutetaan naiset päteviksi ja oletetaan näiden rakentavan uraakin. Valitsit kumman tahansa, olet epäonnistunut, ja molempia ei voi valita. Jonkinlainen painotus on aina olemassa. (Minusta on aina ollut selvää, että valitsisin mieluiten perheen. Mutta sitäpä ei ole kovin helppoa valita omin päin!)

Kotona syön kyypakkauksen ja käyn taas pitkille päiväunille. Kun herään, turvotus on laskenut siedettäväksi. On mentävä keskustaan, käveltävä ystävän kanssa. Onneksi hän on yhtä väsynyt ja surullinen kuin minäkin. Istumme enimmäkseen terassilla syöden ja juoden kaikkea paheellista, kuten kahvia, korvapuustia ja valkoviiniä. Koira luimuilee pöytien alla. Ystävättärestä on hienoa, että minulla on ollut kesän kestänyt juttu runsaasti nuoremman miehen kanssa - heissä on vielä valoisuutta, jota ikäisillämme tädeillä ei enää ole. Heillä on varaa kieltäytyä yhdenyönjutuista varattujen ihmisten kanssa, toivoa saada vakituinen suhde jonkun ihanan kanssa ja uskoa siihen, että tuo toinen voi rakastaa ja että jos molemmat rakastavat, suhde voi kestää. Ja miten järkevää, että katsomme jatkoa vasta hänen palattuaan.

Viinin myötä pelko luikertelee sisääni ja pistelee. Eikö ensimmäinen poikaystäväni puhunut juuri noin? Ja eikö yksi syy, miksi jätin hänet ja karkasin oman ikäiseni mukaan, ollut juuri tuo kyynisyys, kykenemättömyys uskoa ja lupautua? Sillä minä uskoin enkä kestänyt kuulemaani kyynisyyttä. Tarvitsin jonkun, joka uskoi kanssani. Mutta sitten tapahtui jotakin, eikä uskomisesta ollut enää apua, seinät kaatuivat yksi kerrallaan, ja oli talvi ja uusi, yksinäinen ja pimeä asunto, ja hirvittäviä juhlapäivien keskusteluita, joissa kumpikin teloi toista vain huonompaan kuntoon koettaessaan lohduttaa.

Havaitsen äkkiä, että jollakin tasolla oletan Vompin tekevän aivan samoin minulle, karkaavan kyynisyyttäni heti tilaisuuden tullessa. Alkaa palella. Kävelen koiran kanssa kotiin surkeana, päätä riiputtaen ja päkiä kivusta tykyttäen, käärmepakkauksesta uupuneena. Älä viitsi olla naurettava, tylytän itseäni. Ei maailma ole oikeudenmukainen. Vaikka olenkin ollut typerä ja tehnyt inhottavia juttuja, maailma ei välttämättä toimi samoin minua kohtaan. Ja samalla kävellessäni tiedän, etten ole enää sillä tavalla uskottavasti suloinen, kiltti ja hyvä ihminen kuin joskus.

Joskus ennen kuin minua sattui niin, että koko näkökenttäni sokaistui kokonaisiksi jaksoiksi ja minun oli vain edettävä päivä päivältä, toivottava, etten loukkaa ihmisiä puhumalla ja toimimalla suoraan. Jos olisin hyvä tyttö, enkö olisikin ollut hieman hitaampi liikkeissäni? Enkö olisi kyvytön puhumaan seksuaalisuudesta myös pelkän teknisellä tasolla?

Kunpa olisi itsevarmempi, parempi sanomaan ei. Kunpa ei olisi tunnetta, että kyseessä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan nukkua jonkun sylissä. Tunnetta, että entä sitten, vaikka tästä ei voikaan tulla mitään, koska ehkä mistään ei koskaan kuitenkaan tule mitään. Että eihän tämä ole keneltäkään pois. (On se. Itseltä, ainakin. Mahdollisuudesta kunnioittaa itseään. Toisaalta, ilman hupsisteluitani ehkä suhtautuisin sellaiseen tuomitsevasti toisten kohdalla, ja sekin olisi ikävä piirre. Ehkä jopa ikävämpi.) Tajuan rohmunneeni halpoja vaahtokarkkeja ja olen vihainen itselleni. Miten ajattelin, etteivät teot tartu minuun ja laahaudu mukana reaktioissani? En kokenut kaikissa sekoiluissani mitään pyhyyttä, ainoastaan tyrmistyksen sen puutteesta.

Olisihan minun pitänyt se tietää, ajattelen. Jos edellisestä sekoilujaksosta toipumiseen meni viitisen vuotta ennen kuin aloin pitää itseäni jokseenkin kunnollisena ja kilttinä tyttönä (jollaiseksi itsensä tunteminen on erittäin tärkeää, koska vain kilttejä tyttöjä rakastetaan hellästi ja kiltisti ja vain kiltti tyttö saa tuntea olevansa vilpitön rakkaudessaan), kuinka kauan nyt meneekään? Miten on mahdollista, että ihmisen elämässä on niin erilaisia jaksoja? Kuinka voi antaa itselleen anteeksi sen, mitä on tehnyt riehajakson aikana? Voiko joku toinen antaa sen anteeksi? (Ei sillä, että olisin erityisen paha ihminen - olen kyllä ollut melko eksplisiittinen siinä, että olen rikki edellisen suhteen jäljiltä ja etten ole tuntenut noissa kohtaamisissa sellaista pyhyyttä, jota sopisi odottaa kohtaavansa, jos aivan kaikki osuu kohdalleen.) Voiko joku luottaa ihmiseen, joka on toisinaan aivan villitty, toisinaan kiltti lapsukainen? Ei kai se ole mikään perustelu, että käyttäytyy hyvin niin kauan kuin tuntee olonsa turvatuksi, mutta ollessaan peloissaan tempoilee aivan järjettömästi?

Kunpa kykenisin kaksi kuukautta vakuuttamaan itseni siitä, että joku Vompin kaltainen oikeasti hyveellinen ihminen saattaa rakastaa tällaista ikivanhaksi itseään tuntevaa pyörremyrskyä (jolla, J.K. Ihalaista lainatakseni, on naisen nimi mutta noita-akan luonto).

Onneksi Vii tulee iltapalalle (Viin läsnäolo on aina hyvin rauhoittavaa ja positiivista) ja sitten onkin jo yö. En kuitenkaan saa lohtua siitä, että on ikäisiäni naisia, jotka pitävät minua siedettävänä seksuaalimoraaliltani, sillä inhorealismi ja moraali nyt yksinkertaisesti eivät kuulu samaan sfääriin; no ought from is. On kummallista, kuinka omat (ja muiden) toiveet hyvistä, vakavista, turvallisista ja rakkauden täyttämistä ihmissuhteista näyttävät aivan mahdottomilta toteuttaa. Itkettää edelleen entiseni keväinen letkaus (yhdenyön juttujeni puinnin kontekstissa) että hän on aina panostanut laatuun, ei määrään. Kaikilla meillä ei ole varaa tehdä niin. Kaikki kai niin yrittävät tehdä, mutta siitä ei vain tahdo tulla mitään. Ja tuleeko muustakaan mitään? En ole saanut työasioita etenemään tänään lainkaan ja melankolia tihentyy. Mietin vakavissani, mitä sovinnonuhreja minun olisi itselleni asetettava. Mutta eihän sellainen auta. Väsyneessä mielessäni risteilee lause, joka on Hurinalle syntymäpäivälahjaksi antamani kirjan (Pedro Almodovarin Kuumetta nivusissa) takakansitekstissä, ja jossa sanotaan, että nämä naiset eivät mieti mitään muuta kuin miesasioita ja miesten pyydystämistä mutta että heidän päähänsä ei siltikään pälähdä hakeutua hoitoon.

Joskus tuntuu siltä, että tuollainen juuri maailma on.

On vain nukuttava ja toivottava, että aamulla haluaa avata silmät.

Unta ja valvetta

Näen aamulla puoliunta kännykästä, jossa on epilointipää. Olen kännykkäkaupassa, omani ei ole herättänyt, ja olen päättänyt vaihtaa sen. Myyjä koettaa innostaa minua puhelimiin, josta toisessa on kärjessä hieromasauva (tämä osuus unta on todella kuvitteellinen, sillä en ole ikinä nähnyt hieromasauvaa livenä) ja toisessa sellainen hampaiden välit puhdistava vesisuihku, jollainen oli muotia yhdeksänkymmenluvun sähköhammasharjoissa. Koetan selittää hänelle, miksen tahtoisi kaivaa sporassa laukustani tärisevää hieromasauvapuhelinta ja että hammaslanka ajaa mainiosti vesisuihkun asian - itse asiassa suihku kun kutittaa ikenissä niin, ettei laitetta yksinkertaisesti voi käyttää. Mutta epilaattori, sitä tarvitaan. Myyjä väittää, että olen masokisti. Tutkin pyörivää pinsettipäätä, löydän ajorajaimen sisältä pari juurineen nykäistyä koeajokarvaa.

Herään ennen kuin etenen tiskille saakka. Kännykkäni piippaa herätystä. Omalaatuinen uni: minullahan on jo epilaattori, joka surisee ja sanoo ROKS aina kiskaistessaan karvan ihosta ja tuntuu samalta kuin säärtä sivelisi nokkosin.
Syön aamupalaksi kaakaojauheella maustettua soijajugurttia ja arvon, onko metsässä kuuma. Olemme menossa mustikkaan koiran ja muistikirjailijan kanssa. On hyvä tehdä muutakin kuin töitä. Freetöissä on se hyvä puoli, että niitä voi puskea unettomina öinä ja sitten käyttää päivät johonkin järkevään. Vaikka kyllähän minä lopulta nukahdin taas, myöhään.

Makasin eilen pitkään valveilla ja katselin ikkunanpäällishyllyä, josta Kaliforniannainen haki tyttärensä rintakuvan. Hyllyllä on nyt aukko. Tunnen itseni kaikin puolin vanhaksi naiseksi tätänykyä. Se johtuu seurasta, jossa liikun. Ja silti on ihmisiä, jotka kuvittelevat loukkaantumista, mikäli puhuisivat suoraan.

Viimeiset ajatukset illalla ennen unta ovat: tahtoisin syödä nopeammin, jalat pitäisi taas epiloida, josko leikkaisin otsatukan, mitähän Immanuel Kant olisi ajatellut koiran flexitaluttimesta, onnistuisinkohan vielä joskus vain nukkumaan jonkun miehen vieressä, miksi joku voi ajatella kasvissyönnin tuovan merkitystä elämään vuosikaudet, ja onko totta, että on olemassa jokin orgasmimyytti, josta Lupiinissa puhutaan (ei niin päin, että onko ihmisiä, jotka uskovat sellaiseen, vaan niin päin, että voiko olla totta, että jollekulle saattaisi olla helpompi saada orgasmi muutoin kuin yhdynnässä - eikö jokin vekotin olisi vain liian huvittava pilatakseen tilanteen pyhyyden?).

Päiväunta edeltävät paremmat asiat: hehkuvien vadelmalamppujen ja vahapäällysteisten, pälyilevien mustikoiden rasiointi ja pakastaminen. Olemme kävelleen kuriilienlehtikuusimetsää, dahurinlehtikuusimetsää, euroopanlehtikuusimetsää ja jättimäistä haavikkoa, ja piennar on ollut vadelmaa täysi. Lentokoneet ovat lipuneet matalalta yli. Nukun ilman unia, väsymys on lämmin kaivo, jossa lojumme koiran kanssa, kunnes auringonläikkä siirtyy pielukselle ja kello on lähes seitsemän illalla.

On ryhdyttävä työhön ja tehtävä sitä myöhään saakka. Päiväunen jäljiltä päänsisus on yhtä takkua.

Vaahtokarkkitesti

Testiä, jolla testataan lasten pitkjänteisyyttä tähdätä kaukaisempaan, suurempaan päämäärään, kutsutaan vaahtokarkkitestiksi. Siinä ideana on, että lapselle näytetään tämän rakastamia herkkuja. Hänelle kerrotaan, että hän saa kaikki herkut, kunhan tutkija palaa huoneeseen. Vaihtoehtoisesti lapsi voi soittaa milloin hyvänsä kelloa, ja tutkija palaa huoneeseen - mutta lapsi saa vain osan herkuista.

Elämä on jatkuvaa vaahtokarkkitestiä, ajattelen saadessani tekstiviestin Moskovasta. Huvittavinta asiassa on, että elämästään viettää valtaosan istuen huoneessa rauhallisesti, kipristellen varpaita helleaallokossa. Ei tohdi soittaa kelloa, vaikkei muistakaan tarkalleen, mikä oli herkku, jota testin alussa vilautettiin. Pohtii, tahtooko tuon herkun kokonaisuudessaan. Entä jos vaahtokarkkia onkin liian suuri annos, ja sen ahmii, ja sitten on paha olo?

Lapsilla tehdyissä testeissä on huomattu, että paras strategia saada suurempi annos herkkuja, kestää odotuksen viive, on keskittyminen muuhun kuin herkkujen houkuttaviin ominaisuuksiin. Jos lapsi ajattelee vaahtokarkkien tuntua suussa, niiden tuoksua ja makeutta, houkutus soittaa kelloa kasvaa liian kovaksi. Mutta jos hänelle osoitetaan leluja ja neuvotaan häntä leikkimään niillä, tai jos häntä pyydetään ajattelemaan vaahtokarkkien ei-houkuttavia ominaisuuksia, kuten miten ne näyttävät pilviltä, viive on helpompi kestää.

Kuvittelen lapsen, joka istuu huoneessa. Pöydällä on metallisessa ovaalinmuotoisessa kulhossa litra kesämansikkaa, sängyssä makaa kolme uupunutta eläintä. Kalenterin joka sivulla on jokin nimi. Chaissa vaahtoutunut soijamaito on jättänyt kuppiin vaalean beigen renkaan pohjalle. Kuplat poksahtavat hitaasti, yksi kerrallaan. Valon läikkä liukuu seinää pitkin. Ulkoa kuuluu joukkoliikenteen jyrinää ja henkilöautojen kepeämpää hyräilyä.

Älä ajattele äitiä, sanoo lapsi itselleen. Älä ajattele kukkapenkkiä oven vieressä. Älä ajattele, miltä tuntuu maata päiväpeiton alla toisen lämmin hengitys niskahiuksia eestaas hitkuttaen. Älä ajattele, miltä tuntuu onnellisuus, jota ei voisi epäillä millään tasolla.

Ajattele maailman eettisiä ongelmia. Ansaitse hieman enemmän, jotta voit ostaa mansikatkin luomuna. Ajattele, että menette Kreikan saaristoon, siellä on mukulakivirantaa kävellä. Ratkaise tämä yhtälö, lue nuo kirjat. Lähetä sähköposti tälle ihmiselle. Leikkaa kissojen kynnet. Jännitä, millainen seuraavasta freekeikasta tulee. Opettele portugalia, opettele viroa. Mene syvävenytyskurssille. Varaudu kohtaamaan vanhat kollegat, kertomaan, miksi kävi, kuten kävi.

Enimmäkseen lapsi ei ehdi ohjeistaa itseään eikä kaivata herkkuja. Hän istuu, katselee ikkunasta, ihmettelee. Minne kaikilla on noin kova kiire? Ovatko ne jo soittaneet kelloa ja saaneet sitä jotakin, mutta vähemmän? Ovatko ne vastanneet kysymyksiin? Tietävätkö ne jotakin, mitä minä en? Ovatko ne onnellisia? Tietävätkö ne, mitä on onnellisuus?

Kun lapselle tulee pissihätä, hän kävelee kylpyhuoneeseen peilin ohi ja hätkähtää peilikuvaansa.

En ollutkaan kuuden enkä yhdentoista. Pian olen kahdeksankymmentäneljä kuten ukki tai yhdeksänkymmentäkahdeksan kuten isomummo kuollessaan. Mutta jos soitan kelloa, saan vähemmän herkkuja.

Sydämen tahdistamisesta

Jos tekisin elokuvan tai kuunnelman elämästäni, taustaraita olisi helppo valita. Se ei olisi tarkalleen ottaen musiikkia, vaan musiikin aina läsnäoleva, harvemmin tietoisesti mietitty rytminen pohja: hengityksen hidas, viipyilevä maininki, joka kiihtyy joskus tunteiden myrskyn repiessä rantakasvillisuutta juurineen irti; askelten muuttuva rytmi niiden tahdittaessa matkaa rappusia alan koirankynsien rapseen perässä, steppikenkien rautojen vahvistamina synkopoiden, laahustaen mäenharjaa ylös pitkän työpäivän päätteeksi ja osuessa laudoitukseen ensimmäisenä aamun tekona; suolenmutkan kuraukset nälässä ja ylensyönnissä; korvan satunnainen tinnitus kun ei saa unta; toisiaan vasten hankautuvien sisäreisien ihosuhina; käsivarsien ja kämmenten päästämä huokaus, kun illalla kapeassa sängyssä kietoo kätensä itsensä ympärille, jotta saisi unen. Huokaus, jota seuraa hiljaisuus, ja sitten ambulanssin ääni kadulta, ja jostain kauempaa, hiljaista keskustelua ja tupakansavun tuoksu jonkun seistessä nurkan takana, tuuletusparvekkeella.

Tärkein olisi kuitenkin sydämen ääni. Sydämen ääni on läsnä jatkuvasti eikä sydäntä voi pidättää kuten hengitystä. Sitä voi ainoastaan kiihdyttää, ja silloin sen kuulee sormenpäissä saakka tuntoaistillisesti ja aivojen luumalja kumisee sen tumtumia. (Minä olen aivot altaassa, kuten me muutkin. Mitä minä tietäisin todellisuudesta? Ei minulla ole varaa koettaa muotoilla metafysiikkaa.)

Pitää istua tai maata aivan hiljaa, jos halua kuulla sydämensä levossa. Minä teen niin usein. Makaan kovalla lattialla, olen yksin, palaudun kiireestä, ilmeistä, odotuksista. Tunnen sydämen iskut joka puolella kehoa. Iho värähtää niiden ohittaessa tarkistuspisteet, kuumapisteet kihelmöivät säännöllistä pulssia. Olen meri, sydämen pohjavirta kiskoo rantaan kuroumia: poukamia ja niemiä, hengityksen maininki lakaisee havaintoon kuviota keskittymisen tilasta.

Jos minut työnnetään tilanteeseen, jota jännitän mutta josta tiedän selviytyväni, kuten kirjallinen tentti Yliopiston suuressa salissa tai miellyttävän ihmisen kanssa kahden kesken käyty teoreettinen keskustelu, sydämeni kiihdyttää tahtiaan aavistuksen verran, vaikka hengitys pysyykin hallinnassa. Kämmenpohjiin kihoaa miellyttävä nihkeys, aistit terävöityvät, ajatus syvenee ja laajentuu, uusia mahdollisuuksia ilmaantuu käsiteltäviksi. Noina hetkinä tajuan paitsi sen, mitä näennäisesti olen tajuamassa - koevastauksen tai keskustelun aiheen - myös paljon muuta. (Tästä sietää olla kiitollinen. Yhteiskunnassamme ovet koulutukseen avautuvat usein kirjallisten kokeiden kautta. Millaista olisi elää, jos kirjalliset kokeet tuntuisivatkin epämiellyttäviltä?) Olen onnellinen, elän, asun rakastamaani kaupunkia, jonka kuvittelen tuntevani.

Kun valmistun yliopistosta, kauheimpia asioita on tenttitilanteiden menettäminen. Haaveeni toisesta tutkinnosta perustuvat lähinnä siihen tosiseikkaan, että saisin taas käydä suureen saliin, istuutua ja tuntea miellyttävän jännityksen kohoavan jäseniini, tekevän ne kevyiksi ja pystyviksi. Koska valmistumisen keväänä loukkaan jalkani siten, etten pysty esiintymään tanssienkaan, koen äkisti koko itsenäisen elämäni kohentavimpien piirteiden riistetyn minulta. Onneksi on kirjoittaminen. Se aiheuttaa joskus samanlaisia tuntemuksia. Kuulee sydämensä tarkasti.

Tänään löydän koiran kanssa päiväkävelyllä Leninpuiston. Luulen kävelleeni siellä ennenkin, mutta paljastuu, että narsissipenkki, jossa Vomp keväällä makasi, ei olekaan Leninpuistoa. Puisto on uskomattoman kaunis, jopa parempi kuin aiempi mielipuistoni Alppipuisto. Siellä mutkittelee kivetty puroaihe, suuret korkeat perennat kuhisevat perhosia, lammen ylle kaartuu itkupuuna japaninjalopähkinä tai korkkipuu (tämä pitää tunnistaa myöhemmin, nyt vain vilkaisen sen ohi kiirehtiessämme) ja sen vieressä on lehdistöltään korea katsura. Puisto on täynnä viihtyisiä, puolivarjoisia soppia penkkeineen. Siinä on kummallista rauhaa, kuten hyvin suunnitelluissa paikoissa toisinaan on. Se ilmentää Chopinin valssien täsmällisyydellä sitä periaatetta, että luonto (elävät kasvit) ja kulttuuri (puutarhurin ideat) voidaan saattaa sopusointuun.

Puiston läpi käveleminen on erityinen kokemus. Muistan taas kerran jotakin, jonka olen unohtanut talven pyristelyssäni: sitä, kuinka onnellinen olen siitä, että olen tehnyt graduni niin tärkeästä aiheesta kuin ympäristöestetiikka. Tänään on hyvä päivä muistaa tuo seikka. Luen läpi Alice Isenin artikkelin "Positive affect as a source of human strength". Siinä käydään läpi suuri joukko empiirisiä tutkimuksia siitä, kuinka myönteinen tunne vaikuttaa päättelyyn ja jaksamiseen. Mutta mikä tärkeämpää, siinä viitataan myös tutkimuksiin siitä, kuinka pienetkin seikat muuttavat mielialan positiiviseksi.

Minulle tulee Iseniä lukiessani mieleen Hurinan jokin varhainen merkintä siitä, kuinka hän allapäin ollessaan yrittää piristää itseään jotenkin. Muistan hänen kirjoittaneen, kuinka hän on surressaan eroaan ostanut itselleen kauniit kahvikupit. Tunnistan tuon piirteen itsessänikin. Minä tosin olen yrittänyt viime aikoina yhä enemmän ilahduttaa itseäni mahdollisimman immateriaalisesti, sillä ounastelen, että kulutuskulttuurillamme on vankka yhteys tällaiseen itsensä piristämisen periaatteeseen. Vaikka olenhan minäkin viime päivinä katsellut erään käytetyn tavaran kaupan ikkunassa seisovaa kalakuviokylkistä kattilaa. Tarvitsisin suuremman kattilan, suurin on nyt litran vetoinen, keitotkin on siten tehtävä wokkipannussa. Hurina on kyllä muutenkin mielessäni - hän tulee luokseni illalliselle. (Siksi kirjoitankin jo päivällä tämän.)

Tuollainen kaikki tulvahtaa mieleeni yhtenä kiitollisuuden hyökynä kävellessäni Leninpuiston halki koiran kanssa. En jaksa edes surra sitä, että kirjoitan ympäristöasioista niin harvoin. Ne ovat arjessani samalla tavoin läsnä kuin sydämen syke. Ehkä lukija arvaa sen samoin kuin sydämeni tahdin, kuulee sen lävitse. Ympäristön välttämättömyys on helppo sivuuttaa sen tavoin itsestäänselvyytenä, jolle ei tarvitse uhrata ajatuksia. Ja kuitenkin, sekä ympäristö että sydän reagoivat herkästi siihen, mitä teemme. Kehon suojakuori ei ole mikään panssari, joka torjuu kaiken. Ei, ei se ole mikään kuori. Kehoni muokkaa jatkuvasti ympäristöä itsekseen ja erittää siihen itseään. Pusken joka hengityksellä ulos palamisjätettä. Riittääkö tuon yhteyden ymmärtäminen siihen, että ymmärtää, että jokainen ympäristöä vahingoittava teko vahingoittaa jossain mielessä myös itseä, sillä ei ole mitään ympäristöstä irroitettavissa olevaa itseä?

Lauantaina puhun toisista asioista. Silloin puhun jonkun kanssa, en itsekseni sisässäni. Kävelen entisen vuokraemäntäni kanssa, puhumme unelmista ja niiden menettämisestä. (Nautin vuokraemännästä puhumisesta - sana synnyttää niin erilaisia assosiaatioita kuin se pieni ja sitkeä nainen, joka viettää talvensa luostareissa opetellen sitarin soittamista ja tanssien rantajuhlissa varpaansa halki.) Puhumme siitä, kuinka petollisia makupalamaiset hyvää mieltä tuottavat asiat toisaalta ovat, ja kuinka helppoa on unohtaa perimmäiset haaveensa, kunhan vaan kohentaa mielialaansa pieni liike kerrallaan ja kadottaa vuodet satunnaisiin etelänmatkoihin, yhden yön juttuihin, illallisiin ravintoloissa ja oloa kohentaviin turkooseihin tunikoihin. Mutta kun luen Iseniä, mietin lisää. Ovatko haaveet kestäviä? Mitä niille tapahtuu, kun ne toteutuvat? Enimmäkseen ihmiset näyttävät pettyvän toteutettuaan haaveensa. Ehkä ponnistelu onkin haaveissa olennaisinta? Siksi niiden saavuttamattomuudesta katkeroituminen saattaisi olla typerintä, mitä voi tehdä. Mutta en ole varma. Onko onnellisia loppuja? Moderni romaani karttelee määräisiä loppuja ja tuntuu siksi eettisesti arveluttavalta. Sadut päättyvät määräisesti, niistä oppii sitkeyttä päämäärien saavuttamiseksi. Mutta sadut eivät kerro, mitä tehdä sen pituiselle se, joka paljastuukin liian pitkäksi.

Onko saavutuksilla mitään väliä, jos niitä seuraa väistämättä tyhjyys ja tyrmistys: mitä minä tällä asialla nyt teen?

Olen harvasta asiasta varma. Varmoihin asioihin kuuluu se, miten paino asettuu jalkapohjilleni kävellessäni, mitkä asiat tuntuvat hyviltä ja mitkä pahoilta, havainto siitä miten toiset reagoivat yllättäviin seikkoihin, päätös mennä Leninpuistoon uudestaan, ajan kanssa. Haluan kävellä täällä syyskuussa, kun Vomp tulee takaisin, näyttää löytämäni eksoottiset puut lammen luona. Vaikka saattaa olla, että puroaiheen vesi on silloin jo sammutettu eikä solina tahdita kävelyä lehtevästä sopesta toiseen. Eivätkä perhoset ainakaan tanssi, jos niitä on, ne ovat kohmeita.

Elämäni kuunnelmaksi tai elokuvaksi sovittaminen olisi erittäin vaikeaa. Enimmäkseen elokuvassa kulkisi hieman ruokkoamattoman näköinen nainen erilaisten koirien kanssa, toisinaan miehen käsi olkapäilleen kiedottuna, ja kasvoilla olisi mietteliäs ilme, joka toisinaan kirkastuisi hymyyn, toisinaan painuisi ankaraan ilmeettömyyteen teorioita pään sisäisesti läpi käydessä ja yhdistellessä. Kaiken taustalla olisi sydämen syke, jonka olen päättänyt olla unohtamatta. Joskus käsi ojentuisi pöydän yli, koskettaisi jonkun toisen kyynärtaivetta tuntosarvena. Toisinaan kasvoilla häilähtäisi turhautuminen, mutta niin tapahtuisi vain kirjan ääressä, kuten tänään, lukiessa Isenin typerän sulun lauseessa: "Everyone knows, on some level, that people (and even animals) who are mistreated become mean and selfish and fearful and regimented, and that people who are afraid are 'defensive'." Mutta kirjan tekstiä ei näkyisi kuvassa eikä ääntä kuuluisi luettuna kuunnelmassa.

Mutta sydän pumppaisi, eläimensydän, ja kävellessä kauniin paikan lävitse sen äänestä tulisi pehmeämpi ja levollisempi, niin että kuulija voisi lähestulkoon aavistaa, että tuollaisen äänen vallitsessa päätelmät, joita tuo kuriton elin ruokkii vauhdittaen hapen jakoa kaikkialle tarvittaviin paikkoihin, olisivat niin ikään pehmeämpiä ja levollisempia, maltillisempia ymmärtämään asioiden monimutkaisuutta, maltillisempia sanomaan, ettei yhtä totuutta ole, tai että jos sellainen onkin, on se kaikkien näkökulmien summa, liian suuri käsitettäväksi muuten kuin pieninä, pragmaattisina paloina, hengähdyksenkestävinä kertomuksina.

Sunnuntain kaatosäkki

Pidän eniten päivistä, jolloin voin viettää aikaa rakkaideni kanssa. Koska olen hieman pöllämystynyt edelleen kaikesta kesällä tapahtuneesta ja siitä, että Vomp on matkallaan Kiinaan, tapaan yhden rakkaan kerrallaan. Vii istuu kanssani aamiaista, Napakettu lounasta ja piknikjäätelöä. Yksin saatan vatvoa peilin edessä palmikko saksenterien välissä, yksi rakas ystävä kerrallaan seurassa tuskin koskaan.

Kun on väsynyt tai surullinen, on todellakin parasta kohdata yksi ihminen kerrallaan. Yhden ihmisen kanssa tilaan on helppo asettua, ainakin jos ihminen on tuttu tai muuten sympaattinen. On helppoa vastata tämän iloon tai suruun, tämän tahtiin kommunikoida asioita ja kuunnella. Ajatukset virtaavat luontevasti puheeksi. On helppoa uskoutua ja avautua, asiat jäsentyvät kuin itsestään.

Mutta ihmisten kanssa ei ole erityisen helppoa, jos seurue on suuri. Esimerkiksi, jos liikkuu neljän ihmisen kanssa, joista yksi ei pidä halaamisesta, joutuu miettimään perinpohjaisesti, onko ok halata ne kolme muuta ja jättää tämä yksi halaamatta. Tuntuuko tästä pahemmalta se, ettei tätä halata, kun muille kuitenkin osoitetaan tuolla tavoin hellyyttä ja yhteenkuuluvuutta, vai se, että tätä halataan ja siten vakuutetaan tämän ryhmään kuuluminen hänelle tunnetusti epämiellyttävällä tavalla? Eikä joka kerta voi kysyä ääneen tällaisia kysymyksiä, sillä muuten koko yhdessäolo typistyy kysymyksiksi, saanko sanoa ja tehdä näin, vai loukkaannutko. Pahimmassa tapauksessa kysymyksetkin loukkaavat. On luotava ennusteita ja kokeiltava, josko tämä tai tuo lähestymistapa toimisi.

Uudet ihmiset ovat rasittavia samalla tavalla. Heitäkin onnistuu aina jotenkin tölväisemään. (Tai kenties tämä on vain omaa kulmikkuuttani?) Hämmästyttävintä on, että ihmiset ovat kovin huonoja kuulemaan jokaiseen lauseeseen liittyvän etu- ja loppuliitteen: "Minun tähänastisen kokemusmaailmani perusteella ... enkä väitä tätä miksikään yleiseksi totuudeksi." Ehkä se on niin hämmentävää siksi, etten ole tottunut liikkumaan seurassa, jossa minut otettaisiin vakavasti. On helppo vetää klovninroolia. Mutta kun kirjoittaa, esimerkiksi, ihmiset närkästyvät ikään kuin olisi joku auktoriteetti, jota vastaan pitää sanoa painokkaasti. Se on kummallista. Ehkä jos olisi ankaramman näköinen tai matalaäänisempi tai suurikokoisempi, herättäisikö silloin sellaisia reaktioita keskusteluissakin? Kenties pitäisi opetella tekstuaalisia alistumiseleitä.

Kauheimpia ovat tilanteet, joissa on monta uutta ihmistä kerrallaan. Kun pitää astua sisään huoneeseen, ja uudet ihmiset tuijottavat. Pitäisi muistaa nimiä tai sanoa jotakin järkevän kuuloista. Eikä voi etukäteen tietää, ovatko ihmiset hyväntahtoisia vai eivät.

On oikeastaan aika kummallista, että vaikka teoriassa uskonkin ihmisten hyväntahtoisuuteen ja ajattelen pahuuden johtuvan lähinnä tietämättömyydestä, ajattelemattomuudesta ja pelosta, sekä pelosta seuraavasta pätemisen tarpeesta ja aggressiivisuudesta, pelkään astua huoneeseen, jossa on monta ihmistä, etenkin jos ihmiset ovat vieraita. Vieraina pidän kaikkia, jotka eivät ole keskustelleet kanssani kahden kesken (sanoin tai kirjaimin) ja joita en siten tiedä hyväntahtoisiksi myös käytännössä, vaikka heidän tekonsa vaikuttaisivatkin toisinaan kulmikkailta. Ehkä koulussa oppi tarkasti sen, etteivät joukoissa liikkuessaan ihmiset pysty sopeuttamaan reaktioitaan toisen mielialaan juuri kuinkaan. Harvoin tapaa seurueen, jossa kaikki ovat saman mielentilan vallitsemia tai jossa kaikkien yhteen kuulumisen tapakulttuuri on täsmälleen samanlainen. Tai jossa virheet annetaan auliisti anteeksi.

Pahimpia ovat tilanteet, joissa tunteet pitää piilottaa. Esimerkiksi lautamiehenä ei saisi nauraa, ei oikeastaan edes hymyillä. Se on kovin vaikeaa, koska välillä syytetyn penkiltä kerrotaan sellaisia tökeröitä valeita, että vakavuus vaatii kovaa ponnistelua. Empiirisissä tutkimuksissa on todettu, että huvituksen ja surun peittäminen onnistuu ihmisiltä pyydettäessä mutta että peittämisellä on hintansa: verenpaine kohoaa, vastustuskyky alenee tilapäisesti, stressihormonit jylläävät. Lukiessani tekstiä noista empiirisistä tutkimuksista en voi olla ajattelematta elokuvia, joissa en ole kehdannut itkeä, koska minun on ollut vaikeaa selittää seuralaiselle, että saatan kokea voimakasta pyhyyttä jossain aivan yksinkertaisessa asiassa, kuten siinä, että vanha ihminen katselee puluja, ja kyllä, silloinkin kun tiedän, että tilanne on lavastettu ja että oikeasti yksinäinen vanhus on arvostettu ja rakastettu näyttelijä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selkeämmin tahdon ympäristöja ja seurueita, joissa saa ilmaista haltioitumisen ja pyhän kokemuksia pelkäämättä siitä seuraavaa nolausta. On todella kummallista, että on ihmisiä, jotka eivät tahtoisi suoda tuollaisia kokemuksia kellekään tai ainakin haluaisivat, ettei niistä puhuttaisi. Se pistää miettimään, minkä asian puolella he oikein ovat. Vai ovatko he kaikkea vastaan? Muistan erään lukemani kirjoituksen, jossa todettiin, että luonnon keskellä haltioituminen tuntuu vähän hävettävältä ja irrationaaliselta. Jos haltioituminen parantaa mielialaa ja antaa voimavaroja ja jopa kohentaa fyysistä terveyttä - nykyäänhän tiedetään hyvin sekin, kuinka pienetkin ilonaiheet kuten hömppäkomediat ja sen sellaiset auttavat välttämään mm. masennusta - kuinka se voisi, biologisesta ja psykologisesta näkökulmasta, olla irrationaalista? Eikö ole aivan rationaalista, että biologisella eliöllä, jonka mieliala vaikuttaa sen selviytymiseen, on kehossaan herkkäviritteinen mittaristo, joka osoittaa haltioitumisen ja tyrmistyksen avulla, mitä suosia, mitä välttää?

Tätä aihetta on vaikeaa käsitellä loukkaamatta ketään. Kuka ei pidä eliönäkökulmasta pyhyyttä tarkasteltaessa, kuka ei eliönäkökulmasta rationaalisuutta tarkasteltaessa (vanhastaan kun rationaalisuus on ajateltu ympäripyöreästi eliömäisyydestä irtautumisena), kuka tivaa pyhyyden substanssia kuten PN taannoin Hurinan kommenttipalstalla - että on huono asia rakentaa maailmankuvaansa epätotuuksille. Miksi se, mitä subjektiivisesti koetaan, ei olisi kokemuksen tasolla totta? Jos koen tämän tai tuon pyhänä, enkö muka koe sitä sellaisena? Hmm. (Tietysti on eri asia puhua pyhästä ja uskonnosta ja jumalista. Ostan kyllä pyhyyden, mutta en jumalaa enkä yhtään institutionalisoiduista uskonnoista. Tämä on tietysti kovin luterilainen käsitys, tämä, kuten olen Timolta oppinut - tai ymmärtänyt väärin.) Kokemuksen tasolta irrotetussa metafysiikassa on aina jotain kovin vieraannuttavaa. Ylipäänsä, subjektiivinen ja objektiivinen ovat kokemukseen sovellettuna aika huonosti sopivia määreitä. Ehkä jaettavissa oleva ja sanallistamaton olisivat parempia? Ja miksi kokemus on tärkeä taso? Koska onnellisuus on kokemuksen tasolla. Haluaisin olla analyyttisempi tämän asian suhteen, mutten taida kyetä. Minun tavoitteenani ei ole koskaan ollut Totuus isolla teellä.

Empiirinen tutkimus osoittaa nimittäin, että on hyvä osata vähän loruilla totuudesta, muokata sitä rohkaiseviksi kertomuksiksi. On eri asia sanoa, että joku rakastaa minua, koska hän ei ole aiemmin saanut keneltäkään muulta vastakaikua, ja että joku rakastaa minua, koska kohtelemme toisiamme tarpeeksi inhimillisesti ja eläimellisesti. Jotkut tutkijat selittävät mm. psykoterapian menestymisen tällä, ja noin pinnallisesti idea kuulostaa järkevältä: ihmistä ohjataan kertomaan tarinoita, joissa hän voi hahmottaa vahvuuksiaan, ehkä häntä vähän töykitäänkin vahvuuksiensa suuntaan. (Itse tunnen tiettyä epäilyä psykoterapiaa kohtaan ehkä juuri siksi, että olen kuullut liian monesta terapeutista, jotka sitoutuvat kovin negatiiviseen ja vikakeskeiseen ihmiskuvaan.) Loruilutaipumus tuntuu olevan keskeinen piirre myös optimismissa.

Optimismista kirjoittaminenkin on aina vaarallista. Se saa helposti ihmiset hyökkimään piikit pystyssä kuin raivotautiset siilit. Sillä on päiviä, jolloin koko sana tuntuu kiroukselta, kun ei pysty nousemaan rapalätäköstä minnekään. Noina päivinä parasta optimismia on laiminlyödä itsetarkkailu täysin ja kieputtaa spagettia haarukan ympärille ystävän kera.

Ja äkisti illalla onkin hyvä olla.

Turhuudesta

Vältän turhaa kärsimystä. Vältän turhaa iloa. Vältän turhaa aikuisuutta. Vältän turhaa työtä.

Käveleminen ei ole turhaa, silittäminen ei ole turhaa, lupauksen pitäminen ei ole turhaa. Koetan ajatella, että olisin oma lapseni, kysyä, millaisen lapsen tahtoisin. Tahtoisinko, että lapseni tekee kymmentuntista työpäivää tekstin parissa ilman ergonomista istuinta ja tuskin saa selkäänsä kiertymään normaalisti juostessaan portaikkoa alas? Tahtoisinko, että lapseni murehtii siitä, että hänen rakkaansa on kaukana ja että odottaminen saattaa murtaa hänen luonteensa? Tahtoisinko, että lapseni pitäisi kiinni salaisesta unelmastaan asua mummonmökkiä ja keijukaispuutarhaa? Tahtoisinko hänen sen takia olevan yksinäinen? Tahtoisinko, että lapseni olisi tarvittaessa yhtä kylmäverinen kuin myrkkymaljan tyynesti turhan tuomion edessä nielevä Sokrates? (Turhan: meemi on jo syntynyt ja tartuttaa tuhansia vuodessa.)

Kävelemme ystävättären ja koirien kanssa. Istumme, toinen koira makaa penkin edessä, toinen kapuaa väliimme penkille. Kerron, kuinka kaikki käy. Hän ei ole jaksa enää odottaa vaan suhde on katkennut. Siksi emme tänään naura muuta kuin mauttomuuksille. Mitä suurempi suru, sen hirviömäisemmät vitsit. "Ei se ole enää ikinä sama asia", hän sanoo kuultuaan Kerubivompatin menneen.

"Ei niin", sanon. Tiedän sen ennestään, suhteet ovat odottamista. Eikä mitään odotettua koskaan tule, vaikka ihminen näennäisesti palaisikin takaisin seikkailuiltaan. Lähtöihin verrattuna paluut ovat kamalia. Tajuaa, että tuossa on vieras, läpeensä muuttunut ihminen, minä olen päättänyt odottaa häntä ja kiinnittää häneen epäreiluja toiveita. Tällä kertaa en ole luvannut mitään. En ole luvannut odottaa enkä toivoa. En jaksa. Istumme, silmät harhailevat pölyistä hiekkaa. "Miten harmi, että sen piti mennä juuri nyt", sanoo ystävätär.

Kohautan olkapäitäni. Eikö elämä ole valtaosin tällaista? Tajuaa, että asiat menevät pieleen omalta kannalta, mutta koska se on sama kuin että ne menevät oikein jonkun toisen kannalta, alistuu kaikelle tälle. Uskaltaisinko joskus taistella tai sanoa, että minun on liian paha olla. Että olen vain pieni lapsi, joka ei osaa nukahtaa yksin sänkyynsä. Että kaipaan hymyjä ja halauksia, että minun on saatava maata tuntikausia sylikkäin, jotta jaksan nähdä ihmisiä. En kestäisi nyt ketään hyväntuulista, joka sanoo, että olen onnellinen, koska jotakin oli.

Olen huono imperfekteissä. Kun herään, ja herään usein painajaiseen, ajattelen läpi kerta toisensa jälkeen saman ketjun. Ensin: missä äiti on? Sitten: missä Kissa on? Sitten: eihän tämä ole edes koti, onko tämä jokin hotelli, olenko kenties matkalla? Sitten: ai niin, olen eronnut, tämä on Tähtitorninmäellä, mutta kuinka näen lattian? Sitten: ei, tämä on kotini, jossa asuin ennenkin, koti jossa odotin ja nukuin huonosti yhdeksän kuukautta, ja olen taas yksin. Joka ikinen kerta kun herään, elämäni vilistää silmien edessä nopeana neljän kysymyksen ja yhden vastauksen tainnuttavana sarjana.

Teen liikaa työtä kuun loppuun saakka. Päivät venyvät pitkälle yöhön. Nukun satunnaisissa jaksoissa, säpsähtelen hereille. En osaa nukkua yksin. Uni tuntuu turhalta, kun se ei helpota väsymystä. Sängyssä makaaminen ja pimeään hengittäminen on painajaismaista.

Tällaisina päivinä eläminen tuntuu aika turhalta. Ketä työni auttaa? Olenko riittävän lämmin ja lempeä ystäväksi? Onnistunko rakentamaan koiralle uudestaan sen jo kerran saavuttaman mutta kadottaman perusturvallisuuden tunteen?

Eräässä artikkelissa, jota olen sattuneesta syystä viime päivinä käynyt läpi, nostetaan autonomia yhdeksi ihmisen kuudesta psykologisesta perusvahvuudesta. Autonomia määritellään kyvyksi asettaa omat tavoitteensa ja moraaliset standardinsa ja kestää ympäristön paineet niiden suhteen. Autonomiaa kuvataan rohkeaksi ratkaisuksi, mutta huomautetaan, kuinka se myös saattaa edistää yksinäisyyttä. En voi olla ajattelematta montaa tuttuani, joiden vahvuuksissa autonomia toisinaan dominoi muita vahvuuksia. He saattavat vaikuttaa ankarilta ensinäkemältä, mutta ovat lopulta kaikkein pehmeimpiä. Mietin, miksi autonomia usein hahmotetaan vihamieliseksi. Minä pelkään eniten ihmisiä, jotka pyrkivät tavallisuuteen ja näkymättömyyteen kaikin keinoin. He ovat olleet elämässäni hanakimpia kieltämään ystävyytensä ja rakkautensa ja toteamaan, että olen sanonut liian monta väärää kommenttia.

Osittain arvaan, miksi oloni on tänään täynnä turhuutta: en onnistu asettamaan itseäni maailmaan tavalla, joka tuottaisi positiivisuutta sekä muille että itselleni. Käveleminenkin tuntuu laimealta. Kai se on oletettavaa. Kesäonnellisuus on loppunut. Kuiva ruoho kellertää. Ystävättären suhde on katkennut.

Kävelemme vaitonaisina, lopuksi halaamme ja lausumme kitsaita sanoja puhumisen tärkeydestä. Että voi puhua tällaisesta olosta. Ettei ole ainoa, joka on menettänyt unelmiaan ja toiveitaan. Että on toisiakin, jotka ihmettelevät, kuinka helposti vuodet katoavat ilman, että unelmista yksikään kävisi toteen. Editoidessa mietin, miksen sanonut lähteväni mukaan Kiinaan, kun minua pyydettiin toukokuussa.

Oikea vastaus lienee, että silloin oli toukokuu. Joskus tuntuu, etten opi mitään. Joka kerta herätessäni joudun käymään läpi joukon hypoteeseja siitä, kuka ja missä olen, ja olenko kahdeksan, kahdenkymmenenkolmen vai kolmenkymmenenyhden ikäinen. Jokaisessa ikävaiheessani olen kaivannut eniten hetkeä, jolloin saan painautua lämpimään kylkeen ja herätä siihen, että vieressäni nukkuu joku, jonka tunnistan hengitysäänestä ja tuoksusta tarvitsematta edes avata silmiä.

Yksinkertaisesta elämästä

Teen työtä heti herättyäni ja koiran ulkoilutettuani. Istun pöytäni ääressä, olen järjestänyt entiseltä vuokraemännältäni saadulle jakkaralle tyynyt ja rakentanut ikään kuin satulatuolin, jotta selkä ei särkyisi. Kuvittelen, että saan luvut tehtyä nopeammin. Kun lukujärjestyksessäni lukee 14.00, kello näyttääkin 17.35. Menemme koiran kanssa ulos, kävelemme palstalle, kitkemme hieman. Tai siis minä kitken, koira makaa tihkusateessa ja näyttää loukkaantuneelta asioiden saamasta käänteestä. Paluumatkalla seisomme hetken koirapuistossa, koska siellä on Nasun hyvä ystäväkoira. Reppu on painava kesäkurpitsoista, kurkuista, salaattiherneistä, rucolasta ja lehtikaalista. Kävelemme kotiinpäin sateen lakattua kai lopullisesti, ohi uimahallin ja Helsingin kuuminta kadunpätkää pitkin, ohi syntymäpäiväbaarin ja ylös mäkeä. Kotona ryöppään lehtikaalin ja sullon sen pakasterasioihin. Silppuan myös rucolaa rasioihin. Pääsen varmasti jonkun uunillisen kotiin leipomaan kreikkalaisia filotaikinapiiraitani, rucola-spanokopitaa. Työnnän viimeiseksi pannulla itselleni lounasta eestaas yhdeksän aikaan illalla. Sipulia, tuoretta kesäkurpitsaa, mustapippuria, vähän omaa rosmariinia ja oliiviöljyä, ripsaus minttua, käsin pienittyjä vihreitä luomuoliiveita.

Kun haluaa tehdä yksinkertaista hyvää, aineksien on oltava priimaa. Yksinkertaisesta maistuu nahistuminen ja seisoneisuus heti läpi.

Epikuros kirjoitti nautinnosta. Hän tarkoitti vettä, hedelmiä, leipää ja juustoa. Mielenrauhaa. Syön aterian pienen pöytäni ääressä, pienessä asunnossani. Olen ihmeen rauhallinen tajuttuani, että olen saanut miettimistauon, jota ehkä kaipaan, vaikka kipuilenkin läheisyyden perään. Koira makaa sängyllä, kissat sängyn alla. Ihmettelen, miksi ihmiset tahtovat asua väljästi ja katsella televisiota. Miksi pitää olla muodikas ja menevä ja vaihtaa kampausta ja ilmettä ja hameen pituutta? Mutta kyllä minuakin ihmetellään: miksi pitää olla niin monta eläintä? En osaa selittää, ainoastaan viitata epämääräiseen tuntemukseen siitä, että kun jollakin tuntoisella olennolla on hätä, jotakin pitää tehdä.

En tiedä, ovatko ne kanssani onnellisia. Mutta ainakin ne ovat elossa ja niitä rakastetaan, vaikkakin aika huonosti. Ne ovat kaukana luonnollisesta olotilastaan, mutta niinpä olen minäkin.

Tummentuma ohimollani syventyy väriltään. Mietin peilin edessä saksien kanssa, leikkaisinko otsatukan, jottei tuo viiru ihossa häiritsisi ja huolestuttaisi minua. Mietin, mikä saa viirun aikaan. Olen taas yksin, se on taas ohimollani. Koetan vahtia itseäni työskennellessäni. Hankaanko ehkä peukalolla tuota kohtaa tai jotakin? Hikoilenko siitä stressihikeä? En saa itseäni kiinni itse teosta. Huvittaa otsatukkatematiikka. Ei ole mitään ristiriitaa, että ajattelee vuoron perään otsatukkaa ja metafysiikkaa ja roskien viemistä. Ne yhdistyvät maailmankaikkeudeksi, jota on riittävän hyvä elää. Työtä tehdessäni tajuan, kuinka etuoikeutettu olen. Kuinka hyvä on, että olen onnistunut lykkäämään huolta toimeentulosta ja malttanut opiskella jotain, mikä on aidosti kiinnostavaa, ja kieltäytynyt menemästä työhön johonkin tylsään ministeriöön tai sensellaiseen. Olen lykännyt huolia, nautintoa tuskin ikinä.

Pidän yksinkertaisista nautinnoista kuten kävelemisestä, hyräilemisestä, puhumisesta ja kirjoittamisesta, halailemisesta ja silittämisestä, ruoan kasvattamisesta ja laittamisesta ja syömisestä ja yksinolosta. Ja sateen kuuntelemisesta. Toisten maailmoihin astumisesta. (Muutan suomennoksessa Pennebakerin edustamaan paradigmaan viittaavan termin paljastusparadigma avautumisparadigmaksi - paljastamisesta tulee liikaa mieleen jokin ruskean poplarin alinen kelmeä liha tai salarakkaat. Sillä eivät vaikeudet ja niistä selviäminen, häpeä tai moraaliset ongelmat ole mitään, joka pitäisi piilottaa. Avautuminen on parempi suomennos sanalle disclosure. Leikittelen hetken uskoutumisella, mutta se olisi jo liian momoa.)

Käveleminen koiran kanssa piirtää maailmankaikkeuteen tilaa ja kadottaa aikaa. Erään hierontalaitoksen ikkunassa mainostetaan vaikka mitä terapioita yhdistävää hierontaa. Esittelytekstissä mainitaan, että kierukka saattaa poistua hoidon aikana. Nauran ääneen mokomalle koko kotimatkan. Mikä retorinen keino - hoito kuulostaa todella tehokkaalta, mutta eiköhän kausaalianalyysi mene metsään. Nauru särisee tyhjään. Koira luimistelee korviaan. Kadut kulkevat kuten kaavoitettu. Kävelymmekin kaavoittuu. Seinien läpi ei voi mennä.

Kaivautuessani yhä syvemmälle positiiviseen psykologiaan tajuan viiltävästi, miten kauhea enimmäkseen on ihmiskuva, jota olen tankannut yliopistossa useammassakin aineessa kykenemättä ikinä oikein uskomaan siihen, että niin monet asiat sivuuttava kuva voisi olla tieteellisestikään oikeassa. Kuinka paljon puhutaan defensseistä ja tarvehierarkioista ja kuinka ihmiset kyynistyvät ja alkavat käyttäytyä sikamaisesti ja kuittaavat sen viitaten siihen, että ihminen nyt on paha ja että tämä on nyt se ja se defenssi ja että ovat narsistisia siinä ja tässä suhteessa.

Mietin sitäkin, johtuuko kaikki hidaskasvuisuuteni ihmisenä pitkälti siitä, että olen seurustellut totuutta tavoittelevien miesten kanssa - sellaisten hieman synkkien filosofien, jotka eivät salli itselleen eivätkä oikeastaan kauhean hyvin toisillekaan kauniita satuja silloinkaan, kun pieni kaunistelu olisi yksinomaan hyväksi. Esimerkiksi, jos ihmiset ovat menneet naimisiin, sitä on paheksuttu kyvyttömyytenä ennustaa omia myöhempiä mielenliikkeitä, ja lasten hankkimista on tarkasteltu kyvyttömyytenä löytää elämästä merkitystä ilman lasta. Olen tietysti myös itse paheksunut ohella ja olen edelleen hirvittävän huono lupailemaan mitään seuraavan päivänkään mielialoistani. Mutta jollakin tavalla olen myös nähnyt, kuinka ihmiset oikeasti näyttävät onnellisilta tehdessään yksinkertaisia, oletettuja asioita, kuten mennessään naimisiin ja hankkiessaan lapsia, ja miettinyt, mikä kauhea vika minussa oikein on, kun en tajua sellaista tai kun kukaan ei halua tehdä kanssani sellaista.

Onneksi takinkääntäminen silloin, kun huomaa olevansa umpikujassa, on sallittua ja yksinomaan järkevää. (Jostain syystä uskomuksissa pitäytymistä arvostetaan aivan liikaa. Se tuntuu harvinaisen tyhmältä kannalta: huomaa olevasi väärässä, mutta on pakko jatkaa väärää menoa.) Muutettuani pois entisestä kodistani sanoin entiselleni, että jos hän vielä haluaa pitkän, elinikäisen suhteen, suosittelen lapsen hankkimista. Koska suhteet eivät näytä kestävän ja kehittyvän ilman jonkinlaisen luottamuksen ja sitoutumisen osoituksia. Tai ainakaan minä en kestänyt vaan lähdin. Koska en ollut enää kotonani shampanjojen ja sen sellaisten harrastamisessa, kodissa, jossa kukaan ei ehdi jutella, koska on aina jokin tärkeämpi asia.

Yksinkertainen elämä tuntuu olevan kaikkein vaikeinta. Ainesten pitää olla priimaa. Ajatusten ja tuntemusten on pysyttävä kirkkaina ja heleinä. Ihminen, jonka päässä on hämäriä, sotkuisia vyyhtejä, ei voi nauttia kauralesettä aamu toisensa jälkeen tyytyväisenä. Kun olemme Vompin perheen mökillä, hämmästyn perheenjäsenten tervepäisyyttä. Tunnistan heti heidän tavassaan käsitellä asioita monia arvokkaita, selviytymistä ja onnellisuutta edistäviä keinoja. Toki tiedän, millaisessa paineissa niitä onkin karaistu. Minun on helppo olla koko viikon, samalla tavalla helppo kuin Vompinkin kanssa, ensimmäisestä tuttuuden sekunnista saakka. Ja mietin lukemaani informaatiota, jonka mukaan vanhat ihmiset arvioivat elämänlaatunsa paremmaksi ja sosiaaliset suhteensa tyydyttävämmiksi, yhdistettynä siihen toiseen informaationsiruun, että vanhat ihmiset eivät välitä tavata hyvänpäiväntuttuja vaan keskittyvät niihin, joita todella rakastavat.

Yllätyksekseni huomaan, että voin omalla tavallaan hyvin yksinkin nyt, kun minulla on joku, jota rakastan, olkoonkin, että tuo toinen matkaa yhä kauemmaksi. Vaikka otsassani on purppurainen juova ja vaikka unohdan syödä ja syön sitten äkisti liikaa ja vaikka koira meinaa yöllä potkia minut sängystä pois ja vaikka kukaan ei halaa minua enkä voi ensimmäiseksi aamulla nuuhkia rakkaani tuoksua, olen hyvillä mielin saadessani työnnellä kesäkurpitsaa pannulla ja työskennellä lauseiden helppolukuisuuden eteen.

Seistessäni peilin luona saksien kanssa laitan hetkeksi palmikonkin terien väliin ja leikittelen ajatuksella, mutten taaskaan uskalla. Ja kun kävelen sateessa, ihmettelen, miksi muilla ihmisillä on sadeanorakit. Onhan vielä kesä, lämmin. Ja ajattelen tuolia omenapuun alla, narsisseja. Lähetän sähköpostilla ohjeita kiinalaisista teistä: luumunkukin tuoksutetuista, käsin kierretyistä liljoin ja jasmiinein koristelluista teekukista jotka avautuvat kupissa. Tajuan äkisti, ettei syyskuun lopussa ole vielä lunta. Mutta syksy on pitkä ja voimme asua yhdessä aikaisintaan uuden vuoden jälkeen.

Kukaan ei vielä tiedä missä tai miten tai edes, tapahtuuko niin. Toiveet ovat hataria ja epämääräisiä.

Maailma on monimutkainen paikka. On omituista, kuinka tulee ilman tiettyä ihmistä toimeen aivan vaivatta kolmekymmentäyksi ja puoli vuotta, mutta sitten kahden kuukauden jälkeen on vaikeaa olla itkemättä toisen kahden kuukauden takia. Mutta on oltava kiitollinen, muistutan itseäni, sanattomuuksiin saakka kiitollinen joka ikisestä vastoinkäymisestä. Koska ne ovat kaikki, mitä on.

Elämä, ylipäänsä, on kummallista juoksemista ja asioiden hoitamista, satunnaisia voimakkaita ilonpilkahduksia, omituista melankoliaa ja kyvyttömyyttä olla rakastamatta. Koko ajan on tunne, ettei saa levätä ja hengähtää riittävästi. Vain hetkittäin saa pysähtyä, yleensä toisen sylissä, kahden kesken, nauraen suihkua suu täynnä tai aamua haistellen. Joskus kävellen mitään sanomatta tai ojentaen käden, upottaen sormia turkkiin. Nuo hetket ovat niin puhtaita ja täynnä yksinkertaista hellyyttä, että koko elämän merkitys tuntuu kiteytyvän niihin.

Ne tekevät kaikesta ympärillään kirkasta ja heleää.

Koiran kanssa

Onneksi saan koiran luokseni heti Vompin lähdettyä, koiran ja pienen kissan. Koira ojentuu sängylle pitkäksi nauhaksi, nukahtaa. Se on uupunut. Kyljet ovat laihat, luut liikkuvat hengityksen tahtiin, ristiselän päällä on hilseilevä kohta. Se on ollut liikaa yksin, liian hermostunut. Se on alkanut taas haukkua sisällä yksin jäädessään. Sitä pelottaa. Sen elämästä riuhtaistaan yksi kerrallaan laumanjäseniä. Marraskuussa menin minä, helmikuussa toinen koira, nyt vanha kissa.

Istun koiran vieressä, olen kiskonut tietokoneen johdot äärimmilleen. Tahdon olla koiran kyljessä, tahdon, että sillä on hyvä olla. Minulla ei ole, mutta sillä pitää olla. Olen uupunut. Olen herännyt yöllä, pessyt hampaat ja itkenyt liikaa. Silmäni ovat väsyneet ja turvoksissa ja iho vähän rikki itkemisestä. Ei saisi itkeä niin paljon. Välillä kokonaan ohimolta kadonnut ihottuman viiru on alkanut piirtyä esiin, tummentua, hilseillä. Alkoiko se piirtyä esiin jo eilen? Voiko iho muuttua päivässä?

Mutta asemalla olen ollut reipas ja urhea. En ole itkenyt. Se on tarkoittanut, etten ole voinut käyttää verbiä "rakastaa" (joka vaikuttaa siten, etten osaa pysäyttää itkemistä). Olen vain sanonut, että lupaan, etten heitä Vompin kamoja pellolle, vaikka kuinka vituttaisi.

Jälkeenpäin tulen siihen johtopäätökseen, että poden asemalla jonkinlaista kokovartalopuudutusshokkia. Asemalla, autokyydissä, entisessä kodissani. Minäselviän, tattadaadaa, minäselviän, hopotan itselleni. Kokoan kamoja ja toimin loogisesti. Kotona lysähdän kasaan. Koetan tehdä työtä, mutta päädyn syömään kaksi ylimakeaa sorbettia, suklaalevyn, juomaan suuren kannullisen karkadea ja venymään koiran taakse halaavaksi syliksi.

Koira ei halua tulla halatuksi, se mönkii kerälle jalkopäähän ja irvistää yrittäessäni ryömiä perässä. Kävelemme ulkona, siitä se pitää. Kaikki hajut on haisteltava, väijyttävä vähän kulman takaa. Humalaisille luimistetaan korvat alistumiseleeseen ja kiirehditään ohi. Mutta kun tuntematon mies puhuttelee meitä, neiti näyttää hampaansa ja murisee. Huolissaan se on sitä mieltä, että miehet ovat minulle yksinomaan pahaksi. Niille ei sovi puhua. Hetken olen sen kanssa samaa mieltä, niin kamala olo tämä on. Jos ei ikinä rakastuisi. En osaa sellaisia leikkejä. Tapahtuu jotakin, ja äkkiä olen taas se, joka odottaa yksin ja kävelee Helsingin katuja ja kysyy, onko elämässä mitään mieltä.

En uskalla luvata mitään muuta kuin että säilytän Kerubivompatin tavarat kaksi kuukautta. Entä jos lupaisin jotakin, jota en saisi pidettyä? Tai jos lupaus alkaisi kaduttaa mutta pitäisin sen ja minua alkaisi kiukuttaa? Parempi olla lupailematta. Minulla on kehno suhde lupauksiin. Esimerkiksi jos luvataan soittaa tietty kappale mutta sitä ei soitetakaan, minun on enää vaikea luottaa lupaajan muihinkaan sanoihin, vaikka kyseessä on pelkkä pikkuseikka. Ja jos itse syön sanani, saatan ruoskia siitä itseäni kuukausitolkulla kaikkien muiden ohitettua petoksen olankohautuksella ja sanoen, ettei se mitään. Isojen lupausten romahtaessa en pysty luottamaan mihinkään puhuttuun vähään aikaan.

Mutta toivon. Toivominen on kamalinta, mitä on. Toivon, että kaksi kuukautta kuluu nopeasti, ja toivon, että työtahtini ja -motivaationi palautuu jo huomenna, ja toivon, että koira oppisi olemaan luonani pelkäämättä, kotiutuisi tänne, lihoisi ja alkaisi kiiltää karvastaan. Toivon, että uskallan vielä jokin päivä toivoa, että olisi jokin lauma, jonka jäsenenä voisin olla ongelmitta, alkamatta voida pahoin. Että olisi olosuhteita, joista ei kasvaisi ulos, jotka eivät kinnaisi kuristaen, kunnes on pakko laukkoa tiehensä, minne tahansa muualle, tuntemattomaan.

Toivominen on kamalinta, koska oikeastaan ihmisellä ei ole mitään oikeutta vaatia siedettäviä olosuhteita. Ei ole mitään metafyysistä lakia, joka takaisi hyvyyttä. Kovassa ja kylmässä maailmassa on helppoa omaksua kovuuden ja kylmyyden suojaväri. Sanoa, ettei voi luvata, koska on nähnyt ja kuullut liikaa sellaista, jonka ei haluaisi tietää olevan olemassakaan. (Vaikka kyse onkin kauhean kuulemisesta ja näkemisestä, ulkoapäin ihmettelystä, en uskalla luvata olevani samanlainen kuin ennen, ulkoapäin kaikkea sellaista katsova, rauhassa ja varmasti odottava olento. Mistä sitä tietää, mihin saakka kolhiintunut mieli venyy? Missä on raja, jonka jälkeen epätoivo valtaa teot?) Mitä yksinäisempi on, sitä kovempi ja kylmempi on oltava. Olen väsynyt, kuten koirakin. Me molemmat olemme juosseet ilman taukoja jo pitkään.

Torkkelinmäen huipulla istuu puistonpenkillä virkattuhattuinen täti. Kävelemme koiran kanssa tädin ohitse. Täti lukee kirjaa. Hänen edessään on väljään puoliympyrään järjestäytyneitä lokkeja. Ne eivät vaikuta siltä kuin niitä olisi ruokittu. Mutta ne odottavat jotakin. Koira säpsähtelee lokkien liikahduksia. Ymmärrän sen pitävän lokkien määrää aavistuksen verran uhkaavana.

Katselen tädin tarkkaan, vähintään yhtä tarkasti kuin koira lokit. Vanha, ajattelen. Vanha ja seesteinen. Psykologian oppikirjassa, jota editoin, on mielenkiintoisia tutkimustuloksia vanhentumisen vaikutuksesta elämänlaatuun. Kuten että ambivalenssia oppii sietämään paremmin. Muistan ohimennen entisen poikaystävän, jonka mielestä minussa oli vika, kun olin liikuttunut siihen saakka, että minua itketti elämän kauneuden ja kipeyden sekoitus ja kun turskuin kyynelrään takaa epäselkeästi, että oikeastaan iloisuus on ihan hirvittävää, koska sen hetkellä on kovin tietoinen siitä, etteivät kaikki pysty sellaiseen. Olisinko kymmenen vuotta sitten pitänyt itseäni vanhana? Luultavasti kyllä.

Tässä iässä parasta on se, että numerot ovat kadottaneet merkityksensä. Voi katsoa ihmisiä suoraan näiden käytösmallien lävitse, heidän toiveikkuuttaan tai toivottomuuttaan, luovuuttaan tai formaalisuuttaan, ystävällisyyttään tai varautuneisuuttaan. Nähdä, kuinka vaikeaa on olla paha, kylmä ja kova, ja kuinka kovasti ihmiset sellaisen eteen ponnistelevat. Havaita, kuinka itsekin tekee niin kerta toisensa jälkeen, ja vasta jälkeenpäin ihmettelee, miksi ei ajattele, miksi jokin käytösmalli ottaa vallan. Vanhetessa ilmeisesti käy niin, että ikävät käytösmallit ottavat vallan yhä harvemmin. Tai - kun mietin useimpia tuntemiani vanhoja ihmisiä - sitten sitä ei vain huomaa.

En pysty edelleenkään uskomaan, että joku voi rakastaa minua niin paljon, että uskaltaa ripustaa oman toiveikkuutensa minun horjuvan toiveikkuuteni varaan. Koetan olla ajattelematta asiaa, tehdä työtä, syödä suklaata. Koetan vaikuttaa toiveikkaalta ja iloiselta aina koiran herätessä, jotta sen olisi hyvä olla.

Ilosurusta

Ilosuru on monimutkainen tunne. Ensin tulee itku: itku koska vanhin kissoista, Arttu, on kuollut, ja koska Vomp lähtee Kiinaan ja kaikki sanovat hänelle, että tulehan ehjänä takaisin tai tapan sinut. Kun itse lähtee matkaan, ei ikinä suunnittele rikkoontuvansa. Paikalleen jääminen rikkoo varmimmin. Kun Vomp kysyy, kuinka kommunikoimme, vastaan, ettemme kuinkaan. En jaksa odottaa viestejä. Se on tappavaa puuhaa.

On parempi, etten kuule mitään. Kuvittelen ja teen työtä. On kirittävä, kuolemanlinja otsikoinneille ja pilkutuksille on kuun loppu. Vanhan kissan kasvot pyörivät päässäni. Viimeinen päivä, joka on varattu ihanalle yhdessäololle, muuttuu painajaiseksi, jossa juoksemme mitään syömättä ja krapulaisina ympäri keskustaa. Hukkaamme haltuumme uskotun Itävaltaan matkaavan putken, jossa ovat jääkiekkopelin sivuohjaimet. Etsimme putkea, astiankuivaustelinettä ja maastopyörän keskiseisontajalkaa. Kello on kolme. Viimein pääsemme kotiin, puhelin soi. Kissa kertoo, että Arttu on lopetettu.

Saan nukkua viimeisen kerran sylissä. Suru tekee päästä turran ja paisuneen. Muistan, kuinka Arttu nostaa graavihaukea siististi yhdelle kattauslautasista joulupöydässä, joka vielä odottaa muita kävijöitä. Arttu, jolla on siistit valkeat hansikkaat ja leukalappu ja muuten kipinöivänmusta turkki, herra hovimestari. Ja keskellä surua puskee hurja ilo: On jotakin, jota voin surra. Elämä ei voi olla merkityksetöntä, jos suru tuntuu näin konkreettiselta. Arttu olisi lopetettu, ellen olisi vinkunut sitä meille. Se sai neljä vuotta lisää elinaikaa, neljä vuotta rakastamansa miehen rintakehällä kehräten aina tämän maatessa. Minulla on joku, jonka poissaolosta voin huomisesta alkaen tulla haikeaksi. Ihminen, jonka viestejä odottaisin niin paljon, että tulisin hulluksi, jos lähtisin siihen. Ymmärrän sanoa, ettemme lähettele viestejä, transsiperialaisia tekstuaalisia halauksia.

Ja olen ollut toisaalla, olen ollut mökillä. Istunut laiturilla ja saunassa, juossut järveä, vaivannut halvaa hunajasta ja tahinasta. Tuntenut äkillistä olemisen helppoutta, kuten aina kun läsnä on paljon lapsia. Lapset ymmärtävät, jos heille hymyilee ja kallistaa päätä. Aikuiset kuvittelevat liikaa, eivät katso. Olen istunut laiturilla, hyräillyt, istunut ruostuneessa pihakeinussa rannalla, syönyt muutaman juolukan, löytänyt mesimarjapaikan ja kerännyt litran ahomansikoita ja keittänyt niihin vaniljakiisselit alle viidelletoista. Olen katsonut pääskysiä ilmassa. Miettinyt, kuinka omituinen metafora pääskysen kaltainen ilmaa tanssiva lintu on ihmiselle. Pääskysen tanssi on ruoan hakemista ja alueen vartiointia ja puhdasta iloa. Se on väsymystä, kesä on pitkä, ruokittavia suita monta.

Me kysymme samalla tavalla kohdatessamme: mitä töitä teet nykyään, niinkö, entä oletko kuullut tästä ihmisestä. Päivät ja ilosurut kinostuvat. Koetan ymmärtää, että tänä vuonna minun on sekä syytä odottaa syksyn todellista alkua, puiden kaljuutta ja sienikelienkin kylmentymistä, että syytä kavahtaa sitä yhtä paljon kuin muinakin vuosina. Talvi on pimeä. Talvella ei ole päivänkakkaroita, joita työnnellä pienten tyttöjen juhlakampauksiin. Sataa lunta. Kesään on aikaa.

Nyt ei, nyt on kesä, vaikka iltainen nilkkasukkakausi onkin alkanut puistoissa ja kaduilla. Asunnossa on kuuma. Onneksi avaan telehallintokeskuksen kirjeen. Siinä on toinen perintämuistutus. Soitan muistutuksessa mainittuun numeroon ja valitan, ettei minulle ole tuona aikana ollut televisiota. Kyllästynyt naisääni kertoo, että minulla on velvollisuus maksaa tv-lupamaksua siihen saakka, kunnes ilmoitan, ettei minulla ole televisiota ja että tuo velvollisuus mainitaan jokaisessa laskussa. En rähjää enkä jaksa mainita, etten ole avannut aiempia laskuja, jotka olen rinnastanut lehtimainoksiin. Olen aina maksanut televisiomaksuni, nyt sitten myös yhdeltä puolivuotiskaudelta ilman televisiota. Mutta tästedes en maksa. Mitäpä televisiolla tekisi?

Kerubivompatti on viimeisellä hankintaretkellään. Huomenna haen luokseni koiran, jotta saan nukkua koira sylissä junan kadottua. Haen myös pienimmän kissoista, Nelikulmaisen Negaation, entiseni luota, jottei se joudu lomailemaan yksin suuressa asunnossa. Ja keskellä kaikkea kauhua siitä, miten huomisesta on mahdollista selvitä kafkamaisessa maailmassa, joka imaisee yhden tuttuuden ja ennakko-oletuksen kerrallaan näköpiiristä - ja mitä ei voi katsoa on kuviteltava - olen iloinen pienestä kissasta, jota en osaa olla ikävöimättä. Loppukuun luonani asuvat ne kolme eläintä, jotka ovat kaikki merkityksellinen, mitä on jäljellä entisestä elämästäni. Se, että pitkän ajan merkityksellisiä on luonani yhden sijasta kolme, tuntuu melkoiselta onnelta.

Optimaalisen lämmön tauko

Runoilija kertoo meille syntymäpäivillään optimaalisesta lämmöstä, jossa voi vain loikoilla alasti. Koska luvassa on optimaalista lämpöä, liikutan kehoni paikkaan, jossa loikoilu laiturilla työtä tehden lienee helpompaa kuin täällä hevoskastanjakukkulalla. Ainakin teoriassa. Ainakin laiturilla. Mäenharjoille ei rakenneta laitureita. Pakkaan tavaroitani alppijääkärien rinkkaan, kohta keskiyö. Juna lähtee puoli kahdeksan.

Olen poissa viikon.

Etenemisestä

Edetä voi monella tapaa ja monessa erilaisessa tilassa ja ajassa.

Etenen työssäni: Teen papereihin tehdyt korjaukset myös tiedostoon ja iloitsen yömyöhään venyvistä hetkistä, jotka ovat sekunti sekunnilta pois mökillä tehtävistä töistä. Se tarkoittaa: on enemmän aikaa maata sylikkäin, kuiskutella ja vaania metsässä villejä marjoja. Käyn huolellisesti läpi rivejä, välillä iloitsen sivusta, jolle tulee vain yksin korjaus.

Etenen kohti yötä: Nostan huomiset vaellusvaatteet pinoksi pähkäiltyäni aikani, voiko urheilurintsikoissa kulkea paidatta. (Tietysti voi, jos laittaa minihameen. Pelkkien pyöräilytrikoiden kanssa voisi näyttää törkeältä, mutta hameen kanssa sitä on vain melkein kuin elähtänyt ja eläköitynyt cheerleaderpunkerouai. Eiköhän tästä nyt vielä koidu jumalten kosto vähintään flickr-sadossa, mutta vähät minä nyt tyylistä - huomenna on kuuma, en halua taintua.) Juon kannullisen sitruunakissanmintusta, sitruunamelissasta ja rohtovirmajuuresta keitettyä teetä. Kunpa uni tulisi.

Etenen elämää: Vuosi sitten (en elä kalenteri- vaan tapahtumavuosia) olen onneton, koska en pääse murtuneelta varpaaltani kävelemään kolmeakymmentäviittä kilometriä, vaan liityn mukaan vain pyörällä ja lopuksi. (Heh, näemmä kirjoitan jo tuossakin vuodentakaisessa merkinnässä Vompista.)
En osaa kuvitella vielä tuolloin, missä ja millainen olen nyt. Etenen vähän matkaa, tapaaminen ja vaikutelma kerrallaan. Tuntuu siltä, että maailma on puite, johon mennään, talo jonka läpi kuljetaan, suljettujen ovien takana kuikuilemista. Yhtälö. Mutta ei se ole. Se tuntuu yhtälöltä vain niin kauan kuin ajattelee, että se on valmis. Ja tiskit ovat taas likaiset. Ei, se ei ole valmis ikinä.

Etenen kohti heinäkuun kahdettakymmenettä: Koetan olla ajattelematta. Laitan pyykkikoneen pyörimään, kastelen kukat, en nosta kaihtimia. Katselen ikkunassa, ikkunanylishyllyn kannattimista vaatepuissa roikkuvia paitapuseroita, naisten neilikkakukallista valkopohjaista ja miesten mustaa. Makustelen samalla Helvi Hämäläisen Kylänruusujen erästä kohtaa päässäni. Kohtaa, jossa puhutaan, kuinka hyvä on olla mies talossa, jotta saa matonkuteisiin mustaa sen käytetyistä puvuista. Ja kuinka vanhapiika Raakel vastaa, että saahan tuota mustaa miesperheistä raidantarpeiksi, niiltä sitä riittää. Kun loukuttaa muille mattoja, saa mustaa kudetta. Heinäkuun kahdennenkymmenennen jälkeen nukun koiran kanssa.

Mutta etenen myös kohti olemattomuutta ajassa ja tilassa: Koetan saada ympärilleni luotua ilon ja hyvinvoinnin vyöhykkeitä, pieniä valkopyörökivipoukamia, jossa vesi lämpenee nopeasti ja joissa siloneulat ja merirokot voivat elää iloisina. Koska en tiedä, mitä kuollessa tapahtuu, paitsi että varmasti se on yhtä omituista kuin maailman loppuminen, keskityn etenemiseen sillä tavalla, että loisin ja näkisin enemmän poukamia kuin pohjavirtoja. Joskus jotakin syntyy. Etenen taas Helsingin ympäri. Kun kävelimme ensimmäisen kerran, Arabianranta oli niittyä vain. Kun keksimme nimen, meitä oli kolme tyttöä, ja pompotimme nimen nykyiseen muotoon Seaid. Kuka meistä sen kiinnitti, en muista. Ei se ole olennaistakaan. Kaikki katoaa.

Nyt käyn nukkumaan, sillä etenen myös vuorokaudenrajan yli ja haluaisin tehdä sen täysin rentona. Olen nostanut laukkuni päälle myös eräälle nuorelle neidille lupaamani hellehuivin.

Rannaksi asettumisesta

Sisällä on niin kuuma, ettei voi oikein olla. Änkee hiuksia letille, pois hiostamasta, kieputtaa letin tiukalle saparolle päälaelle, kiittelee nykyistä elämänmenoa, joka kieltää vieraita soittamasta ovikelloa tuosta noin vain. Pujottautuu bikineihin, ikään kuin ei olisi aamulla ollut jo uimasiltaan, silloin pilkullisessa uimapuvussa. Laukkuun kamera, kristalli, viisi euroa, pyyhe, käännös ja korjauskynä, huulirasva ja evääksi kurkku ja greippi.

Kaupunki on hiostava, sunnuntai alkaa vähitellen hivuttautua huolestuttavien asioiden kehään. Mutta on kesä. Ei hätää. Poljen kaupungin halki rannalle.

En pidä tästä rannasta, sillä täällä ei ole kilometreittäin autiutta eikä simpukankuoria. On vain rasvattuja vartaloita. Laihalla tytöllä on samanlaiset vesimelonikuvioiset bikinit. Tunnistan huvittuneena, että vielä viisi vuotta sitten olisin kokenut neuroottisuutta vartaloidemme muodon erosta. Enää en jaksa. Viisi vuotta sitten en kestänyt käydä kauniiden ihmisten rannalla, suljin sen kokemuspiiristäni häiritsevänä, rauhoittelin itseäni uimalla vain kallioilta käsin. Nyt läpytän hiekkaista laattakujaa hyväntuulisena vaaleanpunaisissa läpöläpöläpsandaaleissani, joilla ei tarkalleen ottaen voi kävellä laisinkaan. Seuraan levollisena, kuinka nuoremmat tytöt mulkoilevat toisiaan arvostelevasti.

Levitän raidallisen pyyhkeeni orapihlaja-aidan luokse, asetun rannaksi. Tekstin kanssa on aina helppoa, yksinkertaista. Tuohon kuuluu pilkku, omistuspääte puuttuu ja niin edelleen. Jyskytän eteenpäin kääntyillen auringon alla, lisään aurinkorasvaa, käyn meressä vilpoutumassa. Oikeastaan olen luvannut tänään viedä tietokoneelle enemmän korjauksia, mutta haluankin mennä rannalle, ja koska on kesä, annan halujeni viedä. Kun olen editoinut luvun kuusitoista, annan itselleni luvan lähteä kotiin. Mutta ensin syön kuitenkin greipin ja katselen ihmisten tapaa maata vilteillä ja pyyhkeillä.

Kun pyöräilen takaisin, märät bikinini piirtävät ruskeaan toppiin tummemmat rinnankuvat. Nuorempana en koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka se voidaan tulkita paitsi uineisuudeksi, myös äidin kyvyttömyydeksi olla siellä, missä maitoa tarvittaisiin. Liikennevaloissa päästän hiukseni nutturalta, sillä päänahkaa kumottaa. Puukuja ei jatku kotiovelle saakka.

Kotona asetun taas rannaksi, läähätän työpöytäni ääressä ja tiskien äärellä. Saan sähköpostin, joka saa minut mietteliääksi uudella tavalla. Entä jos käsitteellistäisinkin erään asian aivan toisin kuin ennen? Silloin ilmiöt, jotka liittyvät löyhästi tai tiiviimmin tuohon seikkaan, näyttäytyisivätkin aivan uusin tulkinnoin ja kävisivät kenties ymmärrettävämmiksi. Innostun ajatuksesta, että vaihtaisin teoreettista viitekehystä elämässäni keskeisen seikan suhteen. Mutta en vielä aio kirjoittaa asiasta, sillä pääni on ehdotuksen näköaloista edelleen pyörällä.

Aurinko paistaa viidennen kerroksen lasikuistilleni, tiskialtaassa liplattaa saippuainen vesi, lasit kilkkaavat. Tänään ihmiset ovat järjestään rakastettavia. Eihän rannalla sovi olla äkeä... nostelen likaisia vaatteita pyykkikoneeseen ja saan kuin saankin vietyä yhden luvun tietokoneelle ennen päiväunia.