Valokuvia ja käännekohtia

Tänään se tapahtuu! Kokoan editoimani tekstit yhdeksi valtavaksi tekstitiedostoksi, nelisensataa sivua. Liitän tiedoston sähköpostiviestiin pomolle, joka suhtautuu myötätunnolla ystävänpäivästä mykistyneeseen Gmailiin. (Se toimii taas, se toimii taas!) Painan lähetä-nappia.

Voisinko kirjoittaa nyt olevani aikuisempi, tai onnellisempi, tai enemmän sinut itseni kanssa? Kenties en. Ja saattaahan olla, että katastrofeja on vielä takataskussa. Mutta jotakin on jälleen liikahtanut. Ensimmäinen unelmaduunini haluamallani alalla on takana, ja jäljellä on enää laskujen lähettelyä, tuntien ynnäystä, työtodistuksen hakua ja verokortin lähettämistä. Ai niin, palkka. Ei se ole niin oleellinen. Kirja, jota editoin, on opettanut minulle paljon. Tiedän nyt paljon ehkä kaikkein oleellisimmasta ympäristökysymyksestä.

Tänään myös Kissan uusi tyttöystävä on luonani lounaalla. En halua, että kukaan kuvittelee minua hirviöksi, joka olisi mustasukkainen tai muuta sellaista. Kun en kuitenkaan ymmärrä sellaisen päälle lainkaan. Kun halaamme, tajuan kaiken olevan kunnossa. Viimeinkin... Kissa on Afrikassa, jättänyt taakseen lauman ulvovia naisia. Aika reippaita kyllä olemme, sydämellisiä. Miksipä ei? Miksi tehdä asioista vaikeita, kun ne voivat olla helppojakin? Olemmehan molemmat hyviä ihmisiä.

Olen pääsemässä takaisin siihen, mitä olen viime kesänä ollut viimeksi - onnellinen. Katselen niitä paria valokuvaa, joita minusta on otettu kesällä ja syksyllä. Tämä on kesältä, siinä olen tyytyväinen ja palstalla-tonkineen-ruskea. Sylissäni on harmaa kolli, joka nyt makaa parvella, vain korvat tänne asti siintäen. Muistelen, että kesällä hämmästelin sitä, kuinka Kissa ei enää lainkaan ehtinyt palstalle saakka. Istuin siellä yksin, kuopsutin ja poltin nenänpiini. Kävelin koirat yksin, vanutin kissat yksin. Mutta oli kesä, oli kesä.

"Sinä näytät väsyneeltä", valitti ystävä. Huiskaisin kädelläni. Tämä jalka, sanoin. Ja tämä valmistuminen. Kaikki tämä, työhakemukset ja äkkiä keksiminen, miksi alkaa suurena. Tuntui, ettei itsestä ollut yhtään mihinkään, ei osannut mitään, ei osannut keskustella, ajatella. Järjesti runoja ja epäili niitäkin ihan paskoiksi. Oli kesä, mukavaa olla ulkona. Kun sai kävellä, ei tarvinnut ajatella. Käveli, kuopsutti. Istui parvekkeella, luki Joakimin suositteleman kirjan toisensa perään. Ajatteli, että ehkä tässä sivistyy.

Tuli syksy, stressaava seminaari, jota minun piti luotsata. Ahdistuin, en oikein tuntunut saavan tukea muuta kuin eräältä hyvältä ystävättäreltäni ja kollegalta, jonka luonna taannoin kävin teelläkin. Jotenkin pysyin koossa seminaariin saakka. Kun esitykset, joita olin innolla ohjeistanut, puhuttiin, korvissani kohisi niin lujaa, etten enää kuullut mitään, tuijotin vain kelloa ja ajattelin: se puhuu liian pitkään, tästä ei tule mitään, tämä on fiasko, miksen voi koskaan onnistua. Ihmiset takoivat jälkeenpäin selkään ja kehuivat ohjelmaa hyväksi. En uskonut korviani. Vähitellen aloin uskoa.

Sain uuden ystävän, joka suostui keskustelemaan kanssani tärkeistä kysymyksistä. Äkkiä huomasin, millaisessa tilanteessa elin: olin suhteessa, jota koetin pitää pystyssä hartiavoimin miehen ollessa aina toisaalla, aina liian kiireinen ajatuksilleni. Emme olleet mistään enää samaa mieltä. Tämän ajan kuvassa olen vakava, seison ristiäisissä, koetan pitää vielä kiinni illuusiosta, koetan muistaa, millaista kaikki oli aluksi. Olen yhä enemmän huolestunut siitä, että ajattelen yhä enemmän ja enemmän vuotta 1996, ja nyt on jo vuosi 2005. Aika on lujunut ohi, äkkiä olenkin valmis FM, minulla pitäisi olla urasuunnitelma, ystävät saavat vauvoja, saan paniikin, mieheni ei jaksa vauvajuttuja ollenkaan, minua itkettää koko asia, vaikken itsekään vauvaa tahdo. Mutta että muutkaan eivät saisi tahtoa. Koko tuomitseva konsepti alkaa pänniä, tajuan äkkiä, etten kelpaa minäkään. Miten tulisin sellaiseksi, että riittäisin? En keksi vastausta, vaikka kuinka yritän miettiä. Lopulta olen niin solmussa, etten pysty syömään enkä nukkumaan.

Kolmas kuva on otettu suhteen jo katkettua. Istun pohjattoman surullisena entisen kotini ikkunan luona, luen. Samana päivänä vien ystävälleni lainaksi kirjoituskoneen, valmistaudun kuvassa lähtemään. Olen luvannut opettaa ystäväni kirjoittamaan. Myöhemmin agenda muuttuu - opetan hänelle, että naiset eivät ole pahantahtoisia. Se on tärkeämpää tajuttuna kuin kirjoittaminen. Olen vielä surullinen ja hukassa, en tiedä, miten selvitä talventaitteen ylitse. Mietin, olenko edes hengissä keväällä, vaikka hieman pystynkin jo syömään. Näen valkoisia pilkkuja kaiken aikaa. Pystyn kohentumaan hetkelliseen hymyilemiseen ja jopa nauramiseen, mutta sisältä olen ontto ja tuulinen.

Tänään, kun lehäytän kirjan pomolleni sähköpostilla, tajuan äkkiä, että on jo helmikuun puoliväli, olen selvinnyt jo aika pitkälle. Olen taas iloinen ja tyytyväinen, osaan muutakin kuin itkeä. Ruoka maistuu, jaksan tanssia. Kun kuulen uuden episodin entisen mieheni toilailuista, ajalta, jolloin istun vielä siellä pöydän ääressä vihreässä villatakissa ja poden valtavaa syyllisyyttä hänen seksielämänsä romauttamisesta (turhaan, kuten paljastuu, tietysti ja onneksi, kukapa tunnonvaivoja tahtoisi, minä en ainakaan), olen vain laimean hämmästynyt ja nyökkäilen.

Olen selvinnyt sen yli, tajuan. En reagoi kuulemaani oikeastaan kuinkaan. Ehkä olen hieman huolissani Kissan kärkkäydestä maailmaa kohtaan, mutta eihän se minulle enää kuulu. Voin nauraa hänen toilailuilleen ystävän toilailuina.

Istumme keittiössä, Kissan uusi ja minä, syömme mustaherukka-Dixi-soijajäätelöä. Se on niin hyvää. En olekaan syönyt jäätelöä aikoihin. Yksin ei tule ostettua sellaista. Aiemmin söin herkkuja usein, televisiosta tuli elokuva, makasimme sängyssä, söimme jäätelöä ja kauraomenapaistosta. Sellainen tuntuu kaukaiselta. Ylipäänsä, että on uuni. Että on televisio.

Olen onnellinen näin. Katselen kuvia ja olen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt tästä kaikesta hyväuskoisena ja ilman mitään diagnooseja. Kuvien katseleminen on kummallista. Tuskan näkee omista kuvistaan selvästi. Ja ilon. On kuvia, joissa olen täynnä iloa. Niistä kuvista on pitkä aika. Mutta luulen, että ensi kesänä minusta voidaan ottaa jälleen sellaisia. Aion ostaa kesäksi aurinkohatun, siitä putoaa nenänpiille pilkkuja, valotäpliä.

Pian luokseni tulee ystävä, jonka kuvittelen rakastuneen. Olen iloinen hänen puolestaan jo pelkkien juorujen perusteella. Juorut liikkuvat nopeasti ja ovat usein väärässä.

Nyt hän on täällä, täytyy lopettaa. On oltava uskottuna.