Kiiruhtavasta hahmosta

Matkustaminen on aika rasittavaa, itse asiassa. Monet havainnot, joita matkalla saa, saisi kotikaupungissaankin, jos tuntisi samankaltaista irrallisuutta. Kun kuljen Turussa juna-asemalle matkustaakseni takaisin Helsinkiin, Itäinen Pitkäkatu tuo mieleeni Trevison kaupungin. Silmitön nostalgia kouraisee minua. Haluan Trevisoon jollakin lasten lällällää, täältä saa maailman parasta pizzaa -tasolla.

Turku on omalaatuinen kokoelma käsittämättömän hienoja taloja ja todella rujoja taloja. Jälkimmäiset ilmentävät kai modernistista henkeä. En tiedä, olenko ymmärtänyt maailman perustavalla tavalla oudosti, mutta minusta juuri me, joiden perhesiteet, maasiteet ja jumalasiteet on hakattu rikki, tarvitsisimme edes kauneutta, johon kiinnittyä. Jonkinlaista arvokkuutta - sellaista kuin vanhassa talossa, jossa on kiviportaat, joille jää jälki käynnistä.

Uusissa taloissa ei ole kiviportaita, joiden lumeen painuisi jälki. Niiden ovi aukeaa suoraan kadulle, kadun tasoon. Tallatusta kadusta ei tietenkään näe, onko joku ollut vieraisilla. Tarina ei vaani ohikulkijaa. Eikä liukkaus kyynärsauvoin liikkujaa. Niin, mikään ei ole tietenkään yksinkertaista. Jos tahdotaan valita tarinat tai esteettömyys, olen taipuvainen valitsemaan tarinat. Enkä vain kiviportaan kohdalla, vaan vaikkapa ihmissuhteissakin.

Joissain taloissa on pystykaakelit. Talon alaosa on kaklattu mustin, yläosa valkein kaakelein. Raja kulkee summittaisesti vesirajan kohdalla. En ymmärrä tätäkään ratkaisua. Pohja näyttää kuitenkin muutenkin raskaalta. Ja asfaltti on kesäisin muutenkin kuuma, kaikki lämpö on keskitetty navanaliseen vyöhykkeseen, onko tämä jokin seksuaalikielteisen arkkitehdin metafora? (Arkkitehti on kaikista ammateista seksuaalikielteisimmän oloinen. Katsokaa kuinka he pukevat naisensakin: jäykkiin, monumentaalisiin koteloihin. Eivät ne enää naisilta vaikuta, vaan sarkofageilta, joilla on puhuvat kasvot. Tanssijattaresta sellainen vaikuttaa tietysti kamalalta - kangas, joka kinnaa jäykkänä liikkeitä vastaan.)

Miksi joissain maissa kaakelit ovat neliskulmaisia ja indigon- tai preussin- tai ultramariininsinisiä mandalamaisia kuvioita kantavia, toisissa maissa pelkistettyjä ja pitkulaisia?
Junassa luen lehdestä jutun tytöstä, joka kävi samaa yläastetta. Istuimme vierekkäin ATK-tunnilla, koska kukaan ei kai halunnut istua kummankaan meidän vieressä. Hän kertoo jutussa, että veti koulussa pellen roolia. En tajunnut sitä. Minusta hän oli pelottava kovis, hän räki ja kiroili kovasti ja pukeutui addun myllyverkkareihin. Tapasin hänet aloitettuani filosofian opiskelut, eräänä yönä yöbussin pysäkillä. Hän oli äkkiä sydämellinen ja kohtelias, ja mietin pitkään, saattoiko kyseessä olla sama henkilö.

Kiiruhdan junalta kotiin, hulautan viiniä kurkusta alas, kiskoudun polvipituisiksi käärittyihin pissisfarkkuihini ja kovakuoriaisennäköisiin kenkiini, kiiruhdan klubille sen talon ohi, joka minulle osoitettiin raitiovaunun ikkunasta aamuna, jolloin elämäni hätkähti. On yö ja kylmä. Nimeäni ei meinata ensin löytää listasta. En huolestu, tiedän sen olevan siellä. Tanssimaan, ajattelen, kuultuani levynpyörittäjältä, ettei tyttö, jonka toivon näkeväni, ole paikalla. Mutta yksin on vaikeaa alkaa tanssia, kun lattia on niin selvästi jakautunut seurueisiin. Onneksi paikalla on deejiin tyttöystävä L, taidelukiotyttöjä. Taidelukiotytöt ovat poikkeuksetta sympaattisia. Vaikka oikeastaan tutustumme vasta nyt, aina aiemmin on liikaa velvoitteita toisaalle. Taidelukiotausta on hassu juttu kommunikaation madaltajana. Onko se vain samanlainen kulttuurinen tausta, marginaalisestikin? Samalla tavoin toisten syntyperäisten helsinkiläisten kanssa on helppoa kommunikoida kun taas esimerkiksi tamperelaisten kanssa on vaikeaa, elleivät he satu olemaan filosofiaa tai psykologiaa tai kirjallisuutta opiskelleita, taidelukiotyttöjä, runoihmisiä tai ympäristöaktiiveja, ts. toista yhteistä tekijää ei löydy.

Olen jo lähtemäisilläni, kun tanssilattialla myllertävän lihan eteen piirtyy hoikka siluetti, ja kirmaan Titti Timantin ja tämän serkun luokse. En ole tullut turhaan! Räpätämme älyttömyyksiämme, tällä kertaa ympärivuotisesta joulukranssista, joka vain pääsiäiseksi koristeltaisiin kiinniteipatuin tipusin, jotka saisivat killua ovessa lokakuuhun ja tonttujen valtakauteen saakka. Niin että älkää turhaan huolestuko, jos joku kertoo opiskelleensa filosofiaa. Näin henkeviä meistä tulee!

Lopulta on pakko mennä. Kotona viritän herätyskellon. Herään kello yhdeksän ja kuusitoista ja tajuan kirjastovuoroni alkavan neljäntoista minuutin kuluttua. Darra on kamala. Hiukset haisevat ravintoloilta. Kiskon vaatteita niskaan, puhelin soi, en ehdi vastata.

Kiroilen täyttä laukkaa pyöräillessäni ja yskiessäni Lontoon-työtäni, joka sekoitti pääni. Sitä ennen ymmärsin kello puoli jotakin -ajat. Puoli yhdeksän tarkoitti puoli yhdeksän. Mutta Lontoossa half past nine olikin yhdeksän jälkeen, ja kun palasin Suomeen, toin tämän sekoilun mukanani. Jos olen vesiselvä ja stressitön, en sekoile puolikkaissa tunneissa, mutta humalassa ja vähänkin stressaantuneena olen aivan toivoton. Menen lukkoon jo siitä ajatuksesta, että työ alkaa puoli jotakin, panikoin ja tuijotan herätyskellon diginumeroita apua toivoen. Mutta ei. Aina välillä silti ajattelen, että koska työ alkaa vasta puoli kymmenen, riittää että herään kaupungin toisella puolella kello yhdeksän kuusitoista. Siitähän on pitkä matka kymmeneen ja puoleen. Samalla tavoin huolestun aina, kun pitää astua jalkakäytävälle. Kummasta suunnasta autot tulivatkaan? Huvittavaksi asian tekee sen, että asuin Lontoossa puoli vuotta. Helsingissä olen asunut kolmekymmentä ja ja kolme neljännesvuotta.

Kiiruhdan kirjastoon. Räiskin ovet auki, valot päälle ja niin edelleen. Kaikki on kunnossa. Työtoveri kysyy, miksen vastannut puhelimeen. Olisin saanut autokyydin. Olen typertynyt ja selkäni on pyöräilystä litimärkä. "En mä ehtinyt", sanon, "olin just herännyt ja tajusin, että vuoro alkaa vartin päästä."

Pyöräilyyn ja pukeutumiseen meni yhteensä kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta eivätpä reiteni ole pitkiin aikoihin pakottaneetkaan yhtä kovasti kuin lopputaipaleella, jossa meinaan liukastua ja pyörän horjuessa hetken ehdin ajatella, etten kyllä varmasti laita jalkaa maahan, siihen menee liian kauan aikaa, teen nopean painonsiirroon, pyörä horjahtaa toiseen suuntaan, poljen raivokkaasti, se ei kaadu, loikkaan satulasta vasta sentin ennen telinettä.

Kirjastossa on hämärää, kopiokoneen rytminen laulu taaattaaatuhuuuuhuuuhuu toistuu kyllästymiseen saakka. Illalla menemme ulos, viive ja hurina ja minä. Ja ehkä tris. Kuuntelemaan Lauruskaa. Kun kirjasto loppuu, on kiirehdittävä, kun pääsee suihkusta, on kiirehdittävä, illalla ei enää ole kiire.

Huomenna on taas kiire. Jäälle, kuinka jännittävää. Kun luen ruokatauolla Nyt-liitteestä nuoren taiteiljan haastattelun ja siinä mainitaan, että tämä taiteilija ei sentään hekumoi luontosuhteellaan ja vaikene helsinkiläisyydestään, menen ymmälle. En tajua. Olen helsinkiläinen, mutta suurin osa helsinkiläisistä on viettänyt lapsuutensa lähiössä metsänreunassa, ei se niin eroa pikkukaupunkilaiselämästä, kaikki koulun lapset tuntevat toisensa, keskustaan ei mennä kuin pari kertaa vuodessa ja niin edelleen. On ruohoa, jossa kontata, kuralätäköitä ryvettäväksi asti, merenrannan käkkyrämännyt kiivetä. Meri, levää jota voi nostella uimapatjalle ja siitä kalliolle leveiksi laatoiksi. Etsiä piskuruisia simpukankuoria, valkeita ja hauraita. Syödä vadelmia pöheikössä.

Katselen aina jäältä päin kaupunkia outona, kimmeltävänä yhdyskuntana. Sellaisena, jossa tavoitteena on eristäytyä ilolta.

Se on kummallinen ajatus, sekin. Mutta ei kovin kiiruhtava, ei.