torstai 23. helmikuuta 2006

Suru, uusinta parin päivän takaa

(Nyt en kyllä tajua tai jaksa tajuta. Huomaan kirjoittaneeni surusta pari päivää sitten, silloin edellisen koiran hautaan ja sen hankalaan sijaintiin liittyen. Tuntuu etten etene minnekään.)

Peruutan tapaamisia ja lupauksia. Kävelen vielä ystävättären kanssa Harakkaan jäätä pitkin, hän ymmärtää, hänen hiuksensa on värjätty punaisiksi ja kiinnitetty pinnillä, hänen äitinsä koira on kuudentoista. "Olen alkanut nähdä pareja", sanoo ystävätär. Hän on nähnyt samoja pareja kuin minä. Kuljemme Kaivopuistoa, vanhat sukutädit. "Se ja se sopisivat yhteen." No niin, en aio rasittaa teitä nimillä. Ne eivät ole oleellisia - riittää, että meillä on yksimielisyys asiasta. "Mutta on rasittavaa joutua itse naitetuksi", totean. "Siksi en itse enää tahdo sanoa noita asioita ääneen."

Paitsi että sanon, ja ihmiset suuttuvat. Etenkin jos sanon sen entiseni kohdalla. Heistä minun pitäisi pitää itseäni täydellisenä puolisona, tai ainakin parempana kuin Kissan nykyistä. Ikään kuin en tietäisi paremmin, millainen oloni oli suhteen loppumetreillä.

Suru on asettunut taloksi tukevasti. Kun Kissa kertoo puhelimessa uutisensa, en oikein osaa sanoa mitään. Lopetan puhelun nopeasti, etten alkaisi itkeä töissä. Puolen tunnin vatkuttelun jälkeen saan sanottua työkaverille. Ääni värisee, työkaveri tulee halaamaan. Ponnistelen itkun ohitse. Palelee ja nukuttaa.

Poljen kotiin horroksessa ja posket märkinä. En osaa lakata itkemästä ennen kuin Mikonkadulla. Miksi juuri siinä? Koska siinä seisoo trumpetisti, sama kuin aamullakin, ja soittaa Chattanooga Choo Choota. Tuon jazzin tunne luikertelee minuun, tahdittaa menoni, silmät kuivuvat. Taide siinä elää, kommunikoi. Joku jostain toisaalta laulaa minulle tuon melodian, tunteen joka sen synnytti, ja äkkiä en itke. Elämä on muutakin kuin harmaata ja mustaa. (Ja äkisti nousee mieleen Helvi Hämäläisen romaaneista saatu ajatus, että mies on hyvä olla talossa, jotta matonkuteeseen saa tämän vanhoista takeista mustia raitoja. Vaan että miehetön nainenkin saa sitä mustaa kyllä jos osaa lyödä kudetta toisten mattoihin, mustaa palkaksi. Voi kuinka äkkiä joskus jokin asia näyttäytyy yhteyksissään!)

Kun käännyn kotikadulleni, toisesta päästä sille työntää mustan pyöränsä mustissaan H. H nostaa kätensä, minä omani. Terve, sisar. Vaihdan vain vaatteet, jää risahtaa rannassa sille käydessämme.

Palelen koko ajan, edelleen. Palelen, käteni tärisevät vähän, olen väsynyt. On vaikeaa kirjoittaa tekemättä lyöntivirheitä tässä horkassa. Tunnen itseni surkeaksi lähinnä yhdestä syystä: En ole onnistunut olemaan koira. Koira ei ikinä tekisi niin kuin tein. Olin edeltävissä kriiseissä ajatellut, että mietin elämääni tarkemmin vasta sitten kun vanha koira on mennyt, sen elämän on oltava hyvä loppuun saakka. Mutta sitten kävi jotakin. En kestänyt, muutin toisaalle, tänne. Vanha koira alkoi saada kohtauksia. Koetin puhua, pitäisikö se lopettaa, mutta Kissasta taisin puhua suhteestamme, hän ei halunnut puhua koirasta, hänestä lopettaminen oli ikävä aihe enkä jaksanut, nyt olen tästä itselleni raivoissani, en jaksanut työntää häntä seinää vasten, koska olin niin kauhuissani siitä, että hän kuvitteli minun esittävän arvioita jonkun tappamiseksi silkasta surustani tai sekopäisyydestäni. Minun olisi pitänyt olla kovempi, kestävämpi, todeta olevani hullu, mutta että asia hoidettaisi nyt. En tehnyt niin, vaan vaikenin tuntien itseni roistoksi. Koira lopetettiin hoitopaikassa, vieraassa paikassa, Kissan ollessa Afrikassa, minun ollessa liian surullinen mennäkseni entiseen kotiini hoitamaan koiria, ei voi asua asunnossa, jossa ei pääse itkemättä eteistä pidemmälle. Koira ei olisi niin surullinen, se makaisi ovella jos se ei uskaltaisi sisään saakka, sen häntä liepottaisi, se katsoisi ja sanoisi koko olemuksellaan mikset rakastaisi minua tässä nyt, olen tässä nyt, eikä siihen voisi olla vastaamatta.

Moraalisena standardina koiruus taitaa olla liian korkea. (Ja, epäilen, siksi koiraa käytetään pejoratiivisena terminä...)

Koetan kirjoittaa kolumnia ja onnistun mitenkuten. Mutta en voi olla ajattelematta iltaa, jolloin haemme Mobutun satamasta. Sen ryhti on ylväs, se kapuaa empimättä kanssani auton takapenkille. Aluksi se piittaa vain miehistä, mutta tajuttuaan, kuka sitä rakastaa eniten (eikä siltikään tarpeeksi jaksaakseen), se ei päästäisi minua vessaankaan. Se rakastaa kaikkia eikä ajaudu torailemaan. Korkeintaan tuhahtaa ja saa puremia ja turpiinsa isommilta uroksilta aivan aiheetta. Se rakastaa loikoa parvekkeella korituolissa, tulla mustasta kiharakarvastaan tulikuumaksi.

Voisiko miestä rakastaa samalla tavalla? Eipä kai. Ei minulla ole ollut sellaista suhdetta kehenkään mieheen, että voisin olla yhtä hurmioitunut miehen haluttomuudesta kahnata millään tasolla, sen halusta kuunnella ehdotuksia ja kyvystä ilmaista, että tämä tässä on hauska juttu, katso nyt, piehtaroida apilikossa. Kukaan mies ei ole luottanut minuun sillä lailla, ollut niin positiivinen. Ja se on väärin... tietysti Mobutussakin oli raivostuttavat piirteensä. Hemmoteltuus. Jos asiat alkoivat kiusata, se huusi apua. Bou bou bou bou. Kun tulin, katsoi loukkaantuneena. Katso nyt, tällaista kaikkea tapahtuu, kun jätät minut minuutiksi. Tuo rakki tuossa vain menee menojaan. Tuo narttu ei ole minusta kiinnostunut. Olen kompastunut enkä viitsi itse nousta seisomaan, nosta sinä minut. Bou bou bou.

Mille se huutaa, kysyivät koirapuistossa. Maailman epäreiluudelle, vastasin. Menin luokse, kosketin, se vilkaisi viisailla villakoiransilmillään, lönkytti kanssani penkille, hiljeni hetkeksi sylissä, mutta meni taas pian verkkoaidalle huutamaan tyhjälle maisemalle, yleisölleen. Ei liene yllätys, että näen monen ihmisen nykyään tekevän tätä, nähtyäni koiran itsepäisyyden tässä.

Muistan sen ilon, kun hieron kaljuihin kohtiin tummelia ja näen vähitellen tumman karvan nousevan läikkiin, kun kylkiluiden päälle nousee terve liha, kun koira syö ja kipuaa sänkyyn syliin nukkumaan. Minä ja koirat olemme samaa pataa: rakastamme rakkautta. Mutta en onnistu takaamaan olosuhteita loppuun saakka. Se tekee surulliseksi.

Maailma tuntuu suurelta paikalta, jossa asiat menevät pieleen ja olosuhteet estävät toimimasta kuten tahtoisi. Ponnistelee, yrittää jaksaa ja jakaa rakkautta, kaikki menee puihin. On luettava muutama runo, kuunneltava muutama kappale. Sitten on kunnollisempi ihminen, jaksaa miltei hymyillä. Mitä minä suren? Eikö laumani ollut rikki jo kauan sitten, jo kuukausia sitten? Miksen jaksanut pari kuukautta pidempään? Tästä ei pääse mihinkään.

Tunnen harvoin syyllisyyttä, mutta nyt tunnen sitä melko musertavasti. Mietin, voisinko sovittaa kaiken lähtemällä tietyksi ajaksi jonnekin, jossa voisin harjoitella pyyteetöntä rakastamista parhaiden mahdollisten opettajien johdolla. Tällainen muodollinen suruaika tuntuisi jotenkin sopivalta. Jonnekin, missä on kodittomia eläimiä. Espanjan galgojen uudelleensijoitukseen tai muualle. Mutta tietenkin sovituksen ajatus on aivan turha ja toivoton. En istu oikeudessa aivan turhaan. Rikokset uusitaan.

Ainoa keino sovittaa oma kykenemättömyys on toimia tulevaisuudessa jatkuvasti paremmin, moraalisemmin, nousta toiselle tasolle. Ehkä kirjaprojekti, jota minulle on vilautettu, voisi olla tällainen. Voisin kertoa täsmällisesti ja rauhallisesti, miksi suuri osa siitä ruoasta, jota ajatellaan nautinnoksi, on paljon muutakin - kärsimystä. Jos en käytännössä osaakaan rakastaa, ehkä voisin kirjoittaa maailman rakastamisesta teoreettisesti ja yksityiskohtaisesti.

En usko, että suru silloin jättäisi minut, mutta voisin kenties käsitellä sen lukuina ja tuotantoeläinten kasvoina, kehitysmaiden lasten ja vanhusten ja naisten kasvoina, traktoosin kokeneiden peltojen maan liiskaisuutena, työttömyytenä, muuttotappiokuntina, hyönteismyrkkykiloina, allergioiden lisääntymisenä, Almerian maisemana Googlen kartoissa ja niin edelleen. Nuuskia kausaalisuhteita, kasvattaa editoimani öljykirjan jo nostattamaa kiertävää, hiertävää liikettä sisälläni. Meidän ajattelemattomuutemme on anteeksiannettavaa mutta vasta muuttuessaan vastuuksi. Ja suruni on pientä mutta kokemisen arvoista.

Olen onnellinen, että tunsin sen koiran ja pelastin sen tappotuomiolta edes muutamaksi vuodeksi, vaikka tarinan loppu ei ollutkaan sellainen kuin toivoin.

Onko minkään tarinan? Päättyvätkö ne kaikki samaan kylmäykseen... samaan tunteeseen, että tässä on ollut ennenkin, sydän lyö hitaasti, ajatus ei liiku tarpeeksi, tanssillisuus on kadoksissa. Tahtoisin kirjoittaa iloa.

6 kommenttia:

  1. Jos tolla proggiksella tarkoitit kirjaa missä sanotaan mitä on hyvä syödä, ja mitä ei, niin siitä vaan!

    Ostan sen heti.

    Itseäni vaivaa riivatusti päästä kun melkein valmiina ympäristönsuojelutieteilijänä (öhhöh, minä, "tieteilijä", tämä on kyllä korkeamman tason huumoria) joutuu silti joka päivä hajoilemaan siihen, että olikos nyt brasilialainen parapähkinä sittenkin parempi kun kiinalainen maapähkinä? Onko niiden luomuleimasta mitään syytä antaa itselleen hyvää omatuntoa? Onko ekologisempaa syödä talvella italialaista luomupurkkitomaattia kun suomalaista tavallista tai edes luomua, kasvihuoneessa 25 asteen pakkasessa 20% ydinvoimalla kasvatettua? Olisiko sittenkin järkevämpää kuluttaa suotuisissa olosuhteissa ulkomailla tuotettua ruokaa kun Suomessa valtavilla tuotantopanoksilla puoliväkisin maasta nyhdettyä laihaa leipää? Onko luomu suomen oloissa edes mitenkään merkittävästi parempi vaihtoehto kun vaikkapa integroitu tuotanto? Tarvitseeko ghanalainen suklaantuottaja rahojani sittenkin enemmän kun suomalainen luomutoffeen tekijä? Vaikka suklaa ei olisi edes luomua, saati reilua kauppaa? Miten ostamattajättämispäätös parantaisi köyhän pienviljelijän asemaa yhtään mitenkään?

    Ja sitä rataa. Ilmeisesti kovakalloisuuteni on ainoa tekijä, joka on estänyt päätäni romahtamasta sisäänpäin tämänkaltaisten kysymysten takia jo vuosia sitten.

    Itse ajattelin joskus, että joku kollektiivinen kulutusnettisaitti olisi hyvä idea, mutta taannoinen kokeiluni lainsäädäntöprosesseja ja julkista valtaa seuraavasta foorumista osoitti, ettei ketään kuitenkaan kiinosta tehdä mitään, ja yksin alkaa jossain välissä tyhjille seinille kirjoittelu tuntumaan aika turhauttavalta :/

    Että parempi varmaan tuotteistaa idea jo lähtökohtaisesti. Jos tuon tekisi hyvin, olen satavarma, että sille löytyisi kyllä kustantaja.

    VastaaPoista
  2. Osanottoni. Mobutua jää ikävä.

    VastaaPoista
  3. ei voi elää niin, että pelkää pahinta ja yritää varmistaa ettei käy juuri niin. jos eläisit niin, tuskin olisit alunperin edes ottanut koiraa, jolle pitää opettaa että rakkaus ON mahdollista.

    mutta mikä on ihmisen velvoite koiran näkökulmasta? kun bernhardilainen melkein yksitoistavuotiaana vihdoin kuoli, valvoin öitä miettien että nyt sataa, sade valuu sen hautaan, se kastuu. eräänä yönä näin unta, jossa se katsoi minua väsyneesti ja suunnilleen niin ilmeikkäästi kuin vain se osasi, kertoi silmillään sen mitä ei voinut puhua, se sanoi: jätä minut jo rauhaan ja tarkoitti, että minä olen pitänyt sinusta koko ikäni huolta ja nyt en voi enää pitää sinusta huolta. ole siis kiltti äläkä sure, koska minä en voi olla rauhassa kuollut, jos sinä olet surullinen.

    ei se tietenkään mitään auttanut. tarkoitan että eihän surua voi välttää, se on käveltävä läpi. mutta viesti meni perille. se ei kerta kaikkiaan halua että kuljen surullisena. kaikesta huolimatta, vaikka kaikessa ei onnistukaan niin kuin toivoisi, on pakko. pakko mitä? elää eteenpäin niin kuin koira on opettanut?

    VastaaPoista
  4. Surullista. Mutta väistämätöntä...

    Minäkin olen miettinyt tuota, miksi jokaisen eläimeni lähtöön on aina liittynyt niin vahva syyllisyyden tunne riippumatta siitä, miten lähtö on tapahtunut.

    Ja olen tullut samansuuntaiseen tulokseen kuin sinäkin: sitä suree, kun ei osannut olla enemmän eläimenä eläimelle. Ei osannut, eikä aina jaksanutkaan, sopeutti eläimen väkisin omaan ihmisyyteensä.

    Mutta eivät ne itse sitä niin näkisi, luulen (toisaalta se vain lisää ihmisen syyllisyydentuntoa; syyttäisivät edes, kantaisivat kaunaa, haukkuisivat lyttyyn - mutta ei, häntä heiluu aina, 'pidän sinusta', ne sanovat kerta toisensa jälkeen, eläin toisensa jälkeen).

    Ihmisenä oleminen on välillä niin helvetin pirullista.

    VastaaPoista
  5. "Päättyvätkö [kaikki tarinat] samaan kylmäykseen... samaan tunteeseen, että tässä on ollut ennenkin, sydän lyö hitaasti, ajatus ei liiku tarpeeksi, tanssillisuus on kadoksissa."

    Eivät kaikki, mutta useimmat.

    Tai, katsantokannasta riippuen:

    Useimmat, mutteivät kaikki.

    VastaaPoista
  6. Ihmisenä oleminen, tosiaan.

    Joskus huomaa kerjäävänsä rökitystä joltakulta ehdoin tahdoin. Vähän kuin pyytäisi lupaa saada ottaa välimatkaa. Kummallinen piirre.

    Niin, olla eläimenä eläimelle. Se on pyrkimykseni kaikissa ihmissuhteissakin. Toivoisin että se välittyisi joka sanastani, mutta epäilen, onko se mahdollista.

    Jani, tuo viimeinen on parempi. Ehdottomasti...

    Matkalla - unessa eläimet palaavat eivätkä ne siellä koskaan halua muuta kuin hyvää. Kuten elämässäkin.

    VastaaPoista