Et in terra pax

Savi seuraa minua kaikkialle nyt. Se rapisee kellarikoppiin, josta raahaamme isän kanssa pahvilaatikollisen kesävaatteita, jottei minun tarvitse kulkea pelkissä bikineissä tätä hellettä kivikaupungin ajatusten ahjossa. Sitä siirtyy Nasun turkkiin, Lohen turkkiin, päiväpeitolle, lainassa olleen termoksen kylkeen. Huuhdon sitä Viiveen uudella käsisuihkulla viemäriin ennen kuin käyn vesimeloninsiivuille lähes viktoriaanisessa seurueessa, se näkyy navassani mustina surujuovina scillojen keskellä, kun seisomme mäenmuuria vasten.

Selkäni on hieman palanut, mutta olen onnellinen. Istumme ystävien kanssa Istanbulin terassilla, syömme ja aurinko paistaa, leppäkerttu lentää, matkalla saven luota laiha takkuinen rusakko ylittää tien pyörää mulkoillen. Olen purkanut edellisvuoden kompostin ja levollisuus on jäsenissäni. Rakastan maailmaa tällaisena: on kuuma, sisällä asunnossani kolmekymmentäkahdeksan ja puoli astetta, en tahdo vetää bambukaihdinta alas, kesä on uutta ja ihanaa, Lohi makaa onnellisena maha pyöreänä pystyssä.

Iltaisin kadut tuoksuvat kuumilta kiviltä, kaupunki on suuri kiuas, käristää ihmislihaa, puhelimeni piippailee puistopiknikkejä ja viinivilttejä, mutta sanon ei ei. Makaan sängyllä valkeassa lastenkoon silkkimekossa, se kinnaa rintojen kohdalta ja tekee läskiksi instantly, mutta kotimekkona on ihanan vilpoisa ja pehmeä, luen Spinozaa ja Platonia sekaisin, olen rakastunut mutten kuten Faidroksen puheen Sokrates vaan kuten Diotima, kokonaiseen maailmaan, kokonaisuuteen, ideoihin, ei ole ketään johon kiinnittyisin, luen sanoja ja hymyilen, huomaan hymyileväni, käsiini on piirtynyt auringon ja saven väriä, kasvotkin terrakottaa, rauha on valunut minuun maana, olen purkanut kokonaisen vuoden kompostit ja haudannut ne syvään saveen, madot tekevät siitä kaikesta mustaa multaa ja moskovalaisia pensaskurkkuja, joilla aion lahjoa kaikki esteet tieltäni sitten kun noita vihreitä piikikkäitä ja emäksisiä lohikäärmeenpoikasia tulee muovikassikaupalla.

Rakastan kuumuutta, kävelen kylmään suihkuun, kurlaan vettä suussa ja kauhon hiuksia selkäpuolelle. Hetken on viileä, voin keskittyä Spinozaan. Melkein itken ilosta lukiessani Etiikkaa. Ja päätän, äkkiä ja kerrankin järkevästi, että tämän kesän illoin luen vain sellaisia sanoja, jotka auttavat minua iloon. Ei, en minä henkistymistä kaipaa vaan tarmoa. Maata, raskasta kitkemistä ja lappamista, kuokkimista ja sadonkorjuuta, ja niiden jäljiltä niukasti ystäviä, hymyjä pöydän ylitse. Ja sanoja, jotka asettavat tälle kaikelle merkityksen.

Spinoza kirjoittaa: Samalla tavalla tulee ajatella rohkeutta jotta saisi karkotettua pelon; on usein kuviteltava mielessään ja käytävä läpi elämän tavallisia vaaroja sekä sitä, miten ne ovat parhaiten vältettävissä ja voitettavissa mielenmaltilla ja hengenvoimalla. Tulee huomata, että järjestäessämme ajatuksiamme ja mielikuviamme meidän on aina pidettävä silmällä sitä, mikä kussakin oliossa on hyvää, jotta tällä lailla määräytyisimme toimintaan aina ilon affektin kautta. ... Joka siis ponnistelee hillitäkseen affektinsa ja halunsa yksinomaan vapaudenrakkauden pohjalta, hän yrittää voimiensa mukaan oppia tuntemaan hyveet ja niiden syyt sekä täyttää sielunsa sillä riemulla, joka syntyy niiden tosi tiedostamisesta; ja kaikkein vähiten hän miettii ihmisten paheita, halventaa heitä tai nauttii väärän vapauden harhasta. Kun tarkoin panee nämä seikat merkille (vaikeatahan se ei ole) ja harjoittelee niiden soveltamista, kykenee varmasti varsin pian useimmiten ohjaamaan tekojaan järjen käskyjen mukaan.


Järki, mikä ihana sana. Nostelen kaappiin värikkäitä pieniä vaatteita, kesävaatteissa näyttää lihavalta automaattisesti, rakenteeni on sellainen, pieniluinen ja yläpainoisen pehmeä. (Meillä on kaikilla nallennaamat, ei me näytetä kohtalokkailta naisilta, sanoo kuumuutta läähättävä Eskimoprinsessa. Se kohtalottomuudesta - paras vaan tankata Spinozaa jalkoja gregorsamsamaisesti heilutellen.) Eikä tälläkään ole väliä, jos olen peloton. Kirjaimilla ei ole silmiä. Kameralla on - tunnistan kirkuvan halun telkeytyä sisään kömpelöä kesävaaterumuuttani piiloon, mutta sisällä se tuntuu selkeämmin, kun ei ole muuta ajateltavaa. Kai mieluiten olisin kauniin kuolemanlaiha kuten siskoni, mutta taidan pitää ruoasta hieman liikaa ja liikunnasta edelleen liian vähän, en löydä itsestäni nääntymisen tahtoa sitten millään.

Tänään olen siihen jopa ihan tyytyväinen. Jos olisin kasvanut kauniina ja palvottuna, olisinko koskaan opetellut kaikkia näitä taitoja? Osaisinko nuuskia argumentteja esiin, sommitella seinämaalausta päässä, laskostaa ja mankeloida sanoja, haluta oppia päällystämään huonekaluja lautasliinamosaiikein? Lukisinko Spinozaa suihkun jälkeen? Kaikkea ei voi saada.

Katselen taas tuota pientä maisemaa, joka on maalattu ortodoksisen pääsiäismunan kylkeen. Tuoli kukkivan puun alla, poeetannarsissit tuolin ympärillä. Pääsen vielä tuolle tuolille, istun illassa, tämä on ainut elämä, sitä ei saa tuhlata epäolennaiseen. Pitää kääntää maata, tavata ystäviä, miettiä hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, edistää niitä kuten parhaiten taitaa. On onnistuttava ojentamaan käsi, koskettamaan. Ja tehtävä se niin, ettei kukaan onneton tahdo kiinnittyä minuun enää, tulla osakseni. Sillä en voi luvata mitään. En koskaan luvannut, ja siitä sentään olen tyytyväinen. En ole koskaan luvannut ikuista, pelkkää toistaisuutta, ja sekin on jo takana.

Aurinko on mennyt mustan peltikaton taakse, katonreunan väri on persikkaa, ylempänä taivas taittuuu aprikoosiin, napolinkeltaiseen, omenan hedelmälihaan, Kuurinmaan kynnäksen laguuniin, vauvansiniseen.